Kaikkitietävä ihminen

Internet teki historialle ja maantiedolle saman mitä laskukone matematiikalle. Kaikki tieto on käsillämme, eikä meidän tarvitse hankkia yleissivistystä sen enempää kuin opetella matematiikan kaavojakaan. Laskukone antaa meille luvan uskoa, että selviäisimme vaikka minkälaisesta yhtälöstä. Todellisuudessa monikaan meistä ei osaa käyttää laskukonetta juuri sen monimutkaisempiin laskutoimituksiin, kuin mitä voisimme kynän ja paperinkin avulla suorittaa. Aivan kuten ei internetkään sisällä tietoa, jota emme pystyisi kirjastoistakin löytämään.

Jussi Pullisen teos Mitä meille tapahtui käsittelee internetin ja sosiaalisen median elämäämme askel askeleelta muuttaneita voimia. Tietovyöryn aikaansaamaa informaatioähkyä, somen synnyttämiä muutoksia omakuvassamme ja suhteessamme julkisuuteen, algoritmin johdattelemaa heimoutumista ja kuplia. Median rinnalle ilmestyneitä vastamedioita, valeuutisia ja lopulta totuuden jälkeisen ajan kaikkitietävää ihmistä.

Kirjan esittelemän tutkimusten mukaan luottamuksemme omaan tietämykseemme kasvaa, kun saamme käyttää nettiä apunamme. Vaikka tunnetusti vilkaisemme asiasta kuin asiasta vain Googlen ensimmäisen sivun hakutuloksia. Tuloksia joiden hyvin tiedämme mukailevan omaa hakuhistoriaamme ja sijaintipaikkaamme maapallolla. Koska näin saatava tieto on helposti omaksuttavissa ja tukee aiempia käsityksiämme, vedämme sen inhimillisen johtopäätöksen, että emmeköhän vain tiedä muistakin asioista aika lailla. Pullinen kutsuu tätä kontrollin harhaksi. Se saa meidät kuvittelemaan, että hallitsemme tietoa, että hallitsemme internetiä. Kuten hallitsemme laskukonettakin.

Itseluottamuksemme on kasvanut tiedonsaannin parantuessa, mutta tämä on tapahtunut vain vähäisen tiedon varassa. Hyvin harvaan aiheeseen perehdymme kirjan vertaa, saati että lukisimme vertailun vuoksi useamman teoksen. Nopea vilkaisu Wikipediaan riittää. Itseluottamus tuntuu hyvältä. Aivan kuin meistä olisi tullut Trivial Pursuit -mestareita, jotka voivat heittää vastauksia minkä tahansa sektorin kysymyksiin tuosta vain. Haluamme uskoa tietävämme yhtä ja toista, ja hei, ainahan tuon voi vilkaista älypuhelimesta. Laitteesta, josta on tullut paitsi muistimme, myös tietomme tuki.

Tietoverkon lisäksi saimme sosiaalisen median, joka laajensi ihmissuhteidemme käyttöliittymän koskemaan kaikkia, jotka edes jotenkuten tunnemme. Jokainen kannanotto ja ulostulo, jonka yksittäinen keskustelukumppani olisi aiemmin ohittanut olan kohautuksella, tuleekin nyt osaksi julkista minäämme. Sen saattaa huomioida kuka tahansa verkostostamme, ja sillä saattaa olla vaikutuksia verkostomme muodostumiseen. Saman suuntaiset kommentit ovat kuin magneetteja, jotka vahvistavat verkoston osasten välistä vetovoimaa. Tai työntävät toisiaan poispäin.

Ymmärrän Pullisen tarkoittavan, että meidän tulisi hyväksyä vastakkaiset mielipiteet, jopa vaihtoehtoiset faktat, toisen maailman tietona. Ne ovat kuin omaa ymmärrystämme vasten kirjoitettu tietokirja, jossa perustavan laatuiset muuttujat on tulkittu niin eri tavoin, että se saa meidät vastustamaan kaikkea sanottua. Jopa koko henkilöä. Pahimmillaan miellämme hänet oman maailmamme viholliseksi. Pahimmillaan hyökkäämme häntä vastaan.

