Pieni autosarja (RollFM)

Autot, nuo teillämme tupruttelevat värikkäät peltikuoriaiset, pitävat sisällään kaikenlaista. Ne kuljettavat unelmia, pelkoja, tavaroita, sitoumuksia ja matkustajia. Ylhäältä katsottuna ne ovat kuin muurahaisia, mutta auton sisältä koettuna pääosassa onkin niiden kuljettaja itse. Kaikkivoipainen kapteeni, joka uhmaa liikenteen vaaroja ja luonnonlakeja urheasti kuin Han Solo.

RollFM:llä perjantaisin kuultavassa Pienessä autosarjassa pohditaan Neil Youngin Special Deluxen innoittamana suhdetta autoihin. Eikä mihin tahansa autoihin, vaan sellaisiin, jotka ovat onnistuneet vaikuttamaan kertojan persoonaan. Tavallaan tai toisellaan. Joskus suhde on henkilökohtainen, toisinaan yhteiskunnallinen, mutta aina jotenkin erityisen kummallinen.

Autot ovat myös merkkejä. Niihin lyödyt brändit eivät kerro omistajaa, kuten karjalauman tapauksessa, vaan ne kertovat auton valmistajan ja ostajan kummallisesta symbioosista. Siitä kuinka tietyn merkkisen auton omistaja kantaa autoa ajaessaan samaa leimaa kuin muut saman merkkisen auton kuljettajat. Brändin omistaja myy siis merkitsemänsä peltilehmän henkilölle, joka ottaa polttomerkin itseensä, joskus jopa lippikseensä.

Käyttäjän kannalta auton viestinnällinen rooli on kuitenkin sivuseikka. Hyväkin auto voi olla puhdas yksityisasia eikä huonoon ainakaan haluaisi leimaantua, ellei sitten ole huono ihminen. Eikä hyvätkään ihmiset useinkaan saa alleen ansaitsemaansa autoa. Sitä paitsi käytetyn kulkuvälineen ostajalla on usein polttavampiakin murheita kuin brändiviestintä. Silti merkit puhuvat.

Yksi mahdollinen tarkasteluympäristö merkkien syntaksiin on merkkikerhot. Kun samaa brändiä kantavat autoilijat hyväksyvät leimansa täydelleen, on heidän käyttäytymisessään havaittavissa vastaavaa laumaantumista kuin karjalauman tapauksessa. Mutta jos vaikka merkkikerhot karsinoivatkin ihmisiä, toimivat ne samalla vertaistukiryhminä. Tukea autoharrastajat tarvitsevat yhtäältä itsensä ymmärtämiseen ja toisaalta yhteiskunnan ymmärtämättömyyteen. Jälkimmäinen tarve on korostunut sen jälkeen, kun fossiilisten polttoaineiden aiheuttaman ympäristötuhon laajuus tuli – öljyteollisuuden vuosikymmeniä jatkuneiden peittelyoperaatioiden jälkeen – osaksi perussivistystä.

Neil Young, mies jolle vanhat autot ovat henki ja elämä, siirtyi päästöihin havahduttuaan ensin käyttöautoissaan biodieseliin, ja alkoi sitten rakentaa sähkö-etanoli hybridiä vuoden ’59 avo-Lincolnistaan, joka sai uuden nimen Lincvolt. Hän näkee ettei hiiltä kannata kaivaa kovin syvältä maan sisästä taivaalle pöllytettäväksi, vaan hommaan kelpaa myös maan pinnalla oleva biomassa, josta hiili vapautuu ilmakehään joka tapauksessa. Biomassa jonka lehdille energia imeytyy auringosta kuin aurinkokennoon. Hänen unelmansa voi olla naiivi, mutta on se silti unelmoimisen arvoinen: autoharrastaminen ilman syyllisyyttä.

Vapaakytkimen pieni autosarja RollFM:llä 1.9. – 6.10.2020 perjantaisin klo 9.00. Pääkaupunkiseudulla 102.0 MHz ja verkossa www.rollfm.fi

Kaikkitietävä ihminen

Internet teki historialle ja maantiedolle saman mitä laskukone matematiikalle. Kaikki tieto on käsillämme, eikä meidän tarvitse hankkia yleissivistystä sen enempää kuin opetella matematiikan kaavojakaan. Laskukone antaa meille luvan uskoa, että selviäisimme vaikka minkälaisesta yhtälöstä. Todellisuudessa monikaan meistä ei osaa käyttää laskukonetta juuri sen monimutkaisempiin laskutoimituksiin, kuin mitä voisimme kynän ja paperinkin avulla suorittaa. Aivan kuten ei internetkään sisällä tietoa, jota emme pystyisi kirjastoistakin löytämään.

Jussi Pullisen teos Mitä meille tapahtui käsittelee internetin ja sosiaalisen median elämäämme askel askeleelta muuttaneita voimia. Tietovyöryn aikaansaamaa informaatioähkyä, somen synnyttämiä muutoksia omakuvassamme ja suhteessamme julkisuuteen, algoritmin johdattelemaa heimoutumista ja kuplia. Median rinnalle ilmestyneitä vastamedioita, valeuutisia ja lopulta totuuden jälkeisen ajan kaikkitietävää ihmistä.

Kirjan esittelemän tutkimusten mukaan luottamuksemme omaan tietämykseemme kasvaa, kun saamme käyttää nettiä apunamme. Vaikka tunnetusti vilkaisemme asiasta kuin asiasta vain Googlen ensimmäisen sivun hakutuloksia. Tuloksia joiden hyvin tiedämme mukailevan omaa hakuhistoriaamme ja sijaintipaikkaamme maapallolla. Koska näin saatava tieto on helposti omaksuttavissa ja tukee aiempia käsityksiämme, vedämme sen inhimillisen johtopäätöksen, että emmeköhän vain tiedä muistakin asioista aika lailla. Pullinen kutsuu tätä kontrollin harhaksi. Se saa meidät kuvittelemaan, että hallitsemme tietoa, että hallitsemme internetiä. Kuten hallitsemme laskukonettakin.

