Uskollinen äänentoisto

Kaiuttimiin kiintyy kuin ystäviin. Vaikka kuinka löytäisi uusia, ei vanhoistakaan halua luopua. Tuttu ääni, monet yhteiset elämykset ja vakaus. Odotus, joka syntyy jo musiikin kuuntelun ajatuksesta. Hetkistä ystävien kanssa.

Oli aika jolloin yritin aktiivisesti laajentaa ystäväpiiriäni, ja hankin kaiuittimet myös kirjaston puolelle. Radiotehnikat löytyivät läheisestä vanhojen tavaroiden liikkeestä. Sieltä jostain äänilevyjen lähettyviltä, jossa ystävät tapaavat.

Technicseissä ei kuitenkaan tehot riittäneet neljään kaiuttimeen. Asetelma oli hankala, mutta selvisin siitä lopulta melko pienilllä muutoksilla, eli purkamalla väliseinän. Radiotehnikat unohtuivat vuosiksi autotalliin.

Nyt, kuten jokaisella tallin siivouskierroksella, ne olivat päätymässä romukuormaan. Tai ei sentään, olin laittamassa niitä Toriin, jotta löytäisivät vielä arvoistaan seuraa. Käytetyn tavaran myyjänä olisin kuitenkin vastuussa tavaran laadusta, joten päätin heittäytyä S-30:sten seuraan lauantai-illaksi ja kuunnella mitä niillä on kerrottavanaan.

Asennus oli miellyttävävää. Kaksi johtoa, ja virrat päälle. Ei säätämistä, ohjelmien latausta tai buuttausta. Odotusarvoisesti päässä alkoi soimaan Vysotskin Mistä tunnet sä ystävän. Rahisevana, suttuisena ja epäilyvättävänä kuin Melodijan julkaisemat rock-levyt, mutta ainakin analogisena.

Jännitys jatkui kuunnellessa. Yllättäen ääni tulikin selkeänä ja tasaisen vahvana kaikilta äänialueilta, mutta ilman totuttua bassokorostusta. Se että olin nostanut Radiotehnikat vuosia ystävänpalveluksia tehneiden Dalin kaapien päälle, teki palveluksen diskanteille. Äänilinja oli kerrankin suorassa korviin nähden ja tutuiltakin levyiltä kuului ääniä, jotka olivat ennen jääneet varjoon.

Jännittyneisyys toi mieleen Latvialaiset kaiuttimen rakentajat, jotka saattoivat olla hyvinkin tuttuja neuvostoliittolaisen tarkkailuteknologian kanssa. Todennäköisesti materiaalia oli hyvin saatavilla ja niiden laatu aivan toista kuin nykyaikaisessa halpatuotannossa. Mikään ei antanut merkkejä siitä, että kaiuttimet kärsisivät vanhuudesta.

Voi myös olla että käsityötä ja ammattiylpeyttä oli enemmän kuin mitä rahalla voi ostaa tai myydä. Voi olla, että neuvostolatvialaisilla oli tarve uskoa johonkin. Tehdä jotain, mihin uskoa.

On kuin se kaikki lämpö, mitä slaavilaisuudesta oli jäljellä, olisi säilötty kaiuttimiin, joista sen saattoi vapauttaa suuren kärsimysnäytelmän osallisille.

Suurin yllätys vanhoja levyjä soitellessa olikin se, että kaiuttimien mukana tuli niin paljon ystäviä. Osa pitkäaikaisia tuttuja, ja toiset vain ohimennen tavattuja.

Tajusin, että tässä koronan jälkeisessä elämässä minulla on lopultakin rajallinen mahdollisuus tutustua kiinnostaviin, hyviin ja hyvin kiinnostaviin ihmisiin. Olen onnellinen jokaisesta ystävästä, joka on löytänyt elämästä pienenkin siivun kauneutta, merkitystä ja merkityksellistä kauneutta. Jotain siitä soi niissä äänilevyille tallentuneissa hetkissä, jotka uskollinen äänentoisto vapauttaa.

Pieni autosarja (RollFM)

Autot, nuo teillämme tupruttelevat värikkäät peltikuoriaiset, pitävat sisällään kaikenlaista. Ne kuljettavat unelmia, pelkoja, tavaroita, sitoumuksia ja matkustajia. Ylhäältä katsottuna ne ovat kuin muurahaisia, mutta auton sisältä koettuna pääosassa onkin niiden kuljettaja itse. Kaikkivoipainen kapteeni, joka uhmaa liikenteen vaaroja ja luonnonlakeja urheasti kuin Han Solo.

