Autoesseistiikkaa vapaudesta

Vapaakytkin esittää: Vapaus (midsomeniaanisia keskustelukirjeitä)

Viestintäyrittäjä Kari Souto ja toimittaja/sisällöntuottaja Arttu Laakkonen avaavat autoesseistisessä teoksessaan kahden kalpean keski-ikäisen isämiehen käsityksiä vapaudesta.

Tekstissä tunkkainen autotallifilosofia tuulettuu moottoripyörän selässä päätyäkseen kymmenien kulttuuriviitteiden kautta mielikuvituksen tuotteeksi, joka heijastelee mennyttä hyvinvointivaltiota.

Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä menetetty, ja rivien väleistä varisee ruostetta, joka ei nuku koskaan.

Suosittelemme kirjaa lohduksi autotallien miehille ja oppaaksi heidän kanssaan kosketuksissa oleville tai heistä erkaantuneille.

”Sivistys on moraalin momenttiavain: se varmistaa, ettei vapauden jenka korkkaa yli.”

Kannen kuva: Pasi Räsämäki

Tilaa omasi seuraavista:

… tai tiedustele kirjaa lähimmästä kirjastosta!

Viisi vuotta David Bowiesta

Joskus sattuu, että yllättävä tapahtuma saa pysähtymään kuin seinään. Vaikutus on uusi ja ennalta arvaamaton. Mitä nyt tapahtuu? Minulle sellainen oli David Bowien kuolema päivälleen viisi vuotta sitten. Olin tuntenut hänen tuotantonsa ja sen kertautuneen vaikutuksen monien itselleni tärkeiden artistien kautta. Kuitenkin vasta kuolema sai minut tutustumaan mieheen paremmin. Hänen filosofiaansa.

Vain kaksi päivää ennen Bowien poismenoa julkaistiin albumi, joka esitteli maailmalle hänen viimeisen hahmonsa, kuolevan rock-tähden, Blackstarin. Hänen kuolemaansa johtanut sairaus onnistuttin pitämään salassa niin hyvin, että uutiset tulivat yllätyksenä. Alati muuttuva Bowie kuului niin olennaisena osana ikinuoreen pop- ja rock-kulttuuriin, ettei hänen poismenonsa ollut oikeastaan tullut mieleenkään. Puhun tietysti omasta sukupolvestani.

Olen syntynyt samana vuonna kuin Ziggy Stardust laskeutui maan pinnalle. Hunky Dory, The Man Who Sold The World ja Space Oddity olivat jo sitä ennen, joten oman kokemukseni mukaan en voinut kuvitella muuta, kuin Bowien olevan ikuinen. Vilkaisu levyhyllyyn osoitti hänen olevan kaikkialla Morrisseysta Ismo Alankoon. Bowien tavoin he ovat rock-taiteilijoita, jotka ymmärtävät kyseen olevan paljon muustakin kuin musiikista.

Mistä Bowiessa oli kyse? Taiteellisesta vaikuttumisesta ainakin. Hän imi taidetta ja katalysoi vaikutteet osaksi omia teoksiaan. Koulutukseltaan Bowie oli alimman mahdollisen asteen taidekoululainen, mutta itseään etsiessään hän luki valtavasti. Kirjoista löytämiään persoonia ja tietoisuuksia hän ammensi musiikkiinsa. Uran alkuaikoina Jean Genet ja Iggy Pop yhdistyivät Jean Genieksi ja scifi-romaani Odd Johnista syntyi Oh! You Pretty Things. Itse hän kertoi olleensa ennen kaikkea rock-fani, mistä todisteeksi jäi lukuisia levytettyjä tulkintoja aina Syd Barretista Nina Simoneen.

Taiteen ohella Bowieta kiehtoi todellisuus. Maailman hän näki kaaoksena, josta voi vain yrittää ottaa selvän. Black Tie White Noise -DVD:n haastatteluraidalla hän kertoo valinneensa pop- ja rockmusiikin, koska piti sitä kaikista taiteenlajeista sosiologisimpana. Taiteena, joka pyrkii ymmärtämään ihmistä sekä yksilönä että yhteiskuntana, mutta ennen kaikkea suhteessa välittömään ympäristöönsä. Hänen tuotantonsa pyrki aina kuvaamaan kulloisessakin ajassa vaikuttaneita ilmiöitä, mistä sai kuvan ajan seuraamisesta. Oikeampaa olisi sanoa, että hän tutki kulttuuria ja onnistui osaltaan myös synnyttämään trendejä, kuten glamrock. Viimeistä levyään, Blackstaria, tehdessään hän tutustui jazz-musiikkiin.

Vaikka Bowiesta on kirjoitettu enemmän kuin kenties kestään muusta rock-muusikosta, saa hänen persoonastaan selkeimmän kuvan niistä suhteellisen harvoista haastatteluista, joita hän antoi. Lehdistä ja kokoomakirjoista (Bowie – The Last Interview ja Bowie on Bowie) löytyville haastatteluille tyypillistä on, ettei hän malttanut koskaan puhua julkaisemistaan levyistä, vaan keskusteli mieluummin työn alla olleista projekteista, joiden johtoajatus oli vasta muotoutumassa.

Hänellä oli tapana kääntää haastattelut keskusteluiksi, joissa haastattelija joutui perustelemaan ja jakamaan omia kulttuurisia näkemyksiään. Ylen Anne Flinkkilän kanssa juuri 49 täyttänyt Bowie pohti elämän lyhyyttä. Sitä miten eksistentiaaliset pohdinnat eivät meinaa ennättää edes vauhtiin, kun elämä onkin jo ohi. Tuolloin hänellä oli vielä kaksikymmentä vuotta.

