Viisi vuotta David Bowiesta

Joskus sattuu, että yllättävä tapahtuma saa pysähtymään kuin seinään. Vaikutus on uusi ja ennalta arvaamaton. Mitä nyt tapahtuu? Minulle sellainen oli David Bowien kuolema päivälleen viisi vuotta sitten. Olin tuntenut hänen tuotantonsa ja sen kertautuneen vaikutuksen monien itselleni tärkeiden artistien kautta. Kuitenkin vasta kuolema sai minut tutustumaan mieheen paremmin. Hänen filosofiaansa.

Vain kaksi päivää ennen Bowien poismenoa julkaistiin albumi, joka esitteli maailmalle hänen viimeisen hahmonsa, kuolevan rock-tähden, Blackstarin. Hänen kuolemaansa johtanut sairaus onnistuttin pitämään salassa niin hyvin, että uutiset tulivat yllätyksenä. Alati muuttuva Bowie kuului niin olennaisena osana ikinuoreen pop- ja rock-kulttuuriin, ettei hänen poismenonsa ollut oikeastaan tullut mieleenkään. Puhun tietysti omasta sukupolvestani.

Olen syntynyt samana vuonna kuin Ziggy Stardust laskeutui maan pinnalle. Hunky Dory, The Man Who Sold The World ja Space Oddity olivat jo sitä ennen, joten oman kokemukseni mukaan en voinut kuvitella muuta, kuin Bowien olevan ikuinen. Vilkaisu levyhyllyyn osoitti hänen olevan kaikkialla Morrisseysta Ismo Alankoon. Bowien tavoin he ovat rock-taiteilijoita, jotka ymmärtävät kyseen olevan paljon muustakin kuin musiikista.

Mistä Bowiessa oli kyse? Taiteellisesta vaikuttumisesta ainakin. Hän imi taidetta ja katalysoi vaikutteet osaksi omia teoksiaan. Koulutukseltaan Bowie oli alimman mahdollisen asteen taidekoululainen, mutta itseään etsiessään hän luki valtavasti. Kirjoista löytämiään persoonia ja tietoisuuksia hän ammensi musiikkiinsa. Uran alkuaikoina Jean Genet ja Iggy Pop yhdistyivät Jean Genieksi ja scifi-romaani Odd Johnista syntyi Oh! You Pretty Things. Itse hän kertoi olleensa ennen kaikkea rock-fani, mistä todisteeksi jäi lukuisia levytettyjä tulkintoja aina Syd Barretista Nina Simoneen.

Taiteen ohella Bowieta kiehtoi todellisuus. Maailman hän näki kaaoksena, josta voi vain yrittää ottaa selvän. Black Tie White Noise -DVD:n haastatteluraidalla hän kertoo valinneensa pop- ja rockmusiikin, koska piti sitä kaikista taiteenlajeista sosiologisimpana. Taiteena, joka pyrkii ymmärtämään ihmistä sekä yksilönä että yhteiskuntana, mutta ennen kaikkea suhteessa välittömään ympäristöönsä. Hänen tuotantonsa pyrki aina kuvaamaan kulloisessakin ajassa vaikuttaneita ilmiöitä, mistä sai kuvan ajan seuraamisesta. Oikeampaa olisi sanoa, että hän tutki kulttuuria ja onnistui osaltaan myös synnyttämään trendejä, kuten glamrock. Viimeistä levyään, Blackstaria, tehdessään hän tutustui jazz-musiikkiin.

Vaikka Bowiesta on kirjoitettu enemmän kuin kenties kestään muusta rock-muusikosta, saa hänen persoonastaan selkeimmän kuvan niistä suhteellisen harvoista haastatteluista, joita hän antoi. Lehdistä ja kokoomakirjoista (Bowie – The Last Interview ja Bowie on Bowie) löytyville haastatteluille tyypillistä on, ettei hän malttanut koskaan puhua julkaisemistaan levyistä, vaan keskusteli mieluummin työn alla olleista projekteista, joiden johtoajatus oli vasta muotoutumassa.

Hänellä oli tapana kääntää haastattelut keskusteluiksi, joissa haastattelija joutui perustelemaan ja jakamaan omia kulttuurisia näkemyksiään. Ylen Anne Flinkkilän kanssa juuri 49 täyttänyt Bowie pohti elämän lyhyyttä. Sitä miten eksistentiaaliset pohdinnat eivät meinaa ennättää edes vauhtiin, kun elämä onkin jo ohi. Tuolloin hänellä oli vielä kaksikymmentä vuotta.

Mitä Bowien kuoleman jälkeen sitten tapahtui. Tutustuin jatkuvasti uutta etsivään kokeilunhaluiseen taiteilijaan, joka kannusti myös muita toteuttamaan itseään. Hänen mukaansa kaikki taiteet ovat yhtä. Jokainen voi löytää itselleen sopivan ilmaisumuodon ja tulla sen kautta syvemmäksi ja ehjemmäksi ihmiseksi. Jokainen eletty päivä on mahdollisuus oppia jotain, jokainen päivä lisää elämänkokemustamme. Se miten merkitykselliseksi itse oman elämämme tunnemme, on paljolti kiinni siitä teemmekö asioita, jotka koemme merkityksellisiksi. Opimmeko löytämään niitä, ja annammeko niille tilaa edes vähän. Tunnin pari, joitakin minuutteja.

We’ve got five years.

Miksei Kaivoslaki Nyt kiinnosta?

Kansalaisaloitteet ovat vakiintuneet työkaluiksi yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostamiseen. Aloitteet otetaan eduskunnan käsittelyyn, kun niihin on saatu kerättyä 50 000 nimeä eli vajaan prosentin edustus väestöstä. Usein aloitteet ovat yksiselitteisiä joko tai -kysymyksiä, kuten saako norpat tappaa sukupuuttoon vai pitäisikö niitä suojella. Tällainen aloite tuli täyteen parissa päivässä, kun taas monimutkaisempien ongelmakokonaisuuksien osalta nimien kerryttäminen tuntuu onnistuvan vain kyseiseen aiheeseen perehtyneen ydinjoukon keskuudessa.

Yksinkertaistettu kysymys verkkokalastuksen kiellosta saimaannorpan levinneisyysalueella on liiankin helppo. Jos suurimman osan poikaskuolemista voidaan osoittaa tapahtuvan muutaman ihmisen itsekkyyden takia, on kynnys matalampana kuin suurempiin ongelmiin puuttumisessa. Itse olen katsonut aiheelliseksi suunnata WWF:n kuukausiavustukseni norpan sijaan Itämeren suojelulle.