Itseluottamuksemme on kasvanut tiedonsaannin parantuessa, mutta tämä on tapahtunut vain vähäisen tiedon varassa. Hyvin harvaan aiheeseen perehdymme kirjan vertaa, saati että lukisimme vertailun vuoksi useamman teoksen. Nopea vilkaisu Wikipediaan riittää. Itseluottamus tuntuu hyvältä. Aivan kuin meistä olisi tullut Trivial Pursuit -mestareita, jotka voivat heittää vastauksia minkä tahansa sektorin kysymyksiin tuosta vain. Haluamme uskoa tietävämme yhtä ja toista, ja hei, ainahan tuon voi vilkaista älypuhelimesta. Laitteesta, josta on tullut paitsi muistimme, myös tietomme tuki.

Tietoverkon lisäksi saimme sosiaalisen median, joka laajensi ihmissuhteidemme käyttöliittymän koskemaan kaikkia, jotka edes jotenkuten tunnemme. Jokainen kannanotto ja ulostulo, jonka yksittäinen keskustelukumppani olisi aiemmin ohittanut olan kohautuksella, tuleekin nyt osaksi julkista minäämme. Sen saattaa huomioida kuka tahansa verkostostamme, ja sillä saattaa olla vaikutuksia verkostomme muodostumiseen. Saman suuntaiset kommentit ovat kuin magneetteja, jotka vahvistavat verkoston osasten välistä vetovoimaa. Tai työntävät toisiaan poispäin.

Ymmärrän Pullisen tarkoittavan, että meidän tulisi hyväksyä vastakkaiset mielipiteet, jopa vaihtoehtoiset faktat, toisen maailman tietona. Ne ovat kuin omaa ymmärrystämme vasten kirjoitettu tietokirja, jossa perustavan laatuiset muuttujat on tulkittu niin eri tavoin, että se saa meidät vastustamaan kaikkea sanottua. Jopa koko henkilöä. Pahimmillaan miellämme hänet oman maailmamme viholliseksi. Pahimmillaan hyökkäämme häntä vastaan.

Mutta miksi nöyrtyä, kun kerran tiedämme paremmin tietävämme? Eikö hyökkäys olekaan paras – ja vihapuheen kyseessä ollessa oikeutettukin –puolustus? Pullinen puhuu tällaisesta omaan poteroonsa kaivautumisesta heimolukemisena, jonka tuloksena ei välttämättä ole kuplia, mutta varmasti konflikteja. Hänen mukaansa voisimme välttää vastakkainasettelun kiihtymisen vain hieman omaa asennettamme muuttamalla. ”Kuplissa kun ei ole kyse siitä, mitä teknologia meille tekee, vaan siitä, mitä me ihan itse ihmisinä olemme ja mitä me itse itsellemme teemme.”

Mitä meille tapahtui -kirjan viesti onkin, ettei medialukutaitoon riitä pelkkä faktojen tarkistus. Myös liian kapeaan uraan ajautuneiden keskustelukierteiden tunnistamisen pitäisi olla kansalaistaito. Omista arvoistaan ei tarvitse luopua, mutta yhteiskuntarauhan takia olisi syytä ymmärtää miksi toinen ajattelee toisin. Jokainen löytää oppimateriaalia tähän tarkkailemalla miten oma yhteisö suhtautuu ulkopuoliseen tietoon tai toisenlaisiin mielipiteisiin. Kaikkea ei todellakaan tarvitse hyväksyä, mutta syyt ja seuraukset pitää ymmärtää. Jos heimolukemisen kierrettä ei katkaise itse, on turha odottaa, että joku muu sen tekisi.

Sillä kukaan meistä ei ole virheetön. ”Jos tutkimme itseämme tarkkaan, meillä kaikilla saattaa olla jokin – ehkä pieni, mutta kuitenkin – narratiivi, jonka haluaisimme niin kovasti olevan totta, että olemme valmiita ottamaan mukaan jopa ’tiedot’, jotka tiedämme epävarmoiksi. Tämä ei ole loukkaus: se näyttää olevan osa ihmisluonnettamme.” Tätä kutsutaan vahvistusharhaksi. Tulkitsemme eteemme tulevia asioita sen suuntaisesti mitä niistä ennakkoon ajattelemme ja toimimme sen mukaisesti. Ennakkoluuloisesti.

Osaamme jo lukea ja laskea vaikka emme kenties aivan niin hyvin, kuin haluaisimme uskoa. Yrittäisimmekö seuraavaksi opetella jotain hieman haastavampaa? Jotain jossa tekniikka ei tulekaan avuksemme, vaikka yhtälöt olisivat kuinka monimutkaisia. Voisimmeko oppia suhtautumaan tietoon ja keskusteluun vähemmän ehdottomalla tavalla, oppia muuttamaan tarvittaessa myös mielipiteitämme? Voisimmeko opetella inhimillistä kanssakäymistä ja vuorovaikutusta.

Jos kerran olemme luomakunnan kruunuja ja haluamme pysyä vieläpä teknologian herroina, olisi meidän jo korkea aika alkaa käyttäytyä arvomme mukaisesti. Kun julkaisemme ajatuksiamme internetissä, teemme itsestämme toimittajia. Toimitamme päivityksen tai kommentin julkiseksi. Meidän on opittava antamaan kritiikkiä arvojemme vastaisista julkaisuista ja tehtävä se muuten kuin loukkaamistarkoituksessa. Toimiessamme julkaisijoina, meidän on opittava ottamaan kritiikkiä myös vastaan aivan kuten muidenkin toimittajien. Meidän on opittava olemaan ihmisiksi myös internetissä. Ihan jokaisen.