Mitä Bowien kuoleman jälkeen sitten tapahtui. Tutustuin jatkuvasti uutta etsivään kokeilunhaluiseen taiteilijaan, joka kannusti myös muita toteuttamaan itseään. Hänen mukaansa kaikki taiteet ovat yhtä. Jokainen voi löytää itselleen sopivan ilmaisumuodon ja tulla sen kautta syvemmäksi ja ehjemmäksi ihmiseksi. Jokainen eletty päivä on mahdollisuus oppia jotain, jokainen päivä lisää elämänkokemustamme. Se miten merkitykselliseksi itse oman elämämme tunnemme, on paljolti kiinni siitä teemmekö asioita, jotka koemme merkityksellisiksi. Opimmeko löytämään niitä, ja annammeko niille tilaa edes vähän. Tunnin pari, joitakin minuutteja.

We’ve got five years.

Uskollinen äänentoisto

Kaiuttimiin kiintyy kuin ystäviin. Vaikka kuinka löytäisi uusia, ei vanhoistakaan halua luopua. Tuttu ääni, monet yhteiset elämykset ja vakaus. Odotus, joka syntyy jo musiikin kuuntelun ajatuksesta. Hetkistä ystävien kanssa.

Oli aika jolloin yritin aktiivisesti laajentaa ystäväpiiriäni, ja hankin kaiuittimet myös kirjaston puolelle. Radiotehnikat löytyivät läheisestä vanhojen tavaroiden liikkeestä. Sieltä jostain äänilevyjen lähettyviltä, jossa ystävät tapaavat.

Technicseissä ei kuitenkaan tehot riittäneet neljään kaiuttimeen. Asetelma oli hankala, mutta selvisin siitä lopulta melko pienilllä muutoksilla, eli purkamalla väliseinän. Radiotehnikat unohtuivat vuosiksi autotalliin.

Nyt, kuten jokaisella tallin siivouskierroksella, ne olivat päätymässä romukuormaan. Tai ei sentään, olin laittamassa niitä Toriin, jotta löytäisivät vielä arvoistaan seuraa. Käytetyn tavaran myyjänä olisin kuitenkin vastuussa tavaran laadusta, joten päätin heittäytyä S-30:sten seuraan lauantai-illaksi ja kuunnella mitä niillä on kerrottavanaan.

Asennus oli miellyttävävää. Kaksi johtoa, ja virrat päälle. Ei säätämistä, ohjelmien latausta tai buuttausta. Odotusarvoisesti päässä alkoi soimaan Vysotskin Mistä tunnet sä ystävän. Rahisevana, suttuisena ja epäilyvättävänä kuin Melodijan julkaisemat rock-levyt, mutta ainakin analogisena.

Jännitys jatkui kuunnellessa. Yllättäen ääni tulikin selkeänä ja tasaisen vahvana kaikilta äänialueilta, mutta ilman totuttua bassokorostusta. Se että olin nostanut Radiotehnikat vuosia ystävänpalveluksia tehneiden Dalin kaapien päälle, teki palveluksen diskanteille. Äänilinja oli kerrankin suorassa korviin nähden ja tutuiltakin levyiltä kuului ääniä, jotka olivat ennen jääneet varjoon.

Jännittyneisyys toi mieleen Latvialaiset kaiuttimen rakentajat, jotka saattoivat olla hyvinkin tuttuja neuvostoliittolaisen tarkkailuteknologian kanssa. Todennäköisesti materiaalia oli hyvin saatavilla ja niiden laatu aivan toista kuin nykyaikaisessa halpatuotannossa. Mikään ei antanut merkkejä siitä, että kaiuttimet kärsisivät vanhuudesta.

Voi myös olla että käsityötä ja ammattiylpeyttä oli enemmän kuin mitä rahalla voi ostaa tai myydä. Voi olla, että neuvostolatvialaisilla oli tarve uskoa johonkin. Tehdä jotain, mihin uskoa.

On kuin se kaikki lämpö, mitä slaavilaisuudesta oli jäljellä, olisi säilötty kaiuttimiin, joista sen saattoi vapauttaa suuren kärsimysnäytelmän osallisille.

Suurin yllätys vanhoja levyjä soitellessa olikin se, että kaiuttimien mukana tuli niin paljon ystäviä. Osa pitkäaikaisia tuttuja, ja toiset vain ohimennen tavattuja.

Tajusin, että tässä koronan jälkeisessä elämässä minulla on lopultakin rajallinen mahdollisuus tutustua kiinnostaviin, hyviin ja hyvin kiinnostaviin ihmisiin. Olen onnellinen jokaisesta ystävästä, joka on löytänyt elämästä pienenkin siivun kauneutta, merkitystä ja merkityksellistä kauneutta. Jotain siitä soi niissä äänilevyille tallentuneissa hetkissä, jotka uskollinen äänentoisto vapauttaa.

Pieni autosarja (RollFM)

Autot, nuo teillämme tupruttelevat värikkäät peltikuoriaiset, pitävat sisällään kaikenlaista. Ne kuljettavat unelmia, pelkoja, tavaroita, sitoumuksia ja matkustajia. Ylhäältä katsottuna ne ovat kuin muurahaisia, mutta auton sisältä koettuna pääosassa onkin niiden kuljettaja itse. Kaikkivoipainen kapteeni, joka uhmaa liikenteen vaaroja ja luonnonlakeja urheasti kuin Han Solo.

RollFM:llä perjantaisin kuultavassa Pienessä autosarjassa pohditaan Neil Youngin Special Deluxen innoittamana suhdetta autoihin. Eikä mihin tahansa autoihin, vaan sellaisiin, jotka ovat onnistuneet vaikuttamaan kertojan persoonaan. Tavallaan tai toisellaan. Joskus suhde on henkilökohtainen, toisinaan yhteiskunnallinen, mutta aina jotenkin erityisen kummallinen.

Autot ovat myös merkkejä. Niihin lyödyt brändit eivät kerro omistajaa, kuten karjalauman tapauksessa, vaan ne kertovat auton valmistajan ja ostajan kummallisesta symbioosista. Siitä kuinka tietyn merkkisen auton omistaja kantaa autoa ajaessaan samaa leimaa kuin muut saman merkkisen auton kuljettajat. Brändin omistaja myy siis merkitsemänsä peltilehmän henkilölle, joka ottaa polttomerkin itseensä, joskus jopa lippikseensä.