RollFM:llä perjantaisin kuultavassa Pienessä autosarjassa pohditaan Neil Youngin Special Deluxen innoittamana suhdetta autoihin. Eikä mihin tahansa autoihin, vaan sellaisiin, jotka ovat onnistuneet vaikuttamaan kertojan persoonaan. Tavallaan tai toisellaan. Joskus suhde on henkilökohtainen, toisinaan yhteiskunnallinen, mutta aina jotenkin erityisen kummallinen.

Autot ovat myös merkkejä. Niihin lyödyt brändit eivät kerro omistajaa, kuten karjalauman tapauksessa, vaan ne kertovat auton valmistajan ja ostajan kummallisesta symbioosista. Siitä kuinka tietyn merkkisen auton omistaja kantaa autoa ajaessaan samaa leimaa kuin muut saman merkkisen auton kuljettajat. Brändin omistaja myy siis merkitsemänsä peltilehmän henkilölle, joka ottaa polttomerkin itseensä, joskus jopa lippikseensä.

Käyttäjän kannalta auton viestinnällinen rooli on kuitenkin sivuseikka. Hyväkin auto voi olla puhdas yksityisasia eikä huonoon ainakaan haluaisi leimaantua, ellei sitten ole huono ihminen. Eikä hyvätkään ihmiset useinkaan saa alleen ansaitsemaansa autoa. Sitä paitsi käytetyn kulkuvälineen ostajalla on usein polttavampiakin murheita kuin brändiviestintä. Silti merkit puhuvat.

Yksi mahdollinen tarkasteluympäristö merkkien syntaksiin on merkkikerhot. Kun samaa brändiä kantavat autoilijat hyväksyvät leimansa täydelleen, on heidän käyttäytymisessään havaittavissa vastaavaa laumaantumista kuin karjalauman tapauksessa. Mutta jos vaikka merkkikerhot karsinoivatkin ihmisiä, toimivat ne samalla vertaistukiryhminä. Tukea autoharrastajat tarvitsevat yhtäältä itsensä ymmärtämiseen ja toisaalta yhteiskunnan ymmärtämättömyyteen. Jälkimmäinen tarve on korostunut sen jälkeen, kun fossiilisten polttoaineiden aiheuttaman ympäristötuhon laajuus tuli – öljyteollisuuden vuosikymmeniä jatkuneiden peittelyoperaatioiden jälkeen – osaksi perussivistystä.

Neil Young, mies jolle vanhat autot ovat henki ja elämä, siirtyi päästöihin havahduttuaan ensin käyttöautoissaan biodieseliin, ja alkoi sitten rakentaa sähkö-etanoli hybridiä vuoden ’59 avo-Lincolnistaan, joka sai uuden nimen Lincvolt. Hän näkee ettei hiiltä kannata kaivaa kovin syvältä maan sisästä taivaalle pöllytettäväksi, vaan hommaan kelpaa myös maan pinnalla oleva biomassa, josta hiili vapautuu ilmakehään joka tapauksessa. Biomassa jonka lehdille energia imeytyy auringosta kuin aurinkokennoon. Hänen unelmansa voi olla naiivi, mutta on se silti unelmoimisen arvoinen: autoharrastaminen ilman syyllisyyttä.

Vapaakytkimen pieni autosarja RollFM:llä 1.9. – 6.10.2020 perjantaisin klo 9.00. Pääkaupunkiseudulla 102.0 MHz ja verkossa www.rollfm.fi

Autojen viihdekäytöstä

Onnistuimme viettämään talvilomamme juuri ennen koronaviruksen aikaansaamaa matkustelun ja muun vapaan toiminnan rajoittamista yhteiskunnan taholta. Käytimme vapauttamme siirtämällä itsemme aina Lapin hiihtokeskuksiin saakka. Siellä koimme vapauden laskea alas tunturia luonnon välittömässä läheisyydessä. Näköetäisyydellä oli niin kansallispuiston kituvia vaivaiskoivuja kuin mäntyjäkin, jotka olivat valonpuutteessa tukehduttaneet itsensä kiertymällä kuiviksi kuin rätit. Suojelualueen raja oli tunturin laelta nähtävissä veitsellä leikattuna hakkuuaukion reunana. Siellä harjoitettiin metsänhoitoa.