Mutta eikö Talvivaaran puuhamieskin ollut vain yksi ihminen? Jättiläinen-elokuva ei ole tarkka dokumentti, mutta siinä kaivosyhtiön toimitusjohtajaa esittänyt henkilö vastaa omiensa kritiikkiin liuotusmenetelmää kohtaa kutakuinkin näin: “Valtio on sijoittanut Talvivaaraan 50 miljoonaa euroa, joten menetelmän täytyy toimia”. Lupaus helposta rahasta sulkee monia silmiä ja suita.

Liuotusmenetelmähän oli Talvivaaran katastrofin suurin syypää ja sen vesistöille aiheuttamien vaurioiden vähättely, jopa kieltäminen, on käsittämättömän yleistä. Nyt samaa pelätään Saimaalla, jonka ylävesiltä Heinävedeltä on vallattu alue avokaivokselle. Ongelman esille nostanut ProHeinävesi vaikuttaa paikalliselta toimijalta, mutta kaivoksen sijainti aiheuttaa riskin Suomen suurimmalle vesialueelle ja mitä todennäköisimmin tulevaisuuden arvokkaimmalle luonnonvarallemme – puhtaalle vedelle.

Ymmärrän, että kansalaisten tulisi voida luottaa päättäjiin, ja nykyisen hallituksen aikana siihen on tässä asiassa jopa perusteet. Silti riski on liian suuri jätettäväksi huomiotta. Edellinen pääministeri uhrasi arvovaltansa puhumalla Talvivaaran ihmeestä ja pään kuoppaan laittaminen sai ainakin keskustan riveissä kannatusta. On liian optimistista toivoa, etteikö tämä silmien sulkeminen jatkuisi nykyisessä hallituksessa.

Ymmärrän myös sen, ettei huoli ympäristönsuojelusta ole yhteinen, mutta sellaiseksi se on kasvamassa halusimme tai emme. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan kaivokset aiheuttavat 75 % Suomen jätteistä, joten luulisi itseään suojelevan kansalaisen huolehtivan tämän tekijän alta pois ennen kuin tarvitsee alkaa kiinnittää huomiota mihinkään omaa elämää välittömästi koskevaan ympäristötekijään.

Ymmärrän, että 21-kohtainen Kaivoslaki Nyt -aloite on monimutkainen ja vaikeasti lähestyttävä. Se on kuitenkin riittävän selkeä, jotta sen uskaltaa allekirjoittaa. Aloitteen kaikkia kohtia ei ole tarkoituskaan viedä suoraan lakitekstiin, mutta ne on hyvä ottaa valmistelussa huomioon. Pahimmassa tapauksessahan tehdään jälleen kerran riittämätön tarkennus olemassa olevaan lakiin.

Valtion mukanaolo Terrafamen bisneksissä asettaa vastakkain kansalaisten lyhytaikaisen edun ja luonnon pitkäaikaiset vauriot. Monilla lienee houkutus uskoa, että päättäjät tietävät mitä tekevät, mutta suurimmat riskit kohdistuvatkin ylikansallisiin yrityksiin, joihin Suomen valtiolla ei ole sananvaltaa.

Vaikka transatlanttinen vapaakauppasopimus jäikin tällä erää syntymättä, on sellainen jo voimassa esimerkiksi Kanadan kanssa. Jos vapaakaupan vaikutukset kaivostoimintaan liittyen tuntuvat vaikeasti hahmotettavilta, voi asiassa turvautua Wikipediaan: ”On olemassa todellinen riski, että sopimuksia käytetään häikäilemättä hyväksi kriisitilanteissa. Sen sijaan, että ne edistäisivät sopimusmaiden talouskasvua, jolla argumentilla sopimukset oikeutettiin, ne suojaavatkin vain yksityisen pääoman etua, valtiota ja veronmaksajia vastaan.”

Työnantajan ja tekijän motiivit

Politiikan penkkiurheilijana on saanut vuosia seurata peliä, jota on johdettu enemmän kepeillä kuin porkkanoilla. Ikimaailmassa en uskonut, että pelastava oppi löytyisi jääkiekkomaajoukkueen kautta, mutta saatoin olla väärässä. Sen sijaan, että odotettaisiin tekoja rahalla kyllästetyiltä NHL-pelaajilta, luodaankin joukkuehenki, jossa pelaajilla on yhteinen ja toisiaan tukeva tahto menestyä.

Työllistämispeliä on johdettu rahan logiikalla. Omistus on Suomessa valunut hyvää vauhtia ulkomaille, ja poliitikot ovat yrittäneet motivoida ylimaallisia sijoittajia ja sijoitusyhtiöitä erilaisin verohelpotuksin. Globaali kilpailu on kuitenkin niin kovaa, ettei isojen toimijoiden motivoimiseen mikään raha riitä.

Muistan erään tuttavan meuhkanneen ironisesti, kuinka heidän tulee joustaa yt-neuvotteluissa, jotta omistajilta ei menisi motivaatio. Jos omistamisen ainoa kannustin on rahanteko, saattaa näinkin käydä. Siksi työntekijänkään motivaatio ei voi olla vain maksimaalinen palkka. Monet tutkimukset kertovat siitä, kuinka tietyn ansiotason ylittäneille tulojen kasvu ei enää lisää tai paranna heidän työpanostaan. Raha motivoi vain rahantekoon.

Yksinyrittäjälle kynnys ensimmäiseen rekrytointiin on korkea. En usko, että mikään säännös tai ukaasi saisi ketään toimimaan yritykseni eteen sellaisella lojaliteetilla, joka mahdollistaisi riskinoton. Tarvitaan työnantajan ja -tekijän yhteistä tahtoa menestyä yritystoiminnan perimmäisillä mittareilla. Uskoa siihen, että yhdessä saadaan aikaiseksi jotain hyvää.

Viestinnän professori Anu Kantola kirjoittaa tämänpäiväisessä Hesarin kolumnissaan, kuinka pohjoismaisten yhteiskuntien ja myös Suomen menestys rakentui sotien jälkeen teorialle hyvistä kehistä. Joukkuepelikielellä se tarkoittaa: kaikki pel aa. Juniorijalkapallosta tuttua ohjelmaa on kritisoitu tasapäistävänä yksilömenestyksen tavoittelun vastavoimana. Politiikassa tällainen tuomitaan liian helposti sosialismiksi. Näinpä hyvät kehät eivät olekaan viime hallituskausilla olleet esillä, mutta Kantolan mukaan niiden idea on jäänyt elämään yritysten johtamisoppeihin.