Autojen viihdekäytöstä

Onnistuimme viettämään talvilomamme juuri ennen koronaviruksen aikaansaamaa matkustelun ja muun vapaan toiminnan rajoittamista yhteiskunnan taholta. Käytimme vapauttamme siirtämällä itsemme aina Lapin hiihtokeskuksiin saakka. Siellä koimme vapauden laskea alas tunturia luonnon välittömässä läheisyydessä. Näköetäisyydellä oli niin kansallispuiston kituvia vaivaiskoivuja kuin mäntyjäkin, jotka olivat valonpuutteessa tukehduttaneet itsensä kiertymällä kuiviksi kuin rätit. Suojelualueen raja oli tunturin laelta nähtävissä veitsellä leikattuna hakkuuaukion reunana. Siellä harjoitettiin metsänhoitoa.

Annoimme rytmikkäästi kolisevan sähkökäyttöisen hiihtohissin hinata itsemme aina uudestaan huipulle, jotta saimme nauttia vapaasta laskusta. Jonkin kerran uskaltauduimme pystyyn kuolleen puuston sekaan myös hiihtimiämme lihasvoimalla toimivilla sauvasekoittimilla työntäen. Vaikka toimi sai meidät puuskuttamaan, yritimme pidättää hengitystämme. Olimmehan kuulleet peruskaupunkilaisten puheita hengenvaarallisista puista, jotka kaatuvat ihmisten päälle, pudottelevat oksia ja lumimassoja, jotka ovat monin verroin tuhoisampia kuin kerrostalon katolta putoavat jäät ja liukkaat tiet. Koska silmin nähden huonokuntoisia puita näkyi silmänkantamattomiin, odotimme kuulevamme melkoista ryskettä ja huutoa puistosta. Mutta hiljaisuus tuntui vielä pahemmalta. Pelkomme oli ainoa luonnollinen asia koko luonnonsuojelualueella.

Hiljaisuuden leikkasi polttomoottori, joka oli laitettu huutamaan telojen ja satulan väliin kuljettaen ihmishenkeä, jolla ei juuri ollut kosketusta maahan. Moottorikelkka palautti mieleen pyörä- ja melontaretket, jolloin pysähtynyt kesäpäivä katkaistaan moottoripyörällä tai vesiskootterilla, joissa äänenvaimennus olisi kai vastoin ihmisoikeuksien julistusta. Yllätin itseni paheksumasta näitä individualismin huipentumia, joille yksittäisen ihmisen ilo ohitti arvossaan muiden hyvinvoinnin. Olivathan äänekkäät härpäkkeet viihdekäytössä vain kevyen kuorman kantavia turhakkeita toisin kuin vaikkapa autot, joille on paljonkin hyötykäyttöä.

Kotikaupunkiin selvittyämme jouduin kuitenkin keskusteluun, jossa kyseenalaistettiin autoa liikkumismuotona. Sitä kuinka alle satakiloisen ihmisen kuljettamiseen tarvitaan yli tuhannen kilon painoinen laite, ja senkin käyttövoimana on usein samanlainen polttomoottori kuin kevyemmissä kulkuvälineissä, mutta isommin palotiloin varustettu ja siksi saastuttavampi. Ajoneuvoja jotka on suunniteltu niin huonosti, ettei ohjaavana tekijänä ole aina ollut edes ilmeiset ilman- ja vierintävastuksen minimoimisen periaatteet. Sellaiset, joilla mekin Lappiin pääsimme.

Myönnän. Vaikka en ymmärräkään, miksi joku valitsee ruuhkassa mieluummin yksityisautossa istumisen kuin bussikaistaa tai omaa raidettaan kulkevan julkisen liikennevälineen, jossa voi nauttia hetken vaikkapa hyvästä kirjasta, ajan mielelläni. Lisäksi arvostan autojen designia teollisen muotoilun ja ihmiskulttuurin suurimpana liittymäkohtana. Sitä kuinka liikkumisen vapaus on yhdistetty perheen yhdessäoloon, pieniin seikkailuihin ja elämäniloon. Mahdollisuuteen päästä tiettömien luonnonsuojelualueiden parkkipaikoille ja tutustua ihmiseloon sielläkin, mihin ei bussit kulje tai aikataulut sovi. Olen valmis luopumaan auton hyötykäytöstä koska tahansa, mutta viihdekäytöstä vasta pakon edessä. Varaan kuitenkin itselleni oikeuden säännöstellä autoilua parhaan kykyni mukaan, kuten teen muidenkin laillisten päihteiden osalta. Kunnioitan kaikkia, jotka osaavat elää ilman niitä ja toivon todella iloa myös heidän elämäänsä.

Anteeksiantamaton anteeksipyyntö

Täytyy myöntää, että Peteliuksen anteeksipyynnön aiheuttama pahennus yllätti. Huumorin tekijät ymmärrettävästi puolustautuivat ammattinsa puolesta, mutta yleisön reaktiota oli vaikeampi arvata. Vaikka valtaosa olikin hyvillään, kun vanhaa rasistista kiusaamista pyydettiin anteeksi, niin paljon ilmaantui myös niitä, joiden mielestä anteeksipyyntö oli väärin.