Mutta miksi nöyrtyä, kun kerran tiedämme paremmin tietävämme? Eikö hyökkäys olekaan paras – ja vihapuheen kyseessä ollessa oikeutettukin –puolustus? Pullinen puhuu tällaisesta omaan poteroonsa kaivautumisesta heimolukemisena, jonka tuloksena ei välttämättä ole kuplia, mutta varmasti konflikteja. Hänen mukaansa voisimme välttää vastakkainasettelun kiihtymisen vain hieman omaa asennettamme muuttamalla. ”Kuplissa kun ei ole kyse siitä, mitä teknologia meille tekee, vaan siitä, mitä me ihan itse ihmisinä olemme ja mitä me itse itsellemme teemme.”

Mitä meille tapahtui -kirjan viesti onkin, ettei medialukutaitoon riitä pelkkä faktojen tarkistus. Myös liian kapeaan uraan ajautuneiden keskustelukierteiden tunnistamisen pitäisi olla kansalaistaito. Omista arvoistaan ei tarvitse luopua, mutta yhteiskuntarauhan takia olisi syytä ymmärtää miksi toinen ajattelee toisin. Jokainen löytää oppimateriaalia tähän tarkkailemalla miten oma yhteisö suhtautuu ulkopuoliseen tietoon tai toisenlaisiin mielipiteisiin. Kaikkea ei todellakaan tarvitse hyväksyä, mutta syyt ja seuraukset pitää ymmärtää. Jos heimolukemisen kierrettä ei katkaise itse, on turha odottaa, että joku muu sen tekisi.

Sillä kukaan meistä ei ole virheetön. ”Jos tutkimme itseämme tarkkaan, meillä kaikilla saattaa olla jokin – ehkä pieni, mutta kuitenkin – narratiivi, jonka haluaisimme niin kovasti olevan totta, että olemme valmiita ottamaan mukaan jopa ’tiedot’, jotka tiedämme epävarmoiksi. Tämä ei ole loukkaus: se näyttää olevan osa ihmisluonnettamme.” Tätä kutsutaan vahvistusharhaksi. Tulkitsemme eteemme tulevia asioita sen suuntaisesti mitä niistä ennakkoon ajattelemme ja toimimme sen mukaisesti. Ennakkoluuloisesti.

Osaamme jo lukea ja laskea vaikka emme kenties aivan niin hyvin, kuin haluaisimme uskoa. Yrittäisimmekö seuraavaksi opetella jotain hieman haastavampaa? Jotain jossa tekniikka ei tulekaan avuksemme, vaikka yhtälöt olisivat kuinka monimutkaisia. Voisimmeko oppia suhtautumaan tietoon ja keskusteluun vähemmän ehdottomalla tavalla, oppia muuttamaan tarvittaessa myös mielipiteitämme? Voisimmeko opetella inhimillistä kanssakäymistä ja vuorovaikutusta.

Jos kerran olemme luomakunnan kruunuja ja haluamme pysyä vieläpä teknologian herroina, olisi meidän jo korkea aika alkaa käyttäytyä arvomme mukaisesti. Kun julkaisemme ajatuksiamme internetissä, teemme itsestämme toimittajia. Toimitamme päivityksen tai kommentin julkiseksi. Meidän on opittava antamaan kritiikkiä arvojemme vastaisista julkaisuista ja tehtävä se muuten kuin loukkaamistarkoituksessa. Toimiessamme julkaisijoina, meidän on opittava ottamaan kritiikkiä myös vastaan aivan kuten muidenkin toimittajien. Meidän on opittava olemaan ihmisiksi myös internetissä. Ihan jokaisen.

Yksi vastaus artikkeliiin “Kaikkitietävä ihminen

  1. ”Jopa Nobel-palkinnon saaneet taloustieteilijät käyttävät vain pienessä osassa päätöksistään apuna kynää, paperia ja laskinta. Pitkälle jalostetut algoritmit, joita kutsumme aistimuksiksi, tunteiksi ja haluiksi, tekevät 99 % päätöksistämme.” Harari (Homo Deus, s. 95).

Vastaa