Mitä jos ajateltaisiin, että työ itsessään on arvokasta? Ihan jokainen työ. Että työntekijät ovat Suomen eteen taisteleva joukkue eivätkä individualisteja, joille palkka on vain korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Samalla vauhdilla voitaisiin palauttaa kotitöiden arvostus, koska jonkun nekin on tehtävä. Palkanmaksu ja tulonsiirrot ovat vain välineitä yhteiskunnan pyörittämiseen. Jokainen työpanos parantaa yleistä elintasoa ja vahvistaa kansantaloutta. Ellei organisaatio näitä asioita tavoittele, on ongelma työnantajan motiiveissa, ei työntekijän.

Lue Anu Kantolan kolumni ”Jou kkuepelikansa kokeilee hyviä kehiä”.

Miksi äänestän vihreitä?

En siksi, että vihaisin autoja. En siksi, että haluaisin olla muita parempi.

Polkupyörä saattaa olla ihmisen hienoin keksintö. Se on nopein lihasvoimalla toimiva kulkuväline, mutta vasta kun siihen lisättiin polttomoottori, oli elämä vasta elämää. Hienoimmillaan tämä kehitys on tuottanut autoja, joiden tekniikka, muotoilu ja ajettavuus ovat sanalla sanottuna nautinto. Olosuhteiden pakosta saatan vähentää autoilua vielä nykyisestä, mutta ajamaan tulen niin kauan, kuin laki sen sallii ja vielä senkin jälkeen. En halua nähdä päivää, jolloin tiellä liikkuu ohjaajattomia robottiautoja.

Mutta minä olen kuin Nikander. Entinen roskakuski, huonot hampaat, samoin vatsa, maksa toimii siinä ja siinä. Turha siis kysyä, mitä minä haluan.

Kysy, mitä minä pelkään, ja vastaan: tulevaisuutta. Teen työtä talouskasvun eteen ja suomalaisen kulttuurin elinvoimaisuuden puolesta, joten niitä minun ei tarvitse pelätä. Pelkään että tulevaisuutta ei ole.

Pelkään, että tuhoamme elinolosuhteemme kinastellessamme, onko meidän asia edes yrittää pelastaa kotiplaneettaamme. En jaksa väitellä siitä, onko meillä varaa menettää työpaikkoja hiiliteollisuudesta, jos korvaavaa työtä ei ole välittömästi osoittaa kestävän kehityksen alueelta. On sitä, jos sille annetaan tilaus.

En jaksa väitellä siitä, ovatko ilmastotutkijat erehtyneet ihmisen tekojen vaikutusten suhteen. Hyvä jos ovat, mutta mistä minä sen tietäisin, kun en ole ilmastotutkija. Tietääkseni kuudes sukupuuttoaalto on täydessä vauhdissa eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, uskonko asiaan vai en.

Vaikka minun teoillani ei olisikaan vaikutusta, poliitikkojen teoilla on. Heillä on valta ratkaista kysymyksiä, jotka ovat liian kivuliaita kohdata. Siksi tarvitsen puolueen, jonka rohkeus riittää. Ihmisiä, jotka eivät pelkää ottaa vastuuta tulevaisuudestamme. Vihreän liiton.

Kenen muun näet pystyvän siihen? Kuluttajina äänestämme jaloillamme, mutta vasta poliitikoilla on riittävä valta vaikuttaa globaaleihin toimijoihin. Kyse ei ole vain siitä, mitä Suomessa tehdään, vaan miten Suomi toimii osana Euroopan Unionia, ja miten EU osana maailmantaloutta. Valtiot ovat riippuvaisia toisistaan ja toistensa demokraattisista päätöksistä. Politiikka on edelleen ainoa tapa ohjata teollisuutta ympäristöystävällisempään suuntaan.

Uskaltaako sinun ehdokkaasi ottaa haasteen vastaan?

Lue myös: Kohtalo kuuluu teille.

Kohtalo kuuluu teille

Jo se alkoi. Kevään vaalimainonnan ensimmäinen tyylipuhdas rimanalitus on nähty. ”Autot kuuluvat teille”. Tien päälle siis ja kuljettajille, omistajilleen. Tietysti kuuluvat. Ei sitä tarvitsisi tienvarsimainoksissa julistaa ellei mainostajalla olisi tarvetta hälventää ilmastonmuutoksen aiheuttamaa pelkoa omaan piikkiinsä.

Auto ja sen mahdollistama liikkuminen on monelle elämän tiesuola, se on välttämätön paha. Se on kompromissi, jolla tehdään kaupunkiympäristön ulkopuolella asumisesta tai vierailusta mahdollista, jopa miellyttävää. Toisille auto on unelma, jonka saavuttamiseksi on tehty mittavia uhrauksia. Auton valinta itsessään on prosessi, joka sitoo auton hankkijan monin tavoin kohteeseensa. Vapaus, tyyli, seksi, voima, liike, väri, kaikki.*

Siksi on halpamaista nostaa auto vaaliteemaksi. Menneisyysutopiassa elävälle populistipuolueelle se olisi ymmärrettävää, koska sellaisen edustajat eivät missään vaiheessa ole yrittäneetkään pelastaa ihmiskuntaa. Pitkäaikaista hallitusvastuuta kantaville suunnannäyttäjille autoilijoiden kosiskelu sen sijaan on anteeksiantamatonta.

Tienkäyttäjille suunnatun kampanjan tarkoitus on vapauttaa yksityisautoilijat vastuusta. Yksittäinen henkilö ei voikaan olla vastuussa ilmastonmuutoksesta ellei ole teollisuuspomo tai poliitikko. Heillä on valta ja voima ohjata ratkaisuja joko siihen suuntaan, että elämä maapallolla voi jatkua tai antaa sen loppua lyhyeen. Miksi kokoomus haluaa yksityiset ihmiset mukaan kiihdyttämään ilmastonmuutosta?

Kenties kampanja on viimeisessä hädässä lanseerattu yritys kääntää keskustelu muista paljon kiusallisemmista teemoista, joita Kasper Strömman nostaa blogissaan esille, mutta autoilijoilta ei voi saada synninpäästöä maanpetoksista. Enkä tarkoita nyt vain yhteiskunnan varojen kanavoimista veroparatiiseihin, jota kokoomus yrittää saada aikaiseksi sote-palveluiden valinnanvapauden nimissä, vaan oman maan kansalaisten harhaanjohtamista ilmastonmuutoksen ratkaisuissa. Oikea suunnannäyttäjä ymmärtää kyllä realiteetit – sen ettei polttomoottoriautoja voi teiltä ottaa yhdessä yössä tai vaalikaudessakaan – mutta tarjoaa taantumuksen sijaan tulevaisuutta.