Jos sivuutetaan moraalipaniikkiin ajautuneiden lapselliset hurskastelusyytökset ja poliittiset vastustajat, joiden mielestä kaikki mitä Peteliuksen edustaman puolueen poliitikot sanovat tai tekevät on kategorisesti väärin, jää jäljelle vielä paljon meitä, joille Pulttibois ja muut Peteliuksen sarjat tarjosivat aidosti hauskoja hetkiä.

Mutta mitä väärää on siinä, että Petelius pyytää anteeksi loukkaamaltaan taholta? Asiahan ei oikeastaan edes kuuluu muille kuin Peteliukselle ja niille saamelaisille, jotka hänen ajattelemattomuudestaan ovat kärsineet. Olisiko tilanne toinen jos kokonaista kansanosaa koskeva anteeksipyyntö olisi jollain keinoin onnistuttu esittämään vain niille, joita se koski?

Tähänastisessa keskustelussa on jäänyt huomiotta, että me olimme niitä, jotka nauroimme sketseille. Se tarkoittaa, että meidänkin pitäisi pyytää anteeksi. Tai vähintäänkin peukuttaa Peteliuksen anteeksipyyntöä, kuten tekivätkin ne, jotka ovat tapauksen kanssa sinut. Ne jotka ymmärtävät miten vitsailulla normalisoidaan rasismia vielä tänäkin päivänä.

Mutta emmehän me saamelaisille nauraneet, vaan päättömälle hassuttelulle, koska se oli totaalisen älyvapaata ja siksi vapauttavaa. Pulttiboisin aikaan kuva vähemmistöistä oli valtamedian keskuudessa niin yksipuolinen, että tuskin olisimme tiedostaneet tilanteen sopimattomuutta vaikka pilailun kohteena olevan kansanosan jäsen olisi istunut samalla sohvalla kanssamme.

Saamelaiskysymyshän ei ole ainoa asia. Se mitä nyt tiedämme rasismista tai ympäristön tilasta, vaatii meitä pyytämään anteeksi koko elämäämme. Monilla itsesuojeluvaisto on kuitenkin vielä voimissaan eikä sille tielle yksinkertaisesti voi lähteä jo senkään takia, ettei ymmärtämättömyytemme useinkaan ole anteeksi annettavissa. Kaikkea ei voi pyytää anteeksi toistelevat puolustelijat. Moni heistä ei haluakaan, mutta argumentti on silti oikea: kaikkea ei todellakaan voi pyytää anteeksi.

Anteeksipyytäminen on nöyrtymistä. Petelius nöyrtyy tasa-arvon, yhdenvertaisten ihmisoikeuksien ja vihreänä poliitikkona luonnon oikeuksien edessä samalla alleviivaten näiden arvojen esille tuojien oikeassa oloa, jota kaikki eivät ole valmiit myöntämään. Kriitikkojen silmissä hän nöyryyttää teollaan paitsi itsensä, myös meidät, jotka emme älynneet olla nauramatta rasistiselle huumorille. Hän saa meidät tuntemaan syyllisyyttä.

Aake Kalliala valitsi toisin, hän ei pyytele anteeksi. Myöntää toki, ettei itsekään tekisi kyseistä sketsiä nyt, kun yleinen ymmärrys vähemmistöjen asemasta on paremmalla tolalla. Hyvä niin, ja se voisi olla malli muullekin. Ellei tietämättömyyttään tai ajattelemattomuuttaan tekemiään vääryyksiä voi pyytää anteeksi, voi niistä silti oppia. Siihen ei tarvita edes totuuskomissiota, ainoastaan hieman empatiaa.

Hyvää isänpäivää!

Kyllä vaimokin ajaa ihan hyvin, mutta on nämä pyörillä ja moottorilla varustetut vehkeet aina olleet enemmän mun juttu. Mä tiedän, että tämä isänpäivälahjaksi saatu Electrolux on ihan ”hinnat alkaen” -malli, mutta ero vanhaan on silti huima. Yhtä hyvä sekin oli uutena, mutta ei teippikorjaukset sitä enää ennalleen palauttaneet. Edellinenkin oli samaa merkkiä – Ultrasilencer – ja se oli hyvä.

Tärkeintähän näissä on imuteho ja hiljaisuus. Kaikki digitaalinäytöt ja merkkiäänet vie vaan ilon tästäkin hommasta. Imuroinnissa on jotain hyvin zeniläistä verrattuna vaikka astianpesukoneen täyttöön, joka on enemmänkin sellaista asentajan hommaa. Täyttäminen on muuten mielenkiintoisempaa kuin tyhjentäminen, joka on lähinnä alkupisteeseen palaamista.

Mutta imurin ajaminen on tarkkaa puuhaa ja tällaisen perässä vedettävän kanssa ei oikeastaan ole muuta ongelmaa kuin, että uutuuttaan se rullaa niin hyvin, että meinaa tulla kantapäille. Voi olla Electroluxin ominaisuus, koska en muista että mun ekan oman imurin, Philipsin, kanssa olisi ollut tuota ongelmaa. Tai sitten en vain muista, koska imurit on suhteellisen uskollisia laitteita. Joka tapauksessa liikarullaavuus tasoittuu ajan kanssa, kun akseleihin kiertyy hiuksia ja muuta nöyhtää.

Jotkut tykkää keskuspölynimureista, mutta mun kokemuksen mukaan ainakin Allawayn imuteho on vaatimaton ja koneistot huutaa ihan liikaa. Naapurilla on sellainen ja mä alan aina etsimään korvatulppia, kun Jouni imuroi. Ja sitten on nämä Dysonit. Pölypussittomat helvetinkoneet, jotka imee lakat parketista. Mainostavat sitä pölynimureiden Rolls Roycena. Vaimo halusi sellaisen, mutta mä annoin sille kahden viikon jälkeen kenkää. Siis sille imurille. Kuinka moni muuten voi sanoa antaneensa Rollsin appiukolle. Mä voin.