Annoimme rytmikkäästi kolisevan sähkökäyttöisen hiihtohissin hinata itsemme aina uudestaan huipulle, jotta saimme nauttia vapaasta laskusta. Jonkin kerran uskaltauduimme pystyyn kuolleen puuston sekaan myös hiihtimiämme lihasvoimalla toimivilla sauvasekoittimilla työntäen. Vaikka toimi sai meidät puuskuttamaan, yritimme pidättää hengitystämme. Olimmehan kuulleet peruskaupunkilaisten puheita hengenvaarallisista puista, jotka kaatuvat ihmisten päälle, pudottelevat oksia ja lumimassoja, jotka ovat monin verroin tuhoisampia kuin kerrostalon katolta putoavat jäät ja liukkaat tiet. Koska silmin nähden huonokuntoisia puita näkyi silmänkantamattomiin, odotimme kuulevamme melkoista ryskettä ja huutoa puistosta. Mutta hiljaisuus tuntui vielä pahemmalta. Pelkomme oli ainoa luonnollinen asia koko luonnonsuojelualueella.

Hiljaisuuden leikkasi polttomoottori, joka oli laitettu huutamaan telojen ja satulan väliin kuljettaen ihmishenkeä, jolla ei juuri ollut kosketusta maahan. Moottorikelkka palautti mieleen pyörä- ja melontaretket, jolloin pysähtynyt kesäpäivä katkaistaan moottoripyörällä tai vesiskootterilla, joissa äänenvaimennus olisi kai vastoin ihmisoikeuksien julistusta. Yllätin itseni paheksumasta näitä individualismin huipentumia, joille yksittäisen ihmisen ilo ohitti arvossaan muiden hyvinvoinnin. Olivathan äänekkäät härpäkkeet viihdekäytössä vain kevyen kuorman kantavia turhakkeita toisin kuin vaikkapa autot, joille on paljonkin hyötykäyttöä.

Kotikaupunkiin selvittyämme jouduin kuitenkin keskusteluun, jossa kyseenalaistettiin autoa liikkumismuotona. Sitä kuinka alle satakiloisen ihmisen kuljettamiseen tarvitaan yli tuhannen kilon painoinen laite, ja senkin käyttövoimana on usein samanlainen polttomoottori kuin kevyemmissä kulkuvälineissä, mutta isommin palotiloin varustettu ja siksi saastuttavampi. Ajoneuvoja jotka on suunniteltu niin huonosti, ettei ohjaavana tekijänä ole aina ollut edes ilmeiset ilman- ja vierintävastuksen minimoimisen periaatteet. Sellaiset, joilla mekin Lappiin pääsimme.

Myönnän. Vaikka en ymmärräkään, miksi joku valitsee ruuhkassa mieluummin yksityisautossa istumisen kuin bussikaistaa tai omaa raidettaan kulkevan julkisen liikennevälineen, jossa voi nauttia hetken vaikkapa hyvästä kirjasta, ajan mielelläni. Lisäksi arvostan autojen designia teollisen muotoilun ja ihmiskulttuurin suurimpana liittymäkohtana. Sitä kuinka liikkumisen vapaus on yhdistetty perheen yhdessäoloon, pieniin seikkailuihin ja elämäniloon. Mahdollisuuteen päästä tiettömien luonnonsuojelualueiden parkkipaikoille ja tutustua ihmiseloon sielläkin, mihin ei bussit kulje tai aikataulut sovi. Olen valmis luopumaan auton hyötykäytöstä koska tahansa, mutta viihdekäytöstä vasta pakon edessä. Varaan kuitenkin itselleni oikeuden säännöstellä autoilua parhaan kykyni mukaan, kuten teen muidenkin laillisten päihteiden osalta. Kunnioitan kaikkia, jotka osaavat elää ilman niitä ja toivon todella iloa myös heidän elämäänsä.

Hyvää isänpäivää!

Kyllä vaimokin ajaa ihan hyvin, mutta on nämä pyörillä ja moottorilla varustetut vehkeet aina olleet enemmän mun juttu. Mä tiedän, että tämä isänpäivälahjaksi saatu Electrolux on ihan “hinnat alkaen” -malli, mutta ero vanhaan on silti huima. Yhtä hyvä sekin oli uutena, mutta ei teippikorjaukset sitä enää ennalleen palauttaneet. Edellinenkin oli samaa merkkiä – Ultrasilencer – ja se oli hyvä.