Autot kuuluvat teille -kampanja paljastaa puolueen todellisen luonteen. Legitimoimalla ilmastoöykkäröinti, saadaan kansalaiset mukaan samaan moraalisesti arveluttavaan koplaan, joka perustelee monta pahaa paitsi talouden myös yksilönvapauden nimissä. Valmiita ratkaisuja liikennepäästöjen vähentämiseen ei juurikaan ole tarjolla, mutta ellei poliitikoilla ole edes tahtoa niiden löytämiseksi, niin kenellä sitten? En minäkään sitä vastuuta halua ottaa kannettavakseni, vaan vaadin poliittisilta päättäjiltä parempaa moraalia, kuin itselläni on.

Jos sattuisin elämään vielä puoli vuosisataa, ja jotkut meistä sattuu, mitä vastaankaan kun sen ajan lapset kysyvät, mitä teimme kun huomasimme tuhoavamme maapallon elinkelvottomaksi omilla toimillamme? Äänestimmekö poliitikkoja, jotka yrittivät löytää ratkaisuja ympäristöongelmiin vai taantumuksellisia, jotka vakuuttelivat meille, että sama meno voi ihan hyvin jatkua.

Tielläliikkujana saatan olla osa ongelmaa, mutta äänestäjänä haluan olla osa ratkaisua. Liikennepäästöt eivät ole kaikki kaikessa eikä Suomi koko maailma, mutta se ei tee pyrkimyksistä merkityksettömiä. Suomessa on ennenkin keksitty asioita, jotka ovat auttaneet ratkaisemaan maailman mittakaavassa merkittäviä ongelmia. Eikö sellaista kannattaisi kaikin keinoin tavoitella tässäkin kysymyksessä? Eikö suomalaiset ansaitsisi hiukan toivoa?

Vaikka yksityisautoilijoille myönnettäisiinkin synninpäästö, poliitikoille sitä ei voi myöntää. Ilmastonmuutos ei ole kohtalo, se on poliittinen päätös.

*Ei tarvitse pitkään pohtia sitä, että autot merkitsevät näille nuorille enemmän kuin arkkitehtuuri Euroopan muovaavalla vuosisadalla, noin 1750-1850. Ne ovat vapautta, tyyliä, seksiä, voimaa, liikettä, väriä – kaikkea yhdessä paketissa. – Tom Wolfe, The Kandy-Kolored Tangerine-Flake Streamline Baby.

Totuus keltaliiveistä ja muita tarinoita

Ranskassa mellakoidaan, mutta media ei anna tuoreeltaan tyydyttävää raporttia tapahtumista. Se puhuu vain EU:n talouden tilasta ja Macronin asemasta vallankahvassa – ei ranskalaisten ahdingosta. Vaikka Ranska on Euroopan ytimessä, ei tietoa diesel-veron korotuksesta alkaneesta kapinasta tihku Suomeen asti kuin pisaran verran. Mitkä ovat mielenosoittajien vaatimukset ja mitä siellä oikeasti tapahtuu? Euroopan keskustassa palaa, mutta media keskittyy joutavuuksiin. Näin nämä asiat koetaan.

Mutta sitten alkoi löytyä tietoa. Joku linkkasi jossain riippumattomalta vaikuttavaan kansalaismediaan, jossa oli autenttinen kuvaus sekavista olosuhteista. Niin sekavista, ettei parhaatkaan ammattimediat pysty kertomaan, mitä oikein tapahtuu. Löytyi ranskalaisten sosiaalisessa mediassa jakamia listoja vaatimuksista ja selontekoja paikan päältä. Sain myös selityksen sille, miksi tieto kulkee venäläisten medioiden ja Twitter-tilien kautta. Ne toimivat kansan parissa, kun eurooppalaiset tyytyvät haastattelemaan asiaa ymmärtämättömiä poliitikkoja studioiden turvissa. Ja samaan aikaan kadulla on käynnissä vallankumous. Eikö se sellainen ole, kun kansa vaatii presidentin eroa?

Tulen ymmärtäneeksi, että valtamedia vaikenee, koska se yrittää epätoivoisesti ylläpitää kuvaa vakaasta Euroopasta. Ja yhtäkkiä näen aiemmin luotettavina pitämäni uutismediat tavoitteellisina valemedioina, jotka keksimällä keksivät toinen toistaan julkeampia hämäyksiä, jotta huomio saataisiin pois Ranskasta. Ongelmasta, jonka suuruuden vain minä ja löytämäni vaihtoehtoinen media tuntuvat ymmärtävän. Sanomalehdet ja Yle eivät kerro mitään minun elämästäni. Se on uusi normaali.

Kun yksi aihe nousee ylitse muiden, heikkenee suhteellisuudentaju. Aivan kuten maahanmuuttokriitikoksi itsensä mieltävä ei koskaan saa tarpeekseen uutisia maahanmuuton aiheuttamista ongelmista, ei vallankumousta odottava voi tyytyä journalistisen harkinnan suhteellistamaan määrään tietoa Ranskan mellakoista. Mediakriittisyys muuttuukin kriittisyydeksi yhteiskunnallista tasapainoa ja konsensusta kohtaan.
Ranskassa ei ole vallankumousta. Siellä on mielenosoituksia, joiden osallistujien intressit ovat poliittisesti jäsentymättömiä. Politiikka on se tapa, jolla demokratiassa päätetään yhteisistä asioista. Valitaan presidentti ja poliittiset päättäjät, joita toki pitääkin vahtia ja kritisoida. Vahtia siksi, että heidän päätöksentekoonsa on vaikuttamassa äänestäjien lisäksi muunlaisia vallankäyttäjiä. Kritisoida silloin, kun he ovat unohtaneet äänestäjille antamansa lupaukset ja silloin, kun heidän toimensa ei ole yhteiskunnan parhaaksi.