Käyttäjän kannalta auton viestinnällinen rooli on kuitenkin sivuseikka. Hyväkin auto voi olla puhdas yksityisasia eikä huonoon ainakaan haluaisi leimaantua, ellei sitten ole huono ihminen. Eikä hyvätkään ihmiset useinkaan saa alleen ansaitsemaansa autoa. Sitä paitsi käytetyn kulkuvälineen ostajalla on usein polttavampiakin murheita kuin brändiviestintä. Silti merkit puhuvat.

Yksi mahdollinen tarkasteluympäristö merkkien syntaksiin on merkkikerhot. Kun samaa brändiä kantavat autoilijat hyväksyvät leimansa täydelleen, on heidän käyttäytymisessään havaittavissa vastaavaa laumaantumista kuin karjalauman tapauksessa. Mutta jos vaikka merkkikerhot karsinoivatkin ihmisiä, toimivat ne samalla vertaistukiryhminä. Tukea autoharrastajat tarvitsevat yhtäältä itsensä ymmärtämiseen ja toisaalta yhteiskunnan ymmärtämättömyyteen. Jälkimmäinen tarve on korostunut sen jälkeen, kun fossiilisten polttoaineiden aiheuttaman ympäristötuhon laajuus tuli – öljyteollisuuden vuosikymmeniä jatkuneiden peittelyoperaatioiden jälkeen – osaksi perussivistystä.

Neil Young, mies jolle vanhat autot ovat henki ja elämä, siirtyi päästöihin havahduttuaan ensin käyttöautoissaan biodieseliin, ja alkoi sitten rakentaa sähkö-etanoli hybridiä vuoden ’59 avo-Lincolnistaan, joka sai uuden nimen Lincvolt. Hän näkee ettei hiiltä kannata kaivaa kovin syvältä maan sisästä taivaalle pöllytettäväksi, vaan hommaan kelpaa myös maan pinnalla oleva biomassa, josta hiili vapautuu ilmakehään joka tapauksessa. Biomassa jonka lehdille energia imeytyy auringosta kuin aurinkokennoon. Hänen unelmansa voi olla naiivi, mutta on se silti unelmoimisen arvoinen: autoharrastaminen ilman syyllisyyttä.

Vapaakytkimen pieni autosarja RollFM:llä 1.9. – 6.10.2020 perjantaisin klo 9.00. Pääkaupunkiseudulla 102.0 MHz ja verkossa www.rollfm.fi

Kaikkitietävä ihminen

Internet teki historialle ja maantiedolle saman mitä laskukone matematiikalle. Kaikki tieto on käsillämme, eikä meidän tarvitse hankkia yleissivistystä sen enempää kuin opetella matematiikan kaavojakaan. Laskukone antaa meille luvan uskoa, että selviäisimme vaikka minkälaisesta yhtälöstä. Todellisuudessa monikaan meistä ei osaa käyttää laskukonetta juuri sen monimutkaisempiin laskutoimituksiin, kuin mitä voisimme kynän ja paperinkin avulla suorittaa. Aivan kuten ei internetkään sisällä tietoa, jota emme pystyisi kirjastoistakin löytämään.

Jussi Pullisen teos Mitä meille tapahtui käsittelee internetin ja sosiaalisen median elämäämme askel askeleelta muuttaneita voimia. Tietovyöryn aikaansaamaa informaatioähkyä, somen synnyttämiä muutoksia omakuvassamme ja suhteessamme julkisuuteen, algoritmin johdattelemaa heimoutumista ja kuplia. Median rinnalle ilmestyneitä vastamedioita, valeuutisia ja lopulta totuuden jälkeisen ajan kaikkitietävää ihmistä.

Kirjan esittelemän tutkimusten mukaan luottamuksemme omaan tietämykseemme kasvaa, kun saamme käyttää nettiä apunamme. Vaikka tunnetusti vilkaisemme asiasta kuin asiasta vain Googlen ensimmäisen sivun hakutuloksia. Tuloksia joiden hyvin tiedämme mukailevan omaa hakuhistoriaamme ja sijaintipaikkaamme maapallolla. Koska näin saatava tieto on helposti omaksuttavissa ja tukee aiempia käsityksiämme, vedämme sen inhimillisen johtopäätöksen, että emmeköhän vain tiedä muistakin asioista aika lailla. Pullinen kutsuu tätä kontrollin harhaksi. Se saa meidät kuvittelemaan, että hallitsemme tietoa, että hallitsemme internetiä. Kuten hallitsemme laskukonettakin.

Itseluottamuksemme on kasvanut tiedonsaannin parantuessa, mutta tämä on tapahtunut vain vähäisen tiedon varassa. Hyvin harvaan aiheeseen perehdymme kirjan vertaa, saati että lukisimme vertailun vuoksi useamman teoksen. Nopea vilkaisu Wikipediaan riittää. Itseluottamus tuntuu hyvältä. Aivan kuin meistä olisi tullut Trivial Pursuit -mestareita, jotka voivat heittää vastauksia minkä tahansa sektorin kysymyksiin tuosta vain. Haluamme uskoa tietävämme yhtä ja toista, ja hei, ainahan tuon voi vilkaista älypuhelimesta. Laitteesta, josta on tullut paitsi muistimme, myös tietomme tuki.

Tietoverkon lisäksi saimme sosiaalisen median, joka laajensi ihmissuhteidemme käyttöliittymän koskemaan kaikkia, jotka edes jotenkuten tunnemme. Jokainen kannanotto ja ulostulo, jonka yksittäinen keskustelukumppani olisi aiemmin ohittanut olan kohautuksella, tuleekin nyt osaksi julkista minäämme. Sen saattaa huomioida kuka tahansa verkostostamme, ja sillä saattaa olla vaikutuksia verkostomme muodostumiseen. Saman suuntaiset kommentit ovat kuin magneetteja, jotka vahvistavat verkoston osasten välistä vetovoimaa. Tai työntävät toisiaan poispäin.