Turbiinimoottorista ei ole mihinkään ja olen aika vakuuttunut siitä, että perinteinen sähkömoottori on imurissa paras. Polttomoottorista lähtisi väistämättä turhaa meteliä ja sitten pitäisi olla käänteinen keskuspölynimurisysteemi, että saisi pakokaasut johdettua ulos. Muutenhan sisätiloja imuroivalta lähtisi henki. Eikä tätä hommaa kannata henkensä kaupalla tehdä, vaan ihan lunkisti. Löysin rantein, mutta tarkkaavaisin mielin.

Sitä paitsi imuroidessa voi löytää vaikka mitä, jos on tarkkana. Ellei ole niin sitten kuulee vaan, että putkessa kolisee jotain ja voin kertoa, että pölypussia preparoimalla ei useinkaan löydä sitä, mitä luuli koneen imaisseen. No Lego-palikat ehkä, koska ne on niin värikkäitä ja korut, mutta kaikki tärkeät mutterit ja ruuvit hautautuvat pakkaantuneeseen pölymassaan. Voi olla, että mä olen vähän vienyt muilta perheenjäseniltä tätä hommaa, mutta ei se siitä johdu etten luottaisi heihin. Olisi tietysti helppo sanoa, että imurointi nyt vaan on miesten juttu, mutta ei sellaista voi näinä aikoina suustaan päästää. Jokainen tehköön mitä osaa ja tykkää.

Miksei Kaivoslaki Nyt kiinnosta?

Kansalaisaloitteet ovat vakiintuneet työkaluiksi yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostamiseen. Aloitteet otetaan eduskunnan käsittelyyn, kun niihin on saatu kerättyä 50 000 nimeä eli vajaan prosentin edustus väestöstä. Usein aloitteet ovat yksiselitteisiä joko tai -kysymyksiä, kuten saako norpat tappaa sukupuuttoon vai pitäisikö niitä suojella. Tällainen aloite tuli täyteen parissa päivässä, kun taas monimutkaisempien ongelmakokonaisuuksien osalta nimien kerryttäminen tuntuu onnistuvan vain kyseiseen aiheeseen perehtyneen ydinjoukon keskuudessa.

Yksinkertaistettu kysymys verkkokalastuksen kiellosta saimaannorpan levinneisyysalueella on liiankin helppo. Jos suurimman osan poikaskuolemista voidaan osoittaa tapahtuvan muutaman ihmisen itsekkyyden takia, on kynnys matalampana kuin suurempiin ongelmiin puuttumisessa. Itse olen katsonut aiheelliseksi suunnata WWF:n kuukausiavustukseni norpan sijaan Itämeren suojelulle.

Mutta eikö Talvivaaran puuhamieskin ollut vain yksi ihminen? Jättiläinen-elokuva ei ole tarkka dokumentti, mutta siinä kaivosyhtiön toimitusjohtajaa esittänyt henkilö vastaa omiensa kritiikkiin liuotusmenetelmää kohtaa kutakuinkin näin: ”Valtio on sijoittanut Talvivaaraan 50 miljoonaa euroa, joten menetelmän täytyy toimia”. Lupaus helposta rahasta sulkee monia silmiä ja suita.

Liuotusmenetelmähän oli Talvivaaran katastrofin suurin syypää ja sen vesistöille aiheuttamien vaurioiden vähättely, jopa kieltäminen, on käsittämättömän yleistä. Nyt samaa pelätään Saimaalla, jonka ylävesiltä Heinävedeltä on vallattu alue avokaivokselle. Ongelman esille nostanut ProHeinävesi vaikuttaa paikalliselta toimijalta, mutta kaivoksen sijainti aiheuttaa riskin Suomen suurimmalle vesialueelle ja mitä todennäköisimmin tulevaisuuden arvokkaimmalle luonnonvarallemme – puhtaalle vedelle.

Ymmärrän, että kansalaisten tulisi voida luottaa päättäjiin, ja nykyisen hallituksen aikana siihen on tässä asiassa jopa perusteet. Silti riski on liian suuri jätettäväksi huomiotta. Edellinen pääministeri uhrasi arvovaltansa puhumalla Talvivaaran ihmeestä ja pään kuoppaan laittaminen sai ainakin keskustan riveissä kannatusta. On liian optimistista toivoa, etteikö tämä silmien sulkeminen jatkuisi nykyisessä hallituksessa.

Ymmärrän myös sen, ettei huoli ympäristönsuojelusta ole yhteinen, mutta sellaiseksi se on kasvamassa halusimme tai emme. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan kaivokset aiheuttavat 75 % Suomen jätteistä, joten luulisi itseään suojelevan kansalaisen huolehtivan tämän tekijän alta pois ennen kuin tarvitsee alkaa kiinnittää huomiota mihinkään omaa elämää välittömästi koskevaan ympäristötekijään.

Ymmärrän, että 21-kohtainen Kaivoslaki Nyt -aloite on monimutkainen ja vaikeasti lähestyttävä. Se on kuitenkin riittävän selkeä, jotta sen uskaltaa allekirjoittaa. Aloitteen kaikkia kohtia ei ole tarkoituskaan viedä suoraan lakitekstiin, mutta ne on hyvä ottaa valmistelussa huomioon. Pahimmassa tapauksessahan tehdään jälleen kerran riittämätön tarkennus olemassa olevaan lakiin.