Tärkeintähän näissä on imuteho ja hiljaisuus. Kaikki digitaalinäytöt ja merkkiäänet vie vaan ilon tästäkin hommasta. Imuroinnissa on jotain hyvin zeniläistä verrattuna vaikka astianpesukoneen täyttöön, joka on enemmänkin sellaista asentajan hommaa. Täyttäminen on muuten mielenkiintoisempaa kuin tyhjentäminen, joka on lähinnä alkupisteeseen palaamista.

Mutta imurin ajaminen on tarkkaa puuhaa ja tällaisen perässä vedettävän kanssa ei oikeastaan ole muuta ongelmaa kuin, että uutuuttaan se rullaa niin hyvin, että meinaa tulla kantapäille. Voi olla Electroluxin ominaisuus, koska en muista että mun ekan oman imurin, Philipsin, kanssa olisi ollut tuota ongelmaa. Tai sitten en vain muista, koska imurit on suhteellisen uskollisia laitteita. Joka tapauksessa liikarullaavuus tasoittuu ajan kanssa, kun akseleihin kiertyy hiuksia ja muuta nöyhtää.

Jotkut tykkää keskuspölynimureista, mutta mun kokemuksen mukaan ainakin Allawayn imuteho on vaatimaton ja koneistot huutaa ihan liikaa. Naapurilla on sellainen ja mä alan aina etsimään korvatulppia, kun Jouni imuroi. Ja sitten on nämä Dysonit. Pölypussittomat helvetinkoneet, jotka imee lakat parketista. Mainostavat sitä pölynimureiden Rolls Roycena. Vaimo halusi sellaisen, mutta mä annoin sille kahden viikon jälkeen kenkää. Siis sille imurille. Kuinka moni muuten voi sanoa antaneensa Rollsin appiukolle. Mä voin.

Turbiinimoottorista ei ole mihinkään ja olen aika vakuuttunut siitä, että perinteinen sähkömoottori on imurissa paras. Polttomoottorista lähtisi väistämättä turhaa meteliä ja sitten pitäisi olla käänteinen keskuspölynimurisysteemi, että saisi pakokaasut johdettua ulos. Muutenhan sisätiloja imuroivalta lähtisi henki. Eikä tätä hommaa kannata henkensä kaupalla tehdä, vaan ihan lunkisti. Löysin rantein, mutta tarkkaavaisin mielin.

Sitä paitsi imuroidessa voi löytää vaikka mitä, jos on tarkkana. Ellei ole niin sitten kuulee vaan, että putkessa kolisee jotain ja voin kertoa, että pölypussia preparoimalla ei useinkaan löydä sitä, mitä luuli koneen imaisseen. No Lego-palikat ehkä, koska ne on niin värikkäitä ja korut, mutta kaikki tärkeät mutterit ja ruuvit hautautuvat pakkaantuneeseen pölymassaan. Voi olla, että mä olen vähän vienyt muilta perheenjäseniltä tätä hommaa, mutta ei se siitä johdu etten luottaisi heihin. Olisi tietysti helppo sanoa, että imurointi nyt vaan on miesten juttu, mutta ei sellaista voi näinä aikoina suustaan päästää. Jokainen tehköön mitä osaa ja tykkää.

Iloa teille, muistoja meille

Ilmeitä on kiva seurata. Sitä kuinka spontaani hymy saa vallan ja muuttuu iloksi kasvoilla. Useimmiten näin käy, kun vastaantulijan – jalankulkijan, pyöräilijän tai autoilijan – katse osuu Saabiin. Mikä sen saa aikaiseksi? Ehkä veenelosen säksätys ja vapaakytkimen sulavat vaihdot herättävät huomion ja yllätys vanhan tutun näkemisestä piristää mieltä. Tai sitten autolla todella on viehätysvoimaa.

Faktuaalisesti he näkevät haamun ajalta, jolloin liikenneturvallisuus oli omat osansa kumoava yhdyssana. Polttomoottoripaholaisen ilman katalysaattoria ja ekomoodia. Jos he kohtaisivat liikenteessä paljon samanlaisia, he suhtautuisivat näkemäänsä huomattavasti penseämmin. Jotkut toki näihin harvoin ulkoilutettaviinkin.

Mutta toisia tuulahdus menneisyydestä ilahduttaa vaikka se haiskahtaakin ilmastonmuutokselle. Nostalgia on niin suuri voima. Mutta miksei reaktio tapahdu kaikilla vanhoilla autoilla? Kuplan ja Rättärin suosio on toki taattu, mutta siksipä niillä ei pysty ihmisiä yllättämään. Moni muu klassikko taas puhuttelee selkeästi kapeampaa kohderyhmää, ja vaikka huomio niihin kiinnittyisikin, on hymy harvoin yhtä herkässä kuin Saabilla.