Ymmärrän Pullisen tarkoittavan, että meidän tulisi hyväksyä vastakkaiset mielipiteet, jopa vaihtoehtoiset faktat, toisen maailman tietona. Ne ovat kuin omaa ymmärrystämme vasten kirjoitettu tietokirja, jossa perustavan laatuiset muuttujat on tulkittu niin eri tavoin, että se saa meidät vastustamaan kaikkea sanottua. Jopa koko henkilöä. Pahimmillaan miellämme hänet oman maailmamme viholliseksi. Pahimmillaan hyökkäämme häntä vastaan.

Mutta miksi nöyrtyä, kun kerran tiedämme paremmin tietävämme? Eikö hyökkäys olekaan paras – ja vihapuheen kyseessä ollessa oikeutettukin –puolustus? Pullinen puhuu tällaisesta omaan poteroonsa kaivautumisesta heimolukemisena, jonka tuloksena ei välttämättä ole kuplia, mutta varmasti konflikteja. Hänen mukaansa voisimme välttää vastakkainasettelun kiihtymisen vain hieman omaa asennettamme muuttamalla. ”Kuplissa kun ei ole kyse siitä, mitä teknologia meille tekee, vaan siitä, mitä me ihan itse ihmisinä olemme ja mitä me itse itsellemme teemme.”

Mitä meille tapahtui -kirjan viesti onkin, ettei medialukutaitoon riitä pelkkä faktojen tarkistus. Myös liian kapeaan uraan ajautuneiden keskustelukierteiden tunnistamisen pitäisi olla kansalaistaito. Omista arvoistaan ei tarvitse luopua, mutta yhteiskuntarauhan takia olisi syytä ymmärtää miksi toinen ajattelee toisin. Jokainen löytää oppimateriaalia tähän tarkkailemalla miten oma yhteisö suhtautuu ulkopuoliseen tietoon tai toisenlaisiin mielipiteisiin. Kaikkea ei todellakaan tarvitse hyväksyä, mutta syyt ja seuraukset pitää ymmärtää. Jos heimolukemisen kierrettä ei katkaise itse, on turha odottaa, että joku muu sen tekisi.

Sillä kukaan meistä ei ole virheetön. ”Jos tutkimme itseämme tarkkaan, meillä kaikilla saattaa olla jokin – ehkä pieni, mutta kuitenkin – narratiivi, jonka haluaisimme niin kovasti olevan totta, että olemme valmiita ottamaan mukaan jopa ’tiedot’, jotka tiedämme epävarmoiksi. Tämä ei ole loukkaus: se näyttää olevan osa ihmisluonnettamme.” Tätä kutsutaan vahvistusharhaksi. Tulkitsemme eteemme tulevia asioita sen suuntaisesti mitä niistä ennakkoon ajattelemme ja toimimme sen mukaisesti. Ennakkoluuloisesti.

Osaamme jo lukea ja laskea vaikka emme kenties aivan niin hyvin, kuin haluaisimme uskoa. Yrittäisimmekö seuraavaksi opetella jotain hieman haastavampaa? Jotain jossa tekniikka ei tulekaan avuksemme, vaikka yhtälöt olisivat kuinka monimutkaisia. Voisimmeko oppia suhtautumaan tietoon ja keskusteluun vähemmän ehdottomalla tavalla, oppia muuttamaan tarvittaessa myös mielipiteitämme? Voisimmeko opetella inhimillistä kanssakäymistä ja vuorovaikutusta.

Jos kerran olemme luomakunnan kruunuja ja haluamme pysyä vieläpä teknologian herroina, olisi meidän jo korkea aika alkaa käyttäytyä arvomme mukaisesti. Kun julkaisemme ajatuksiamme internetissä, teemme itsestämme toimittajia. Toimitamme päivityksen tai kommentin julkiseksi. Meidän on opittava antamaan kritiikkiä arvojemme vastaisista julkaisuista ja tehtävä se muuten kuin loukkaamistarkoituksessa. Toimiessamme julkaisijoina, meidän on opittava ottamaan kritiikkiä myös vastaan aivan kuten muidenkin toimittajien. Meidän on opittava olemaan ihmisiksi myös internetissä. Ihan jokaisen.

Sanojen valtakunta (RollFM)

Tuomari Nurmiolta ja Jarkko Martikaiselta on juuri ilmestymäisillään sanakirjat. Siis laulujen sanat kirjoina. Näin siitäkin huolimatta, että kovin monet artistit ovat itsekin sitä mieltä, ettei laululyriikoita pitäisi tulkita irrallaan yhteydestään. ”Lauluja kannattaa kuunnella levyiltä, koska vasta laulettuina niiden idea välittyy”, opasti Kauko Röyhkä toimittamansa ”Get on – 101 rocklyriikan parasta” -kirjan esipuheessa. Siksi Sanojen valtakunta on radio-ohjelma.

Lauletut sanat ovat kuitenkin vain yksi osa esitettyä musiikkia, eivätkä siksi useinkaan saa ansaitsemaansa huomiota. Ismo Alanko katsoi parhaaksi liittää Hei Soturit -levyn mukaan tilauslomakkeen, jolla tekstit sai postitse. Monitasoiset ja abstraktiudessaan vertaansa hakevat sanoitukset hukkuivat varsinkin Sielun Veljien alkuaikoina kolmiäänisen laulun ja tarkoituksella epävireisen soiton syövereihin. Nyttemmin sanat on julkaistu kirjoina ja löytyvät esimerkillisesti myös osoitteesta ismoalanko.com. Sillä ja jos. Elleivät sanat kestä lukemista, voisiko se johtua siitä, että sanat eivät kanna?