Mielenosoitukset kuuluvat demokratian vaikuttamiskeinoihin. Osoittamalla mieltä voi vaikuttaa päätöksentekoon ja äänestyskäyttäytymiseen. Epäpoliittisissa mellakoissa ei kuitenkaan ole neuvottelevia osapuolia, joiden vaatimuksia voisi julkaista. Mielenosoitus ilman tavoitteita on anarkiaa, jolla saavutetaan vain sekasortoa. Se ei auta sen enempää ranskalaisten kuin suomalaistenkaan asiaa. Syyt siihen miksi Venäjän valtiojohtoinen media yllyttää eurooppalaisia sekasortoon on löydettävissä Venäjältä, ei Euroopan Unionista.

Valeuutiset vetoavat tunteisiin siinä, missä reportaasien keinot on rajattu faktoihin. Mediankuluttajan pitää malttaa odottaa, että asiat ja niiden mittasuhteet selkeytyvät. Sen sijaan propaganda ja disinformaatio ovat hetkessä kertomassa tarinoitaan. Niiden vaikutuskeinoihin perehtyneen Janne Riiheläisen mukaan tällaista tiedonkorviketta tuottavat tahot ovat saaneet äänensä hyvin kuuluviin keltaliivien selittämisessä.

Kun tuntee olevansa oikeassa, löytäneensä totuuden, on äärettömän vaikea myöntää tulleensa huijatuksi. Minä teen sen nyt. Halusin löytää tietoa Ranskan mellakoista ja kun löysin sitä, sain vahvistusta omiin epäilyksiini. Löysin uskottavan listauksen keltaliivien vaatimuksista ranskan kielellä, käännöksen siitä englanniksi ja vihdoin suomeksi. Kun vastauksia avoimiin kysymyksiin saa riittävästi, ei haittaa, että osa informaatiosta on hieman epämääräistä.

Kun tiedon tarve on suuri, tuntuu vastuullisen journalismin toiminta raivostuttavan hitaalta ja varovaiselta, vaikka lopulta se olisikin kattavaa. Sen sijaan taho, joka tuotti ranskankielisen kuvan keltaliivien vaatimuksista on täysin vapaa journalismin ja demokratian rajoitteista. Totuus on tarina muiden joukossa.

Talousjärjestelmämme voi hyvinkin olla kriisissä, ja se aiheuttaa maailmanlaajuisia ongelmia. Se ei kuitenkaan poista sitä, että jotkut ovat ottaneet asiakseen ajaa Eurooppaa hallitun rakennemuutoksen sijaan kaaokseen. Viestinnällisesti disinformaatio ja propaganda ovat kaltaisteni kriittisesti asioihin suhtautuvien hyväksikäyttöä. Demokratian häirintää sen omin asein.

Kansalaistottelemattomuudesta

Jokaisella on oikeus puolustaa ihmisyyttä. Oikeutta olla olemassa. Se on selvää, että jos sinua lyödään tai yritetään tappaa, vastaan on pistettävä sanoi laki mitä tahansa. Jos näet että jotakuta muuta pahoinpidellään, menet väliin, jos suinkin uskallat. Oikeutettu väkivalta on yhteiskunnan yksinoikeus, mutta kuten Niko Kazantzakisin Zorbas kysyy, miten on mahdollista että vasta väkivallalla saadaan rauha?*

Kun vihreä poliitikko vastustaa maastakarkoitusta nousemalla seisomaan koneessa, tekee hän näkyväksi moraalin ja lain välisen ristiriidan. Ei hän muuta tee. Ei ala huutamaan, riehumaan, sättimään, vaan antaa saattaa itsensä ulos koneesta ilman, että siitä aiheutuu mainittavaa häiriötä kanssamatkustajille. Aiheutuva häiriö on vain ilmoille nouseva kysymys: onkohan tässä nyt joku pielessä?

Niin hieno järjestelmä kuin edustuksellinen demokratia onkin, on neljä vuotta pitkä aika odottaa hallituksen vaihtumista. Nyt vallalla olevat edustajat eivät tunnu pitävän ihmisen ja luonnon puolta kovin voimallisesti. Perussuomalaisina sisään valitut siniset ohjaavat ihmisoikeuskysymyksiä suuntaan, joka kyseenalaistaa meidän kaikkien oikeudet. Samaan aikaan keskusta ja kokoomus virittelevät talouskonetta, jolle luonnonsuojelu on enemmän haitta kuin ihmisen elinehto.

Näiden asioiden esille nostaminen on yhteiskunnallista keskustelua. Joskus median huomion herättäminen vaatii kansalaistottelemattomuutta. Viestinnällisesti katsottuna se on paitsi käsittämättömän pitkä termi, joka yksin riittää blogin otsikoksi, myös tehokas keino mittauttaa yhteisön lait ja oikeustaju julkisen keskustelun avulla.

En kuitenkaan usko, että seisomaan nousu koneessa olisi ollut Aino Pennaselle ensisijaisesti poliittinen teko. Se oli seinää vasten ajetun yksilön valinta tarjolla olleista toimintamalleista. Se oli turpaanlyönti päällekarkaustilanteessa. Kuten ei katutappelussakaan aina tiedä kuka on syypää, näkee vain että jollekin on käymässä huonosti ja päättää joko sallia sen tai yrittää estää. Kun akuutti tilanne on ratkaistu, tekee laki tehtävänsä ja tuomitsee lain – ei moraalin – mukaan.

Hätä ei lue lakia. Joskus on juostava kadun yli vaikka punaiset palaisivatkin. Ensinnäkään se ei vaaranna liikenneturvallisuutta sen enempää kuin seisomaan nousu vaarantaa lentoturvallisuutta. Toisekseen se on siltikin vielä eri asia kuin ajaa tarkoituksella toisen päälle. Mutta parhaimmillaan hädän edessä tehty, kenties epätoivoinenkin teko, tekee näkyväksi lain ja moraalin ristiriidan. Osaltaan se saattaa edesauttaa lakimuutosta tai muutosta lain tulkinnassa, sikäli kuin ihmisyytemme sellaista vaatii.

Kaikki me ollaan puolustuskannalla. Se on puoluetoiminnan idea. Perussuomalaiset puolustavat itseään pelätessään muukalaisia. Vihreät puolustavat ihmistä ihmisen luomaa uhkaa vastaan. Keskustalaiset ihmisen oikeutta hyödyntää luonnonvaroja. Kokoomuslaiset oikeutta vaurastua. Vasemmistolaiset oikeutta tulla toimeen. Demarit ammattiyhdistysliikettä.