Valtion mukanaolo Terrafamen bisneksissä asettaa vastakkain kansalaisten lyhytaikaisen edun ja luonnon pitkäaikaiset vauriot. Monilla lienee houkutus uskoa, että päättäjät tietävät mitä tekevät, mutta suurimmat riskit kohdistuvatkin ylikansallisiin yrityksiin, joihin Suomen valtiolla ei ole sananvaltaa.

Vaikka transatlanttinen vapaakauppasopimus jäikin tällä erää syntymättä, on sellainen jo voimassa esimerkiksi Kanadan kanssa. Jos vapaakaupan vaikutukset kaivostoimintaan liittyen tuntuvat vaikeasti hahmotettavilta, voi asiassa turvautua Wikipediaan: ”On olemassa todellinen riski, että sopimuksia käytetään häikäilemättä hyväksi kriisitilanteissa. Sen sijaan, että ne edistäisivät sopimusmaiden talouskasvua, jolla argumentilla sopimukset oikeutettiin, ne suojaavatkin vain yksityisen pääoman etua, valtiota ja veronmaksajia vastaan.”

Työnantajan ja tekijän motiivit

Politiikan penkkiurheilijana on saanut vuosia seurata peliä, jota on johdettu enemmän kepeillä kuin porkkanoilla. Ikimaailmassa en uskonut, että pelastava oppi löytyisi jääkiekkomaajoukkueen kautta, mutta saatoin olla väärässä. Sen sijaan, että odotettaisiin tekoja rahalla kyllästetyiltä NHL-pelaajilta, luodaankin joukkuehenki, jossa pelaajilla on yhteinen ja toisiaan tukeva tahto menestyä.

Työllistämispeliä on johdettu rahan logiikalla. Omistus on Suomessa valunut hyvää vauhtia ulkomaille, ja poliitikot ovat yrittäneet motivoida ylimaallisia sijoittajia ja sijoitusyhtiöitä erilaisin verohelpotuksin. Globaali kilpailu on kuitenkin niin kovaa, ettei isojen toimijoiden motivoimiseen mikään raha riitä.

Muistan erään tuttavan meuhkanneen ironisesti, kuinka heidän tulee joustaa yt-neuvotteluissa, jotta omistajilta ei menisi motivaatio. Jos omistamisen ainoa kannustin on rahanteko, saattaa näinkin käydä. Siksi työntekijänkään motivaatio ei voi olla vain maksimaalinen palkka. Monet tutkimukset kertovat siitä, kuinka tietyn ansiotason ylittäneille tulojen kasvu ei enää lisää tai paranna heidän työpanostaan. Raha motivoi vain rahantekoon.

Yksinyrittäjälle kynnys ensimmäiseen rekrytointiin on korkea. En usko, että mikään säännös tai ukaasi saisi ketään toimimaan yritykseni eteen sellaisella lojaliteetilla, joka mahdollistaisi riskinoton. Tarvitaan työnantajan ja -tekijän yhteistä tahtoa menestyä yritystoiminnan perimmäisillä mittareilla. Uskoa siihen, että yhdessä saadaan aikaiseksi jotain hyvää.

Viestinnän professori Anu Kantola kirjoittaa tämänpäiväisessä Hesarin kolumnissaan, kuinka pohjoismaisten yhteiskuntien ja myös Suomen menestys rakentui sotien jälkeen teorialle hyvistä kehistä. Joukkuepelikielellä se tarkoittaa: kaikki pelaa. Juniorijalkapallosta tuttua ohjelmaa on kritisoitu tasapäistävänä yksilömenestyksen tavoittelun vastavoimana. Politiikassa tällainen tuomitaan liian helposti sosialismiksi. Näinpä hyvät kehät eivät olekaan viime hallituskausilla olleet esillä, mutta Kantolan mukaan niiden idea on jäänyt elämään yritysten johtamisoppeihin.

Mitä jos ajateltaisiin, että työ itsessään on arvokasta? Ihan jokainen työ. Että työntekijät ovat Suomen eteen taisteleva joukkue eivätkä individualisteja, joille palkka on vain korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Samalla vauhdilla voitaisiin palauttaa kotitöiden arvostus, koska jonkun nekin on tehtävä. Palkanmaksu ja tulonsiirrot ovat vain välineitä yhteiskunnan pyörittämiseen. Jokainen työpanos parantaa yleistä elintasoa ja vahvistaa kansantaloutta. Ellei organisaatio näitä asioita tavoittele, on ongelma työnantajan motiiveissa, ei työntekijän.

Lue Anu Kantolan kolumni ”Joukkuepelikansa kokeilee hyviä kehiä”.

Miksi äänestän vihreitä?

En siksi, että vihaisin autoja. En siksi, että haluaisin olla muita parempi.

Polkupyörä saattaa olla ihmisen hienoin keksintö. Se on nopein lihasvoimalla toimiva kulkuväline, mutta vasta kun siihen lisättiin polttomoottori, oli elämä vasta elämää. Hienoimmillaan tämä kehitys on tuottanut autoja, joiden tekniikka, muotoilu ja ajettavuus ovat sanalla sanottuna nautinto. Olosuhteiden pakosta saatan vähentää autoilua vielä nykyisestä, mutta ajamaan tulen niin kauan, kuin laki sen sallii ja vielä senkin jälkeen. En halua nähdä päivää, jolloin tiellä liikkuu ohjaajattomia robottiautoja.

Mutta minä olen kuin Nikander. Entinen roskakuski, huonot hampaat, samoin vatsa, maksa toimii siinä ja siinä. Turha siis kysyä, mitä minä haluan.

Kysy, mitä minä pelkään, ja vastaan: tulevaisuutta. Teen työtä talouskasvun eteen ja suomalaisen kulttuurin elinvoimaisuuden puolesta, joten niitä minun ei tarvitse pelätä. Pelkään että tulevaisuutta ei ole.