Sanojen valtakunta -ohjelma keskittyy Suomi-rollin kultakauteen, mutta ei jätä tyystin huomiotta muitakaan musiikin alueita. Vastakohtana autenttisuuteen pyrkivälle rokille voi nähdä tuottamalla tuotteistetut kappaleet, joiden esittäjä tulkitsee tekstintuottajan hänelle tekemää teosta miten taitaa. Kappaleiden jännitys puretaan Auto-Tunella synteettiseksi mössöksi, joka ei juuri ihmismieltä puhuttele. Soinnuiksi joiden yhteyttä reaalimaailmaan ei äänimassasta erota sen paremmin kuin muidenkaan instrumenttien.

Toinen laita on iskelmälyriikka, jonka kulta-aika oli Juha Vainion aktiivivuosina 1960-1980-luvuilla, jolloin samainen mies vastasi yli 2400 levytyksen sanoituksista. Tässä yhteydessä riittää, että kerromme Junnun hioneen sanoitustekniikkansa sekä omaleimaiseksi että nopeaksi. Hän täytti rivit kuten sanaristikon, joita teki kertoman mukaan kirjoitusnopeudella muun keskustelun lomassa. Junnun oppaana toimi Unto Kupiaisen Lyhyt runousoppi. Alunperin Pohjois-Karjalan Opiston kansankorkeakoulun luentojen pohjalta vuonna 1949 julkaistu kirjanen tutustutti hänet sointuisen lyriikan orjuuttavimpiin perinteisiin. Näiden mukaan ”loppusoinnillisissa sanoissa vallitsee täydellinen yhtäläisyys soinnun ensimmäisestä vokaalista lähtien”.

Junnu laati ensin riimit, ja täytti vasta sen jälkeen sanoituksen sisällöt siten, että jokaista nuottia vastasi yksi tavu. Hänen neroutensa näkyi siinä, että hän onnistui pakottavasta muodosta huolimatta tuomaan kappaleisiin tunnetta ja kestävää sisältöä. Tällöin itsestään selväkään loppusointu ei tuhonnut koko tekstiä vaan jännite syntyi nimenomaan siitä, minkälaisen sillan kautta arvattavaan lopputulokseen päädytään. Oppi jonka myöhemmät iskelmänikkarit ovat onnistuneet hukkaamaan lähes jäljettömiin. Lainatkaamme Kupiaisen lyyrillistä tasapainolakia: ”Hivelevinkään sanonta ei saa tarpeellista kantavuutta, ellei ajatussisällys anna sille lentovoimaa, ja taas toisaalta parhainkin ajatus putoaa kesken runon siiviltään, ellei sitä ole kannattamassa tarpeeksi runollinen sanailmaisu.”

Jos Juicen katsotaan jatkaneen riimittelyn perinnettä rock-lyriikassa, kasvoi seuraavasta polvesta omalakisempi. Kauko Röyhkä sopinee esimerkiksi alun alkaenkin täysin sääntöjä kumartamattomasta lyrikoinnista, joka taas vaatii laulajalta vahvaa uskoa tekstiin. Siinä missä riimeihin perustuvia ralleja on helppo kenen tahansa laulaa, ovat omalakisemmat tekstintekijät – maailmalta mainittakoon vaikka Morrissey – yhtä kappaleidensa kanssa. Heidän tuotantoaan eivät juuri muut osaa esittääkään.

Sanojen valtakunta tuo korviinne kaikkea tältä väliltä. Edellä mainittujen lisäksi kivijalkoina toimivat ainakin Edu Kettunen ja Kari Peitsamo. Tekstit kumpuavat keski-ikäisten rokkidiggareiden muistoista, joten kuulijoilta toivomme opastusta koskien eri sukupolvien ja -puolien teoksia. Omasta puolestamme aiomme nostaa esille sellaisia nimiä kuin Juha Lehti, Tomi Kontio, Juha Menna, Samuli Mäkisalo, Juha-Matti Pesonen…

Sanoilla leikittelijöitä, taitavia sellaisia. Ihmeentekijöitä, jotka rakentavat visuaalisia maailmoja vain muutamalla sanalla: ”Mä laitan tuonne asfaltin ja kattopellit. Nostan pystyyn tv-antennit. Laitan kadunkulmaan bensapumput simpukka-Shellin. Mä jatkan siitä mihin poikasena jäin, kun lelut piti koota kaappiin.” – Sanojen valtakunta. Kiitos Kauko, tästä jatkaa Pönde ja Kari.

Kuuntele Sanojen Valtakunta: Lapsuus (8.9.2020) Mixcloudissa.

Radio RollFM pääkaupunkiseudulla 102.0 MHz tai verkossa Rollfm.fi

Autojen viihdekäytöstä

Onnistuimme viettämään talvilomamme juuri ennen koronaviruksen aikaansaamaa matkustelun ja muun vapaan toiminnan rajoittamista yhteiskunnan taholta. Käytimme vapauttamme siirtämällä itsemme aina Lapin hiihtokeskuksiin saakka. Siellä koimme vapauden laskea alas tunturia luonnon välittömässä läheisyydessä. Näköetäisyydellä oli niin kansallispuiston kituvia vaivaiskoivuja kuin mäntyjäkin, jotka olivat valonpuutteessa tukehduttaneet itsensä kiertymällä kuiviksi kuin rätit. Suojelualueen raja oli tunturin laelta nähtävissä veitsellä leikattuna hakkuuaukion reunana. Siellä harjoitettiin metsänhoitoa.

Annoimme rytmikkäästi kolisevan sähkökäyttöisen hiihtohissin hinata itsemme aina uudestaan huipulle, jotta saimme nauttia vapaasta laskusta. Jonkin kerran uskaltauduimme pystyyn kuolleen puuston sekaan myös hiihtimiämme lihasvoimalla toimivilla sauvasekoittimilla työntäen. Vaikka toimi sai meidät puuskuttamaan, yritimme pidättää hengitystämme. Olimmehan kuulleet peruskaupunkilaisten puheita hengenvaarallisista puista, jotka kaatuvat ihmisten päälle, pudottelevat oksia ja lumimassoja, jotka ovat monin verroin tuhoisampia kuin kerrostalon katolta putoavat jäät ja liukkaat tiet. Koska silmin nähden huonokuntoisia puita näkyi silmänkantamattomiin, odotimme kuulevamme melkoista ryskettä ja huutoa puistosta. Mutta hiljaisuus tuntui vielä pahemmalta. Pelkomme oli ainoa luonnollinen asia koko luonnonsuojelualueella.