Jotta muutkin yhteiset asiat saataisiin hoidettua siinä samalla, tarvitaan yhteiskunnallista keskustelua, oli vallassa näistä puolueista sitten mitkä tahansa. Jos joku todistaa yllä olevat pelkistykset vääriksi, on tämäkin keskustelu ollut hyödyksi. Kun yhteiskunnassa on jotain niin isosti pielessä, kuin ihmisoikeuskehitys tällä hetkellä on, pitää jonkun uskaltaa avata keskustelu niillä keinoilla, jotka ovat käytettävissä. Sivistyneesti, väkivallattomasti, mutta huomiota herättäen.

*Täällä on tapahtunut jotakin ihmeellistä isäntä… Jotakin ihmeellistä, joka saa minut ymmälle. Kaikki nuo katalat teot, ryöstöt ja murhat, joita me kapinalliset olemme täällä suorittaneet, nehän toivat Yrjö kuninkaan Kreetalle. Vapauden! – Niko Kazantzakis, Kerro minulle, Zorbas.

Kirjoita jotakin, niin Olli näkee sen…

Näin lukee kuolleen ystävän Facebook-sivuilla. Se on kaunis ajatus ja varmasti totta. Yhtä totta kuin se, että Olli järjesti huvikseen vaihdevian, joka sai junani myöhästymään kahdella tunnilla matkatessani hänen hautajaisiinsa. Rautatieasemalta suunnistin neuvottomana Rosebudin kirjakauppaan, jossa viisas henkilökunta neuvoi minua eteenpäin. Sillä eteenpäin on ihmisen mentävä.

Ajoin metrolla Hakaniemeen. Vai kävelinkö sittenkin, en muista. Lounastin musta puku päällä Juttutuvassa ja muistelin yhteisiä aikoja. Kinaporissa ja Vasiksella, mutta ennen kaikkea 1990-luvun Punavuoressa: Erottaja, Maki, Café Fredrik. Jostain näistä aina löysimme toisemme. Vedit minut pöytääsi vaikka seuraa olisi ollut kuinka. Ei haitannut että tulin ulkoa.

Olli oli suuri, Olli oli veli. Isoveli, joka ei valvonut, mutta opasti ja tuki. Hän piti rehellisyydestä, suoruudesta, joka helpotti ja vaikeutti asioita. Hellittämätön muisti kaipasi unohdusta. Elämä, joka oli kaikki, ei antanut rauhaa miltään. Tuska ja rakkaus yhdessä tuottivat elämänjanoa ja kuolemanpelkoa. Liian suurta.

Ollilla oli kyky nähdä merkityksiä. Tuottaa ja välittää niitä. Populaarikulttuurin historia on täynnä toinen toistaan suurempia tunteita, mutta liian usein ne hukkuvat mitäänsanomattomaan massaan. Olli ei arvottanut mitään, ja hän arvotti kaiken. Mielipide oli totuutta vahvempi ja siltikin vain mielipide. We shall not be moved.

Ihminen, joka tuntee syvästi, on paitsi voimakas myös haavoittuva. Joka osaa haltioitua populaarikulttuurista Ollin tavoin, on auki. Hän antaa vaikutteiden tulla ja vaikuttaa. Kuuntelee Blurin Universalin kaksisataa kertaa putkeen ja huomenna taas jotain muuta. Altistaa itsensä taiteelle, joka on naamioitu brittiläisen työväenkulttuurin iloihin ja murheisiin. Oasis pitää mainita. Ja The Stone Roses.

En tiedä miten elit päivästä toiseen. Viime vuosina matkaa välillämme lyhensi vain Facebook. Tuhannet jakamasi musiikkivideot kertoivat maailmastasi ja niistä tunnelmista, jotka olivat muuten tavoittamattomissa. Genren tuttuuden ansiosta ne olivat ilmaisuvoimaisin taidemuoto, jonka kuvitella saattaa. Jokainen jakamasi video kertoi jotain hetkestä siinä maailmassa, jossa sinä elit. Niiden merkitys syntyi siitä, että sinä jaoit ne.

Kiitos kaikesta siitä, minkä jaoit kanssamme. Lepää rauhassa, ystävä.

Morrissey ja viestinnän vaikeus

Pop-maailman huonoin viestijä on valittu. Uransa aikana hän on yrittänyt alusta asti päästä eroon kokonimestään ja viimeiset 30 vuotta maineestaan The Smithsin laulajana. Vuonna 2018 Tiketti esittelee hänet näin: ”Stephen Patrick Morrissey tunnetaan 1980-luvun brittiläisen The Smithsin sanoittajana ja laulajana.” Kolmas asia, jota hän on yrittänyt sanoa on se, ettei hän ole rasisti. Nyt hänet tunnetaan myös rasistina.

Jos haluaa ymmärtää Morrisseyta, pitää tietää muutama seikka hänen taustoistaan. Ellei halua, voi toimia kuten muissakin asioissa: tuomita ja ylistää massan mukana, kulloisenkin trendin määräämällä tavalla. Ymmärtäminen ei kuitenkaan ole hyväksymistä, se on vain menetelmä, jolla voi halutessaan välttää rajoittuneisuudesta kertovan, yksinkertaistavan, jaon hyviin ja pahoihin ihmisiin.

Sitä paitsi kyseessä on sentään Morrissey. Ulkopuolisten puolustaja, joka on ansainnut sellaisia nimiä kantavia teoksia kuin Pyhä Morrissey tai Songs That Saved Your Life. Autenttisinpana lähteenä tietysti hänen taiteensa ja omaelämäkerta Autobiography.

Ihmisen hyvyys on jotain, mihin Morrissey ei ole voinut luottaa. Brittiläinen keltainen lehdistö on perinteisesti turvautunut skandaalinhakuisuudessaan sujuvasti myös valheisiin eikä musiikkitoimittajat ole koskaan olleet omimmalla maallaan tulkitessaan Morrisseyn kaltaisen – epämusikaalisen – artistin taidetta.

The Smithsin ensimmäisen levyn, Hand In Glove -singlen kannessa oli tyylitelty alastoman miehen kuva. Yksistään se riitti 1980-luvun Englannissa hyökkäykseen, joka täsmentyi B-puolen kappaleen Handsome Devil tekstiin. Sen tulkittiin kertovan lasten hyväksikäytöstä. Morrisseyn ristiretki mediaa vastaan lähti The Sunin ”haastattelusta”, jossa laulaja ”sanoi” ettei hänen mielestään ole lainkaan moraalitonta laulaa lasten hyväksikäytöstä. Vaikka levy-yhtiö Rough Trade vaati oikaisua The Sunilta ja samaan soppaan sotkeutuneelta Soundsilta, oli maito jo kaatunut.