Saab 96 vaikuttaisi olevan ainakin Suomessa ikoninen auto. Tavallaan se on suomalaisille samaa mitä Fiat 500 italialaisille. Täynnä muistoja. Osan ilosta synnyttää pieneen autoon ahtautuneet matkustajat, jotka muistuttavat ajasta, jolloin ihmiset olivat lähempänä toisiaan. Vertailu kaupunkimaastureihin osoittaa, mihin suuntaan kehitys on tässä asiassa mennyt.

Autohistorioitsija Björn-Eric Lindhin mukaan Saabin tavoitteena oli tuottaa yksinkertainen, luotettava ja pieniruokainen menopeli edulliseen hintaan. Suunnittelijaksi valittu Sixten Sason oli piirtänyt jo 1930-luvulla auton, jonka profiili sai muotonsa lentokoneen siivestä. Vuonna 1950 siitä syntyi ensimmäinen sarjatuotantoversio Saab 92, joka kehittyi 93:ksi ja lopulta vuonna 1960 Saabin ensimmäiseksi kaupalliseksi menestysmalliksi 96:ksi. Farmariversion mallimerkintä oli 95 ja väliin jäävistä numeroista 94 ja 97 olivat erikoiskorillisia Sonett-urheilumalleja. Tämä nimi juontui alkuperäisistä 92:n luonnoksista, joissa suunnittelija oli käyttänyt työnimeä Sasonett. Sason yksi.

Noin puolet Trollhättanissa valmistetuista ysikuutosista jäi Ruotsiin ja puolet vietiin pääosin Yhdysvaltoihin. Kaiken kaikkiaan mallia valmistettiin 547 000, joista reilu kymmenesosa Uudessakaupungissa vuosina 1968-1980. Niinpä 96 oli tuttu näky myös Suomen liikenteessä. Varsinkin huonokuntoisilla pohjoisen teillä se syrjäytti kenties lämmityslaitteensa ansiosta Kuplan, joka oli maavaransa ja vetävien pyörien päälle sijoitetun moottorinsa puolesta ainoita rospuutossakin kulkevia henkilöautoja ennen Saabia. Myös Kuplan tuotantoa kokeiltiin Suomessa Wihurin Heinolan tehtaalla vuosina 1969-1970.

Enemmän kuin ihailua ysikuutonen herätti aikoinaan kuitenkin vastustusta: vanhanaikainen, valtiollisen Saab-Valmetin valmistama auto henki mennyttä aikaa siinä, missä Euroopasta ja kohta Japanistakin tuli moderneja funktionalistisesti muotoiltuja neliovisia sedaneita. Saabkin oli lanseerannut 99-mallinsa jo 1967. Edullisemmista autoista jopa neuvostovalmisteinen Lada – vuoden 1966 Fiat 124 -mallin kopio – näytti olevan paremmin kiinni ajassa kuin 96, jonka haukkumanimet muodostavat oman alalajinsa suomalaiseen folkloristiikkaan. Oma lukunsa olivat tietysti Volvo-kuskit, jotka tunsivat vielä kaupunkilaistuttuaankin vetoa traktoreihin.

Tämän tarinan opetus on, että auto viestii. Se voi saada ihmiset hymyilemään tai sitten jotain muuta. Nostalgian ja estetiikan lisäksi esille nousevat semioottiset merkitykset. Jo pelkkä auton merkki sanana tai logona saa aikaiseksi vahvoja mielikuvia, jotka ovat syntyneet yksilöllisten kokemusten, mainonnan ja kulttuurihistorian tuloksina. Ikoninen VW-logo tai Kleinbussin kuva teepaidassa ohjaa ajatukset väistämättä 1960-luvun huolettomiin kesiin. Ainakin Ruotsissa ja Suomessa samaan suuntaan pääsee myös Saabilla.

Aikuisten vessajutuista

En tiedä ovatko ihmiset keskimäärin tyhmentyneet, mutta emme me kyllä ihan kauheasti ole viisastuneetkaan. Ajatellaanpa vaikka peruskoulun ala-asteen oppimäärää. Siellä opetetaan yhtä ja toista merkityksellistä tietoa, jonka luulisi aikuisuuden myötä vielä lisääntyvän ennen kuin meistä tulee vanhoja ja viisaita. Vilkaistaan sitten käyttäytymistämme tietoverkossa, jonka kautta on tavalla tai toisella saatavilla lähestulkoon kaikki maailman tieto tai ainakin lisätietoja sen saatavuudesta.