Hiljaisuuden leikkasi polttomoottori, joka oli laitettu huutamaan telojen ja satulan väliin kuljettaen ihmishenkeä, jolla ei juuri ollut kosketusta maahan. Moottorikelkka palautti mieleen pyörä- ja melontaretket, jolloin pysähtynyt kesäpäivä katkaistaan moottoripyörällä tai vesiskootterilla, joissa äänenvaimennus olisi kai vastoin ihmisoikeuksien julistusta. Yllätin itseni paheksumasta näitä individualismin huipentumia, joille yksittäisen ihmisen ilo ohitti arvossaan muiden hyvinvoinnin. Olivathan äänekkäät härpäkkeet viihdekäytössä vain kevyen kuorman kantavia turhakkeita toisin kuin vaikkapa autot, joille on paljonkin hyötykäyttöä.

Kotikaupunkiin selvittyämme jouduin kuitenkin keskusteluun, jossa kyseenalaistettiin autoa liikkumismuotona. Sitä kuinka alle satakiloisen ihmisen kuljettamiseen tarvitaan yli tuhannen kilon painoinen laite, ja senkin käyttövoimana on usein samanlainen polttomoottori kuin kevyemmissä kulkuvälineissä, mutta isommin palotiloin varustettu ja siksi saastuttavampi. Ajoneuvoja jotka on suunniteltu niin huonosti, ettei ohjaavana tekijänä ole aina ollut edes ilmeiset ilman- ja vierintävastuksen minimoimisen periaatteet. Sellaiset, joilla mekin Lappiin pääsimme.

Myönnän. Vaikka en ymmärräkään, miksi joku valitsee ruuhkassa mieluummin yksityisautossa istumisen kuin bussikaistaa tai omaa raidettaan kulkevan julkisen liikennevälineen, jossa voi nauttia hetken vaikkapa hyvästä kirjasta, ajan mielelläni. Lisäksi arvostan autojen designia teollisen muotoilun ja ihmiskulttuurin suurimpana liittymäkohtana. Sitä kuinka liikkumisen vapaus on yhdistetty perheen yhdessäoloon, pieniin seikkailuihin ja elämäniloon. Mahdollisuuteen päästä tiettömien luonnonsuojelualueiden parkkipaikoille ja tutustua ihmiseloon sielläkin, mihin ei bussit kulje tai aikataulut sovi. Olen valmis luopumaan auton hyötykäytöstä koska tahansa, mutta viihdekäytöstä vasta pakon edessä. Varaan kuitenkin itselleni oikeuden säännöstellä autoilua parhaan kykyni mukaan, kuten teen muidenkin laillisten päihteiden osalta. Kunnioitan kaikkia, jotka osaavat elää ilman niitä ja toivon todella iloa myös heidän elämäänsä.

Kymmenen parasta kirjaa

Tiedättehän nämä listaukset: 10 parasta kirjaa, jotka olet lukenut. Koskaan en ole pystynyt vastaamaan haasteeseen, koska se on mieletön. Ei ihminen muista parhaita kirjoja koko elämänsä ajalta. Niinpä päätin viime vuonna kirjoittaa muistiin lukemani kirjat ja laatia listan 10 parhaasta. Hah!

Hyvästäkään kirjasta ei välttämättä muista juonta tai edes koko kirjan olemassaoloa, mutta muistaa lukukokemuksen. Hyvän kirjan kriteeriksi olen jälkikäteen asettanut sen, onnistuiko lukukokemus liikauttamaan mielessä jotain tavalla, joka jättää jäljen. Parhaimmillaan kirja auttaa ymmärtämään, miksi jollakin asialla on merkitystä. Sitä kutsutaan empatiaksi, kyvyksi samaistua toisen maailmaan. Sellaisia kirjoja en mistään hinnasta jättäisi pois listalta. Eikä minulla ole edes valtuuksia siihen, sillä enhän olisi sama ihminen ilman niitä.

Hyvä kirja tarjoaa uutta tietoa tai uuden näkökulman johonkin mieltä askarruttavaan kysymykseen. Hyvän musiikin tapaan kirjoillakin on kyky säilyttää ajankohtaisuutensa. Silloin niistä tulee klassikoita. Muistiin kirjaamisessa on sekin hyvä puoli, että voi tarkastella minkälaista maailmankuvaa sitä onkaan itselleen syöttänyt. Tuliko luettua yhtä ja samaa vai kenties tutustuttua uusiin näkökulmiin.

Luettujen kirjojen listaa tarkastellessa tajuaa, kuinka pitkä aika vuosi lopulta onkaan. Alkuvuonna luetut teokset olisivat todellakin jo unohtuneet ilman niiden ylöskirjaamista. Iloinen yllätys on myös se, että vaikka arjessa tuntuu, ettei koskaan ennätä lukea, on vuoden mittaan sittenkin ennättänyt niin paljon, ettei kymmenen kirjan listalle tarvitse edes nostaa Remestä tai Paasilinnaa. Olisin kyllä mielelläni sen suomalaisille suosikkikirjailijoille suonut, mutta valitettavasti Jäätynyt helvetti ja Jäniksen vuosi edustivat kovin yksipuolista ja siksi kulunutta maailmaa.

Jätin listalta myös Tony Viscontin ja Brett Andersonin omaelämäkerrat, jotka edustavat omaa kiinnostustani populaarikulttuurissa tapahtuvaa merkityksen tuottamista kohtaan. Molemmat loistavia kirjoja, mutta oman ymmärryksen kehittämisen kannalta sittenkin vain aiempaa täydentävää tietoa.