Musiikkiteollisuus ja sen tuotteet elävät julkisuudesta. Viimeistään Autobiography paljastaa, kuinka tärkeitä listasijoitukset Morrisseylle ovat, joten hän myös janoaa julkisuutta. Valitettavasti indie-levy-yhtiöille julkaiseva marginaaliartisti ei saa koskaan riittävästi markkinointia vaan hänen pitää luoda maineensa toisin keinoin. Ja julkisuushan nostaa esille sen, millä on julkisuusarvoa.

The Smiths jäi 1980-luvulle ja laulajan tie jatkui monen väärinymmärryksen ja skandaalin kautta Viva Hate -levystä alkaneeseen soolouraan. Vihaamalla saa vihollisia. Jos kohderyhmänä on yhtään ajattelevat ihmiset, julkinen hyökkäys koko media-alaa kohtaan saattaa hyvinkin olla huonoin mahdollinen viestintästrategia. Sillä saa pahansuopaisuutta – ja kyllä – myös tahallista väärinymmärrystä. Journalistisia periaatteita kunnioittamattomien valemedioiden osalta jopa disinformaatiota, jonka uhreja olemme kaikki.

Mutta se että hyökkää journalisteja kohtaan tässä maailmassa, jossa monet heistä tekevät työtään henkensä kaupalla, on yksinkertaisesti moukkamaista. Mediakritiikki on aina paikallaan, mutta kategorinen median demonisointi on yhtä vainoharhaista kuin World Peace Is Not Your Business -kappaleen kehotus olla äänestämättä, jotta ”systeemi” ei vahvistuisi. Äänestäminen on demokratian perusta yhtä lailla kuin luotettava media on yhteisen todellisuuden edellytys.

Morrissey on eristäytynyt mies, joka etsii rakkautta. Hän etsii sitä myös meiltä suomalaisilta. Vuonna 2014, kahdesta loppuunmyydystä Finlandia-talon keikastaan ensimmäisellä, hän kysyi, miksi me yleisössä olleet olemme niin kilttejä hänelle? Morrissey esittää keikoillaan oikeasti rajuja kantoja eläinten oikeuksien puolesta ja ihmisiä vastaan, jotka niitä rikkovat. Meat is Murderista on muodostunut anarkovegaanien pyhä teksti ja Bullfighter Dies juhlii härkätaistelijan kuolemaa. Saiko Morrissey Suomesta rakkautta? Kyllä vain. Yleisö seurasi koko keikan seisten ja joku huusi oikean vastauksen artistin esittämään kysymykseen: ”Because we love you!”. Kiertueyhteenvedossaan hän nosti Helsingin keikan (first night) oman suosikkilistansa kolmanneksi.

Nyt tämä maailmasta ja aidosta vuoropuhelusta itsensä syrjäyttänyt, kohta kuusikymppinen pop-tähti – Antti Nylénin sanoin ”häiriintynyt ihminen, joka tekee häiriintyneisyydestään taidetta” – tulkitsee asioita näkökulmasta, joka vastustaa journalisteja ja tunnettuja medioita. Monet hänen kannanotoistaan on peräisin lähteistä, joita voi hyvällä syyllä kutsua valemedioiksi. Siksi Morrisseyn puheisiin on syytä suhtautua varauksella. Siksi myöskään hänen käsityksensä rasismista ei vastaa rasismia kokeneiden tuntemuksia.

Mutta myös puolustus on vahva. Tekstit kuten National Front Disco ja This Is Not Your Country tuomittiin jo 1990-luvun Englannissa rasistisiksi kertosäkeidensä perusteella vaikka tarkemmin kuunneltuina ne olisi yhtä hyvin voitu nähdä aikalaiskertomuksina, jotka tekivät näkyväksi silloisen yhteiskunnan sokeita pisteitä. National Front Disco oli itsessään vitsi, koska diskon juuret ovat soulissa ja funkissa, joita ei olisi ilman ryhmiä, joita National Front vastusti. Yhtä lailla Morrisseyta syytettiin väkivallan ihannoinnista kertoessaan gangstereista kappaleessaan The Last Of The Famous International Playboys.

Morrisseyn maailma on surua ihmisten ja eläinten kokemista vääryyksistä ja iloa sanan ja älyn voimasta. Viestinnän vaikeus syntyy tasapainoilusta kaikkein kauneimman ja kauheimman välillä. Morrissey on aina rakastanut haastavia aiheita eikä hänellä ole minkäänlaisia ambitioita olla ilmeinen tai helppo – hän ei arvosta sellaista taidetta. Mutta kohdatessaan rakkautta jossain maailman kolkassa, osaa hän siihen myös vastata. Tästä esimerkkinä Mexico: ”It seems if you’re rich and you’re white, you’ll be alright. I just don’t see why, this should be so.”

Maailmaa kiertävälle Morrisseylle kansallisvaltiot ovat kuin pop-bändejä, joita voi luokitella paremmuusjärjestykseen omien mieltymystensä mukaan. Ajatus monikulttuurisuudesta on hänelle yhtä kauhistuttava kuin band aid, joka sekoittaa yksilölliset artistit yhteiseksi perheeksi. Yhteisöksi joka säteilee ympärilleen liian paljon, liian kivuliasta rakkautta.

Morrisseyn piina jatkuu. Tiketin mainostama keikka on peruttu arvatenkin takkuilevan lipunmyynnin takia. Omaksi puolustuksekseen hän on avannut Morrissey Central -blogin, jossa hän yrittää oikaista median puolelta kokemiaan vääryyksiä. Blogi auttaa näkemään, ettei Morrissey selvästikään edes tunne rasismia ja sen uhrien kokemuksia kovin hyvin. Hän haluaa parantaa maailmaa, mutta tavoite ei ole rauhanomaisessa rinnakkaiselossa vaan ihmisten karsinoimisessa ”omille” mailleen. Hän etsii epätoivoisesti paluutietä kansallisvaltioista koostuvaan maailmaan välittämättä siitä, ettei hänen rakastamaansa Englantia ole todellisuudessa koskaan ollut. Autobiography todistaa pelkkää kurjuutta, joka väistyi Morrisseyn elämästä vasta hänen muutettuaan pois maasta.