Eihän opetus koskaan täydellistä ole, ja on selvää, että peruskoulun uskonnonopetuksella on sormensa pelissä siinä, että Suomessakin voi vakaumuksellinen kreationisti päätyä puolueensa asettamaksi presidenttiehdokkaaksi (ei, en tarkoita kristillistä puoluetta). Mutta mistä johtuu, että osa aikuisväestöstä ei ole omaksunut ala-asteen oppimäärän vertaa ympäristöoppia?

Entä se verkkokäyttäytyminen? Yleisimmät googlehaut ovat pääosin peruskoulun oppimäärää täydentävää ja osin päivitettyä tietoa eikä ainakaan niiden perusteella ole havaittavissa hälyttävää taantumista. En löytänyt myöskään tutkimustietoa, joka osoittaisi verkkokeskustelijat keskimääräistä vähä-älyisemmiksi, joten oletan, että he kuvaavat suomalaista mieltä esiintymistiheytensä suhteessa.

Katsotaan mitä eniten luettu verkkomedia ilta-sanomat.fi kirjoittaa esimerkiksi 21.2.2018. Ainakin minut sinne saa uutinen poikkeuksellisesta pakkasaallosta. Tarkasteluajankohtana uutista on kommentoitu 325 kertaa ja kaksi suosituinta kommenttia menee tasan terveen ironian ja humoristiseksi tarkoitetun todellisuudesta kieltäytymisen kesken:

jösses 21.2. 11:13:
”Woe mahoton.. pakkasta talvella?”
=> 1272 tykkäystä

Päästöttelijä 21.2. 11:13:
”Mikä ihmeen ilmastonlämpiäminen??”
=> 1186 tykkäystä

Kun omalla pihalla on lunta ja pakkasta, osataan siitä edelleenkin vetää se typerryttävä johtopäätös, ettei ilmastonlämpeneminen voi olla totta. Noin viikon uutisten esittämän vertauksen mukaan ihminen, jolla on hampurilainen molemmissa käsissä, pitää sitä kiistattomana todisteena siitä, että aliravitsemusongelma on pötypuhetta.

Seuraava juttu sääuutisen alla kertoo vessasta. Tarkemmin sanottuna miestenvessasta, jonka oli jostain epäselväksi jääneestä syystä siivonnut nainen. Tämä nainen oli sitten mennyt asettamaan wc-paperirullan pisuaarin viereen. Uutinen ei kertonut naisen motiiveja, mutta voihan sitä arvata että pisuaaria siivotessa on tullut mieleen, että osan tästä kusesta olisi joutanut pyyhkiä jo ennen sen lattialle päätymistäkin. Kommentteja 259, joista johdossa:

JOrma 20.2. 19:43:
”Juu, ei pyyhitä paperilla. Mutta vaikka pyyhittäisiinkin, niin mihinkäs se pissainen paperi laitettaisiin? Tuonne pisuaariinko?”
=> 1407 tykkäystä

Hyvä kysymys. Ei nyt tyhmä ainakaan. Eikä tyhmiä kysymyksiä olekaan, koska kysymällä oppii. Tätäkin juttua varten löytyy Iltasanomat.fi:stä oma kategoriansa Asuminen, jonka kymmenen suosituimman artikkelin listalta löytyy tarkasteluhetkellä peräti viisi vessa-aiheista juttua tämä ykkösenä oleva pisuaariaiheinen artikkeli mukaan luettuna.

Sijalla 3. oleva juttu hämmästelee tietyn wc-arkkitehtuurisen suuntauksen vaikutuksia pöntölläistumiskulttuuriin.

Sijaa 6. pitävä juttu paljastaa, mitä wc-paperin käyttötapasi sinusta kertoo.

8:nneksi kiinnostavin on asiantuntija, joka ratkaisee kodin ikuisuuskiistan siitä, kumminpäin rulla pitää asettaa.

Sijan 9 juttu kertoo kestovessapaperin käyttötavan jakavan ulostajat eri koulukuntiin.

Vasta kymmenentenä Asuminen-listalla on 5 kuumaa sisustustrendiä, jotka on helppo toteuttaa myös omassa kodissa.

”Här famlar vi omkring, och fattar ingenting” – Vilka tror vi att vi är, Bo Kaspers Orkester (san. Bo Kasper).

Vapaakytkin-soundtrack kuunneltavissa Spotifyssa.