Pelkään, että tuhoamme elinolosuhteemme kinastellessamme, onko meidän asia edes yrittää pelastaa kotiplaneettaamme. En jaksa väitellä siitä, onko meillä varaa menettää työpaikkoja hiiliteollisuudesta, jos korvaavaa työtä ei ole välittömästi osoittaa kestävän kehityksen alueelta. On sitä, jos sille annetaan tilaus.

En jaksa väitellä siitä, ovatko ilmastotutkijat erehtyneet ihmisen tekojen vaikutusten suhteen. Hyvä jos ovat, mutta mistä minä sen tietäisin, kun en ole ilmastotutkija. Tietääkseni kuudes sukupuuttoaalto on täydessä vauhdissa eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, uskonko asiaan vai en.

Vaikka minun teoillani ei olisikaan vaikutusta, poliitikkojen teoilla on. Heillä on valta ratkaista kysymyksiä, jotka ovat liian kivuliaita kohdata. Siksi tarvitsen puolueen, jonka rohkeus riittää. Ihmisiä, jotka eivät pelkää ottaa vastuuta tulevaisuudestamme. Vihreän liiton.

Kenen muun näet pystyvän siihen? Kuluttajina äänestämme jaloillamme, mutta vasta poliitikoilla on riittävä valta vaikuttaa globaaleihin toimijoihin. Kyse ei ole vain siitä, mitä Suomessa tehdään, vaan miten Suomi toimii osana Euroopan Unionia, ja miten EU osana maailmantaloutta. Valtiot ovat riippuvaisia toisistaan ja toistensa demokraattisista päätöksistä. Politiikka on edelleen ainoa tapa ohjata teollisuutta ympäristöystävällisempään suuntaan.

Uskaltaako sinun ehdokkaasi ottaa haasteen vastaan?

Lue myös: Kohtalo kuuluu teille.

Syyllistäminen

Kun tieto maailmantilasta lisääntyy, ei entiseen malliin eläminen tunnukaan enää niin vahvalle pohjalle rakennetulta ratkaisulta kuin aiemmin. Minkäs sille voi? Voi yrittää sopeuttaa tapojaan vastaamaan paremmin maapallon kantokykyä tai voi nostaa itsensä muiden eliöiden yläpuolelle. Ensimmäinen tie on vaikea, toinen kestämätön.

Tai sitten voi syyllistyä. Perussuomalaisten puoluekokouksesta kantautuvien viestien mukaan ongelma onkin siinä, että tavallisten ihmisten edellytetään koko ajan tuntevan syyllisyyttä siitä, mitä ajattelee, sanoo, syö tai millä kulkuvälineillä liikkuu. E-hei, ei edellytetä – he tuntevat syyllisyyttä aivan kuten kuka tahansa ihminen, joka älyää toimintansa ja maailmantilan välisen ristiriidan. Tyhmiähän he olisivat, elleivät älyäisi.

Mutta vakavasti ottaen, kuinka viestiä yhteiskunnallisista kysymyksistä syyllistämättä? Jos joku poliittinen toimija on saanut olla Suomessa kieli keskellä suuta, niin vihreä liike. Kun tavoitteena on ympäristönsuojelu yhteiskunnassa, jonka hyvinvointi perustuu luonnonvarojen maksimaaliseen hyödyntämiseen, on poliittinen vastustus taattu. Siinä ei yhtään auta perussuomalaisten kaltaiset vapaamatkustajat, jotka pitävät kovaa ääntä oikeudestaan syödä kermat – ellei kakun päältä – niin ainakin sieltä välistä. Eikä nyt puhuta rahasta, vaan maapallosta. On selvää, että pelkkä ympäristönäkökulman esiin nostaminen on omiaan aiheuttamaan syyllisyyden tunnetta jokaisessa, joka näkee ylikulutuspäivän kaltaisia viestejä.

Olisiko positiivinen viestintä mahdollista? Voisiko ikävistä asioista löytää myös hyviä puolia, kuten esimerkiksi Facebook-ryhmissä Sipsikaljavegaanit tai Pyöräily on hauskaa! Ainahan me olemme olleet sekasyöjiä ja monet vieläpä sekaliikkujia, mutta eihän jengi halua, että toiset pääsee sanomaan, että he elävät väärin.

Nykyisessä ilmapiirissä tuntuu radikaalilta jo sanoa, että tarjolla oleva kasvisruoka quarneineen ja vönereineen on hyvää. Entä miten suhtauduttaisiin siihen, että kasvisruokaan tottunut sanoisi sianlihan olevan jo ajatuksena ällöttävä noin niin kuin omasta mielestään? Tuomittaisiinko hänet kuin Emmanuel Macron, joka kehtaisi ilmeellään antaa aihetta meemiin, joka kyseenalaisti suomalaisen tavan valmistaa kahvia?

Jos puhutaan suomalaisen lihantuotannon vaikutuksesta Itämerelle, kääntyy keskustelu nanosekunnissa Venäjälle. Asiaan ei viitsitä perehtyä sen vertaa, että nähtäisiin kuinka Venäjän aiheuttamaa kuormaa on onnistuneesti vähennetty ja painetta muutokselle pitäisi suunnata Puolaan. Ja kenen harteille sen paineen luominen sitten taas jää, perussuomalaisten vai vihreiden?

Nyt suunnitellaan Itämeri-merkittyjä lihatuotteita, jotka kertoisivat positiivista viestiä ympäristövaikutuksista. Saa nähdä otetaanko merkki käyttöön myös kasvisruuissa. Itämeri on maailman saastunein meri. Onko meidän suojeltava meren sijaan ihmisiä, jotka loukkaantuvat siitä tiedosta, että heidän ravinnontuotantonsa aiheuttaa suuremman kuorman merellemme kuin toisin valitsevien?