Kirjan lukeminen on matkustamista, se on löytöretkeilyä. Kotiseutumatkailussa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta kuka vastustaisi ajatusta vierailla maailman metropoleissa ja eksoottisimmilla rajaseuduilla tai vaikka toisissa ulottuvuuksissa ilmaiseksi ja vailla huolen häivää? Kirjallisuudessa tulevaisuus ja menneisyys ovat yhtä lailla läsnä kuin nykyisyys, johon niin moni muu media on kapseloitunut. Se on vastapainoa ikuiseen tähän hetkeen juuttuneelle Twitterille ja muille pikaviestimedioille. Myös viimeaikaisiin ilmiöihin pääsee sisälle kunhan löytää sopivan matkaoppaan. Kirjallisuus on slow foodia, jossa aikaa jää niin nautinnolle kuin sulattelullekin.

Vuoden parhaiden kirjojen lista on siis tietoisesti luotu rekonstruktio. Kun alkuvuodesta päätin kirjata ylös lukemani kirjat, tein samalla huomaamattani päätöksen kiinnittää erityisesti huomiota lukemistoni monipuolisuuteen. Vaikka tein sen tiedostamatta, oli päätös hyvä. En ala selittelemään 20/80-suhdetta nais- ja mieskirjailijoiden välillä, koska parhaimmatkin selitykset johtaisivat epätasa-arvoon vähintäänkin historiassa, jolloin vain miehet pystyivät raivaamaan aikaa ja tilaa kirjoittamiselle, kustantajasuhteista puhumattakaan. Näin ollen miesten osuus klassikkokirjoissa on murskaava. Tänä päivänä ajan ja ammattinsa osaavan kustantajan löytäminen on kaikille lähestulkoon yhtä vaikeaa.

En luonut tätä listaa antaakseni tietynlaista kuvaa itsestäni, vaikka mielelläni parhaat teokset omaksunkin osaksi habitustani. Loin tämän listan, jotta muistaisin edes parhaimmat lukemani teokset. Mutta mikä parasta, lista tulee huolehtimaan siitä, että käytän rajallisen elämäni hyvän kirjallisuuden parissa.

Koko vuonna en lukenut lainkaan aasialaista kirjallisuutta. Mitä tuosta, mutta jos kysytään onko aasialaisilla joku rooli nykyisessä tai tulevassa maailmanmenossa ja tunnenko heidän mentaliteettiaan ja kenties sisäisiä ristiriitojaan ja olenko tullut hyödyntäneeksi mahdollisuuden tutustua aiheeseen samalla kun viihdytän itseäni lukemalla romaanikirjallisuutta… ensi vuonna sitten.

Näin ollen uudenvuodenlupaukseni on lukea 2020 niin paljon niin hyvää kirjallisuutta, että pystyn laatimaan listan 10 parhaasta kirjasta. Jos haluan listan näyttävän koko elämän kattavalta, kaivan mieluusti vanhat suosikkini esille ja luen ne uudestaan. Sitä vartenhan ne on kirjahyllyyn tallennettu. Tämä on Vapaakytkimen kirjahaaste.

Kymmenen parasta kirjaa, jotka luin vuonna 2019:

Se on vain rock ’n’ rollia

Mutta tykkään siitä. Ei se sitä ole, elän sitä. Rock and roll -unelmaa elää jokainen, joka on saanut kosketuksen elämänsä bändiin. Yksinkertaista, mutta totta laulaa Ismo Alanko Neljän Baritonin Pop-musiikkia-kappaleessa. Se on yhden rock-jumalan yritys sanoittaa kaikkien kokemusta. En väitä, että kaikki saavat musiikista samanlaista kivijalkaa elämälleen kuin minä, mutta väitän, että sinä tiedät mistä puhun. Ethän muuten olisi lukenut näin pitkälle.

Tarina. Se miten herkkyysiässä, jossain 13-23-ikävuosien välillä, kuulemamme biisit vaikuttavat kaikkeen, mitä myöhemmin olemme ja teemme. Miten monella tavoin rytmi, asenne, sanat ja mielikuvat kietoutuvatkaan meihin. On kuin osa geeneistämme olisi periytynyt korvien kautta.

Hurriganes esitti Remu Aaltosen suulla juuri oikeat sanat. Get on ei varsinaisesti tarkoita mitään, mutta sen viesti on sitäkin kirkkaampi. Get on tarkoittaa samaa kuin C’mon Everybody, All The Young Dudes, Rock This Town ja sadat muut ikäpolvikokemukset, jotka uusintavat ikiaikaista voimaa. Se on lähtökäsky: mene ja koe maailma. Ota se omaksesi.

Nuoruuden suosikit kulkevat mukana läpi elämän. Joku saattaa sulkea nostalgian kokemusmaailmastaan ja unohtaa vuosiksi, mutta se ei poista sitä, että tietyt kappaleet laukaisevat merkityksiä. Kun vanhuuden kynnyksellä alamme purkaa elämäämme on aivan varmaa, että nämä samat biisit raikaavat vanhainkodeissa ja nyt eläkeläistapahtumissa esiintyvät iskelmäpumput tekevät tilaa coverbändeille.

Mutta rock on ikinuori. Se pesee kasvonsa, vetää vanhat heimovaatteet päälleen ja jatkaa eteenpäin. Kun The Rolling Stones lauloi I know, it’s only rock’n’roll, but I like it, siirtyi rock taas muutaman sukupolven. Brittibändi uudisti afroamerikkalaista rhythm and bluesia, mutta mitä traditiota he tarkkaan ottaen jatkoivat? Ihmisen alkukodista kulkeutunutta rytmiä, joka kolisee. Musiikkia jolla on merkitystä.

Mistä merkitys syntyy? Yllä olevan perusteella olen pakotettu vastaamaan, että merkitys syntyy merkityksen etsinnästä. Se syntyy tarpeeseen. Herkkyysikä, tietty nuoruuden vaihe, jossa kiinnostumme suvunjatkamiseen johtavista käytänteistä ja etsimme itseämme vanhempiemme ja opettajiemme määrittämässä maailmassa. Merkitys syntyy rakkaudesta ja anarkiasta.