Maailma muuttuu eikä sen kohtaaminen ole kenellekään helppoa. Ei varsinkaan Morrisseyn kaltaisille, jotka ovat kiintyneet kolonialismin ajan hedelmistä nauttineeseen Englantiin tai muihin suljettuihin kansallisvaltioihin. Silloin on vaarassa puolustaa myös jatkossa samoin mekanismein ylläpidettäviä ”systeemeitä”. Hän unohtaa ettei rajat sulkevalla Englannilla ole olemassaolon edellytyksiä ilman siirtomaapolitiikan aikaista väkivaltaa. Se on surullinen tavoite, joka edellyttää eriarvoisuuden hyväksymistä. Perusteiden luomista sille, että myös sinut voidaan sulkea ulkopuolelle.

Muiden maahanmuuttokriitikkojen tapaan Morrissey on sortunut valittamaan kuinka hänet yritetään vaientaa. Usein kyse on kuitenkin siitä, ettei ihmisarvoa loukkaavia mielipiteitä jaksa kuunnella kukaan, joka arvostaa itseään. Nationalismista tulee yksinkertaisesti paha olo.

Raha puhuu, köyhyys kuiskaa

Juha Hurme kertoo uskonnon leviämisestä Niemeen. Tai sitä nimeä hän käyttää alueesta, jonka me tunnemme Suomen tasavaltana. Hän kertoo kuinka piispanveroa alettiin kantaa, jotta suomalaiset säästyisivät helvetiltä. Ja siitä kuinka se muuttui kruununveroksi. Verot olivat suoraa jatkumoa muinaisuskontojen uhrilahjoille. Niitä ei kerätty yhteiseksi hyväksi, vaan jumalien ja kuninkaiden sekä näiden edustajien lepyttämiseksi. Kapeaan keskiluokkaan – rälssiin – pääsi varustamalla kuninkaalle sotilaan hevosineen eli vahvistamalla valtaa pitävää väkivaltakoneistoa. Tällöin sai myös vapautuksen veronmaksusta.

Raha on tämän päivän jumala, ei epäilystäkään. Anekauppaa käydään rahasto-osuuksilla ja rahan nimissä tehdään kipeitä päätöksiä ihmisten toimeentulosta ja oikeuksista. Siunataan ja tuomitaan. Olen itsekin rahan nöyrä palvelija. Ymmärrän asemani enkä uhmaa jumalaani. Palvelemalla rahaa säilytän keskiluokkaisen taivaspaikkani. Sillä sellaiselta pohjoiseurooppalainen elintaso köyhän maailman silmissä näyttää.

Köyhyys on synti. Se on synti kansakunnalle, se on synti yksilölle. Köyhyys on häpeä. Kun kansainvälisesti menestynein elokuvaohjaajamme julkaisi häviäjäluokasta kertovan elokuvansa Toivon tuolla puolen, kävi sen katsomassa alle 1 % suomalaisista (52 842). Vertailun vuoksi Luokkakokous 2, jonka ansioksi voi laskea lähinnä puhdistavan myötähäpeän tuottamisen, sai lähes kuusinkertaisen katsojamäärän (304 179). Silti Kaurismäen draamakomedia myytiin heti tuoreeltaan 81 maahan. Kaurismäkeläinen elokuva menestyy, mutta ei Suomessa. Suomessa menestyvät vain menestyjät.

Pelkäämmekö köyhyyttä? Vai pelkäämmekö elintasomme menettämistä? Varmasti molempia ja vieläpä hyvästä syystä. Köyhyys on kuoppa, josta nousemiseksi tarvitaan erinomaista tuuria. Ahkeruutta ja tuuria. Suurin osa eläkeläisistä, matalapalkka-aloilla toimivista ja työttömistä on tuomittu alati pienenevään elintasoon.

On kuitenkin sanottu, että keskiluokan osa on vaikein, koska sillä on eniten menetettävää. Keskiluokalla on myös tieto siitä, että rahan ansaitseminen on sopimuskysymys: sinä teet tietyn työpanoksen, joka tuottaa palkkaasi enemmän lisäarvoa jollekulle toiselle. Olosuhteiden muuttuessa sopimus voidaan purkaa. Rahan etu on sinun etusi niin kauan kuin voit tuottaa lisää rahaa jollekin sinua rikkaammalle.

Köyhä on köyhä, koska hänellä ei ole tilaisuutta tuottaa arvonlisää kenellekään. Hänellä ei ole edellytyksiä neuvotella sopimusta sellaisesta suhteesta. Tie ulos köyhyydestä voi kulkea opiskelun kautta, mutta pahimmassa tapauksessa siitäkin jää käteen vain opintolaina. Rahan piiriin voi päästä myös muulla tavoin hankitun taidon avulla, kunhan taito on rahanarvoinen. Työnsaanti vaatii kuitenkin työkykyä ja sosiaalisia taitoja, joiden ylläpitämisen edellytykset ovat köyhillä muita heikommat.

Mahdollisuuksien tasa-arvo on unelma, joka ei kestä kovinkaan suuria kolhuja. Yleisin syy pääkaupunkiseudun nuorten maksuhäiriöihin on kaupungin liikelaitoksen tarkastusmaksut. Ulosotossa olevat velat ja menetetyt luottotiedot asettavat yksilön takamatkalle pitkälle nollan alapuolelle. Hyväkään työpaikka ei pysty nostamaan köyhyyteen vajonnutta. Tällainen köyhyys saa epäilykset heräämään. Eihän tuloitta voi elää, pakkohan niiden on olla rikollisia! Mutta rikollisia ja veronkiertäjiä löytyy kaikista yhteiskuntaluokista eikä suurimmat kaappaukset ole köyhien syntilistalla.

Onko köyhyys tabu? Saako sanoa, että tietyillä ihmisillä ei ole mahdollisuuksia elämään, jota me keskiluokkaiset voisimme kutsua hyväksi? Köyhyys itsessään ei ole rikos. Vaikka toimeentulo- ja asumistuki kuormittavat keskiluokkaa, ei se ole köyhien vika. Eikä luonnonlaki. Se on valuvika systeemissä, joka on kuin onkin ihmisten luoma.

Rahan valta on kiistaton. Rahalla voi ohjailla maailman tapahtumia ja ihmisten kohtaloita niin Suomessa kuin muuallakin. Rikkaaseen sukuun tai kansakuntaan syntyminen on onnenkantamoinen, josta ei pitäisi sen enempää palkita kuin rangaistakaan. Vaikka lähtökohdat määrittävät elinolosuhteet ja asettavat rajat mahdollisuuksille, saattaa adoptio tai siirtolaisuus muuttaa yksilön kohdalta kaiken. Ehkä päätään nostanut maahanmuuttokriittisyyskin syntyy pikemminkin köyhyyden kuin vierauden pelosta.