Ei kannata syyllistyä, vaikka syyllisyyttä tuntisikin. Ympäristöihmiset saattavat olla ärsyttäviä, mutta ei kai sitä nyt maapallolle tarvitse kostaa.


Testaa oma kykysi olla syyllistymättä:

  • Taso 1, mittaa verenpaineesi lepotilassa ja tämän blogi-tekstin lukemisen jälkeen. Ei havaittavaa muutosta.
  • Taso 2, toista testi lukemalla John Nurmisen Säätiön vinkit Itämeren suojelemiseksi.
  • Taso 3, vahvan syyllistymättömyyden omaaville voi suositella myös WWF:n ruokaopasta.

Kansalaistottelemattomuudesta

Jokaisella on oikeus puolustaa ihmisyyttä. Oikeutta olla olemassa. Se on selvää, että jos sinua lyödään tai yritetään tappaa, vastaan on pistettävä sanoi laki mitä tahansa. Jos näet että jotakuta muuta pahoinpidellään, menet väliin, jos suinkin uskallat. Oikeutettu väkivalta on yhteiskunnan yksinoikeus, mutta kuten Niko Kazantzakisin Zorbas kysyy, miten on mahdollista että vasta väkivallalla saadaan rauha?*

Kun vihreä poliitikko vastustaa maastakarkoitusta nousemalla seisomaan koneessa, tekee hän näkyväksi moraalin ja lain välisen ristiriidan. Ei hän muuta tee. Ei ala huutamaan, riehumaan, sättimään, vaan antaa saattaa itsensä ulos koneesta ilman, että siitä aiheutuu mainittavaa häiriötä kanssamatkustajille. Aiheutuva häiriö on vain ilmoille nouseva kysymys: onkohan tässä nyt joku pielessä?

Niin hieno järjestelmä kuin edustuksellinen demokratia onkin, on neljä vuotta pitkä aika odottaa hallituksen vaihtumista. Nyt vallalla olevat edustajat eivät tunnu pitävän ihmisen ja luonnon puolta kovin voimallisesti. Perussuomalaisina sisään valitut siniset ohjaavat ihmisoikeuskysymyksiä suuntaan, joka kyseenalaistaa meidän kaikkien oikeudet. Samaan aikaan keskusta ja kokoomus virittelevät talouskonetta, jolle luonnonsuojelu on enemmän haitta kuin ihmisen elinehto.

Näiden asioiden esille nostaminen on yhteiskunnallista keskustelua. Joskus median huomion herättäminen vaatii kansalaistottelemattomuutta. Viestinnällisesti katsottuna se on paitsi käsittämättömän pitkä termi, joka yksin riittää blogin otsikoksi, myös tehokas keino mittauttaa yhteisön lait ja oikeustaju julkisen keskustelun avulla.

En kuitenkaan usko, että seisomaan nousu koneessa olisi ollut Aino Pennaselle ensisijaisesti poliittinen teko. Se oli seinää vasten ajetun yksilön valinta tarjolla olleista toimintamalleista. Se oli turpaanlyönti päällekarkaustilanteessa. Kuten ei katutappelussakaan aina tiedä kuka on syypää, näkee vain että jollekin on käymässä huonosti ja päättää joko sallia sen tai yrittää estää. Kun akuutti tilanne on ratkaistu, tekee laki tehtävänsä ja tuomitsee lain – ei moraalin – mukaan.

Hätä ei lue lakia. Joskus on juostava kadun yli vaikka punaiset palaisivatkin. Ensinnäkään se ei vaaranna liikenneturvallisuutta sen enempää kuin seisomaan nousu vaarantaa lentoturvallisuutta. Toisekseen se on siltikin vielä eri asia kuin ajaa tarkoituksella toisen päälle. Mutta parhaimmillaan hädän edessä tehty, kenties epätoivoinenkin teko, tekee näkyväksi lain ja moraalin ristiriidan. Osaltaan se saattaa edesauttaa lakimuutosta tai muutosta lain tulkinnassa, sikäli kuin ihmisyytemme sellaista vaatii.

Kaikki me ollaan puolustuskannalla. Se on puoluetoiminnan idea. Perussuomalaiset puolustavat itseään pelätessään muukalaisia. Vihreät puolustavat ihmistä ihmisen luomaa uhkaa vastaan. Keskustalaiset ihmisen oikeutta hyödyntää luonnonvaroja. Kokoomuslaiset oikeutta vaurastua. Vasemmistolaiset oikeutta tulla toimeen. Demarit ammattiyhdistysliikettä.

Jotta muutkin yhteiset asiat saataisiin hoidettua siinä samalla, tarvitaan yhteiskunnallista keskustelua, oli vallassa näistä puolueista sitten mitkä tahansa. Jos joku todistaa yllä olevat pelkistykset vääriksi, on tämäkin keskustelu ollut hyödyksi. Kun yhteiskunnassa on jotain niin isosti pielessä, kuin ihmisoikeuskehitys tällä hetkellä on, pitää jonkun uskaltaa avata keskustelu niillä keinoilla, jotka ovat käytettävissä. Sivistyneesti, väkivallattomasti, mutta huomiota herättäen.

*Täällä on tapahtunut jotakin ihmeellistä isäntä… Jotakin ihmeellistä, joka saa minut ymmälle. Kaikki nuo katalat teot, ryöstöt ja murhat, joita me kapinalliset olemme täällä suorittaneet, nehän toivat Yrjö kuninkaan Kreetalle. Vapauden! – Niko Kazantzakis, Kerro minulle, Zorbas.