Musiikkiteollisuus on oppinut tuottamaan kysyntää vastaavaa musiikkia, mutta sekin onnistuu vain silloin kun artistilla on herkkyyttä tunnistaa aikansa tendenssejä intuitionaalisesti – epä-älyllisesti, jos sallitte. Last year I was twenty-one, I didn’t have lot of fun. And now I gonna be twenty-two, I say oh my and boo-hoo. Ei Iggy Popilla ollut The Stoogesin ensilevyä tehdessään mitään käsitystä siitä, kuinka monia miljoonia kuulijoita hän tulisi puhuttelemaan. Ei ole vieläkään, mutta niin vain kävi. Tietty akti saattaa matkaan oikeat siemenet ja lopputulos olet sinä. Alku on täyttä sattumaa ja loppu jatkoa kerran alkaneelle tarinalle.

Bourdieu puhuu habituksesta tarkoittaen yksilön olemusta. Sitä miten ilmennämme itseämme ja määrittelemme itsemme. En tiedä mitään voimaa, joka vaikuttaisi siihen pop-musiikin tavoin. Ainakin omalla kohdallani se ylittää lukemani kirjallisuuden ja näkemäni elokuvat. Se ylittää vanhempieni tarjoaman mallin, jonka rooli lienee aiemmille sukupolville ollut ylittämätön. Vai onko, haettiinko silloinkin omaa kuvaa naapurin sedistä, tädeistä ja shamaaneista? Onko ihmisen kehitys ollut aina kapinaa auktoriteettejä vastaan? Geenipoolin etäännyttämistä omasta sukulinjasta. Oman merkityksen etsimistä ja löytämistä.

Lue myös: Viestejä edeltä jo menneiltä – ”Elvis elää, mutta vain niin kauan kuin muistamme hänet”.

Anteeksiantamaton anteeksipyyntö

Täytyy myöntää, että Peteliuksen anteeksipyynnön aiheuttama pahennus yllätti. Huumorin tekijät ymmärrettävästi puolustautuivat ammattinsa puolesta, mutta yleisön reaktiota oli vaikeampi arvata. Vaikka valtaosa olikin hyvillään, kun vanhaa rasistista kiusaamista pyydettiin anteeksi, niin paljon ilmaantui myös niitä, joiden mielestä anteeksipyyntö oli väärin.

Jos sivuutetaan moraalipaniikkiin ajautuneiden lapselliset hurskastelusyytökset ja poliittiset vastustajat, joiden mielestä kaikki mitä Peteliuksen edustaman puolueen poliitikot sanovat tai tekevät on kategorisesti väärin, jää jäljelle vielä paljon meitä, joille Pulttibois ja muut Peteliuksen sarjat tarjosivat aidosti hauskoja hetkiä.

Mutta mitä väärää on siinä, että Petelius pyytää anteeksi loukkaamaltaan taholta? Asiahan ei oikeastaan edes kuuluu muille kuin Peteliukselle ja niille saamelaisille, jotka hänen ajattelemattomuudestaan ovat kärsineet. Olisiko tilanne toinen jos kokonaista kansanosaa koskeva anteeksipyyntö olisi jollain keinoin onnistuttu esittämään vain niille, joita se koski?

Tähänastisessa keskustelussa on jäänyt huomiotta, että me olimme niitä, jotka nauroimme sketseille. Se tarkoittaa, että meidänkin pitäisi pyytää anteeksi. Tai vähintäänkin peukuttaa Peteliuksen anteeksipyyntöä, kuten tekivätkin ne, jotka ovat tapauksen kanssa sinut. Ne jotka ymmärtävät miten vitsailulla normalisoidaan rasismia vielä tänäkin päivänä.

Mutta emmehän me saamelaisille nauraneet, vaan päättömälle hassuttelulle, koska se oli totaalisen älyvapaata ja siksi vapauttavaa. Pulttiboisin aikaan kuva vähemmistöistä oli valtamedian keskuudessa niin yksipuolinen, että tuskin olisimme tiedostaneet tilanteen sopimattomuutta vaikka pilailun kohteena olevan kansanosan jäsen olisi istunut samalla sohvalla kanssamme.

Saamelaiskysymyshän ei ole ainoa asia. Se mitä nyt tiedämme rasismista tai ympäristön tilasta, vaatii meitä pyytämään anteeksi koko elämäämme. Monilla itsesuojeluvaisto on kuitenkin vielä voimissaan eikä sille tielle yksinkertaisesti voi lähteä jo senkään takia, ettei ymmärtämättömyytemme useinkaan ole anteeksi annettavissa. Kaikkea ei voi pyytää anteeksi toistelevat puolustelijat. Moni heistä ei haluakaan, mutta argumentti on silti oikea: kaikkea ei todellakaan voi pyytää anteeksi.

Anteeksipyytäminen on nöyrtymistä. Petelius nöyrtyy tasa-arvon, yhdenvertaisten ihmisoikeuksien ja vihreänä poliitikkona luonnon oikeuksien edessä samalla alleviivaten näiden arvojen esille tuojien oikeassa oloa, jota kaikki eivät ole valmiit myöntämään. Kriitikkojen silmissä hän nöyryyttää teollaan paitsi itsensä, myös meidät, jotka emme älynneet olla nauramatta rasistiselle huumorille. Hän saa meidät tuntemaan syyllisyyttä.

Aake Kalliala valitsi toisin, hän ei pyytele anteeksi. Myöntää toki, ettei itsekään tekisi kyseistä sketsiä nyt, kun yleinen ymmärrys vähemmistöjen asemasta on paremmalla tolalla. Hyvä niin, ja se voisi olla malli muullekin. Ellei tietämättömyyttään tai ajattelemattomuuttaan tekemiään vääryyksiä voi pyytää anteeksi, voi niistä silti oppia. Siihen ei tarvita edes totuuskomissiota, ainoastaan hieman empatiaa.