Sanojen valtakunta (RollFM)

Tuomari Nurmiolta ja Jarkko Martikaiselta on juuri ilmestymäisillään sanakirjat. Siis laulujen sanat kirjoina. Näin siitäkin huolimatta, että kovin monet artistit ovat itsekin sitä mieltä, ettei laululyriikoita pitäisi tulkita irrallaan yhteydestään. ”Lauluja kannattaa kuunnella levyiltä, koska vasta laulettuina niiden idea välittyy”, opasti Kauko Röyhkä toimittamansa ”Get on – 101 rocklyriikan parasta” -kirjan esipuheessa. Siksi Sanojen valtakunta on radio-ohjelma.

Lauletut sanat ovat kuitenkin vain yksi osa esitettyä musiikkia, eivätkä siksi useinkaan saa ansaitsemaansa huomiota. Ismo Alanko katsoi parhaaksi liittää Hei Soturit -levyn mukaan tilauslomakkeen, jolla tekstit sai postitse. Monitasoiset ja abstraktiudessaan vertaansa hakevat sanoitukset hukkuivat varsinkin Sielun Veljien alkuaikoina kolmiäänisen laulun ja tarkoituksella epävireisen soiton syövereihin. Nyttemmin sanat on julkaistu kirjoina ja löytyvät esimerkillisesti myös osoitteesta ismoalanko.com. Sillä ja jos. Elleivät sanat kestä lukemista, voisiko se johtua siitä, että sanat eivät kanna?

Sanojen valtakunta -ohjelma keskittyy Suomi-rollin kultakauteen, mutta ei jätä tyystin huomiotta muitakaan musiikin alueita. Vastakohtana autenttisuuteen pyrkivälle rokille voi nähdä tuottamalla tuotteistetut kappaleet, joiden esittäjä tulkitsee tekstintuottajan hänelle tekemää teosta miten taitaa. Kappaleiden jännitys puretaan Auto-Tunella synteettiseksi mössöksi, joka ei juuri ihmismieltä puhuttele. Soinnuiksi joiden yhteyttä reaalimaailmaan ei äänimassasta erota sen paremmin kuin muidenkaan instrumenttien.

Toinen laita on iskelmälyriikka, jonka kulta-aika oli Juha Vainion aktiivivuosina 1960-1980-luvuilla, jolloin samainen mies vastasi yli 2400 levytyksen sanoituksista. Tässä yhteydessä riittää, että kerromme Junnun hioneen sanoitustekniikkansa sekä omaleimaiseksi että nopeaksi. Hän täytti rivit kuten sanaristikon, joita teki kertoman mukaan kirjoitusnopeudella muun keskustelun lomassa. Junnun oppaana toimi Unto Kupiaisen Lyhyt runousoppi. Alunperin Pohjois-Karjalan Opiston kansankorkeakoulun luentojen pohjalta vuonna 1949 julkaistu kirjanen tutustutti hänet sointuisen lyriikan orjuuttavimpiin perinteisiin. Näiden mukaan ”loppusoinnillisissa sanoissa vallitsee täydellinen yhtäläisyys soinnun ensimmäisestä vokaalista lähtien”.

Junnu laati ensin riimit, ja täytti vasta sen jälkeen sanoituksen sisällöt siten, että jokaista nuottia vastasi yksi tavu. Hänen neroutensa näkyi siinä, että hän onnistui pakottavasta muodosta huolimatta tuomaan kappaleisiin tunnetta ja kestävää sisältöä. Tällöin itsestään selväkään loppusointu ei tuhonnut koko tekstiä vaan jännite syntyi nimenomaan siitä, minkälaisen sillan kautta arvattavaan lopputulokseen päädytään. Oppi jonka myöhemmät iskelmänikkarit ovat onnistuneet hukkaamaan lähes jäljettömiin. Lainatkaamme Kupiaisen lyyrillistä tasapainolakia: ”Hivelevinkään sanonta ei saa tarpeellista kantavuutta, ellei ajatussisällys anna sille lentovoimaa, ja taas toisaalta parhainkin ajatus putoaa kesken runon siiviltään, ellei sitä ole kannattamassa tarpeeksi runollinen sanailmaisu.”

Jos Juicen katsotaan jatkaneen riimittelyn perinnettä rock-lyriikassa, kasvoi seuraavasta polvesta omalakisempi. Kauko Röyhkä sopinee esimerkiksi alun alkaenkin täysin sääntöjä kumartamattomasta lyrikoinnista, joka taas vaatii laulajalta vahvaa uskoa tekstiin. Siinä missä riimeihin perustuvia ralleja on helppo kenen tahansa laulaa, ovat omalakisemmat tekstintekijät – maailmalta mainittakoon vaikka Morrissey – yhtä kappaleidensa kanssa. Heidän tuotantoaan eivät juuri muut osaa esittääkään.

Sanojen valtakunta tuo korviinne kaikkea tältä väliltä. Edellä mainittujen lisäksi kivijalkoina toimivat ainakin Edu Kettunen ja Kari Peitsamo. Tekstit kumpuavat keski-ikäisten rokkidiggareiden muistoista, joten kuulijoilta toivomme opastusta koskien eri sukupolvien ja -puolien teoksia. Omasta puolestamme aiomme nostaa esille sellaisia nimiä kuin Juha Lehti, Tomi Kontio, Juha Menna, Samuli Mäkisalo, Juha-Matti Pesonen…

Sanoilla leikittelijöitä, taitavia sellaisia. Ihmeentekijöitä, jotka rakentavat visuaalisia maailmoja vain muutamalla sanalla: ”Mä laitan tuonne asfaltin ja kattopellit. Nostan pystyyn tv-antennit. Laitan kadunkulmaan bensapumput simpukka-Shellin. Mä jatkan siitä mihin poikasena jäin, kun lelut piti koota kaappiin.” – Sanojen valtakunta. Kiitos Kauko, tästä jatkaa Pönde ja Kari.

Kuuntele Sanojen Valtakunta: Lapsuus (8.9.2020) Mixcloudissa.

Radio RollFM pääkaupunkiseudulla 102.0 MHz tai verkossa Rollfm.fi

Kymmenen parasta kirjaa

Tiedättehän nämä listaukset: 10 parasta kirjaa, jotka olet lukenut. Koskaan en ole pystynyt vastaamaan haasteeseen, koska se on mieletön. Ei ihminen muista parhaita kirjoja koko elämänsä ajalta. Niinpä päätin viime vuonna kirjoittaa muistiin lukemani kirjat ja laatia listan 10 parhaasta. Hah!

Hyvästäkään kirjasta ei välttämättä muista juonta tai edes koko kirjan olemassaoloa, mutta muistaa lukukokemuksen. Hyvän kirjan kriteeriksi olen jälkikäteen asettanut sen, onnistuiko lukukokemus liikauttamaan mielessä jotain tavalla, joka jättää jäljen. Parhaimmillaan kirja auttaa ymmärtämään, miksi jollakin asialla on merkitystä. Sitä kutsutaan empatiaksi, kyvyksi samaistua toisen maailmaan. Sellaisia kirjoja en mistään hinnasta jättäisi pois listalta. Eikä minulla ole edes valtuuksia siihen, sillä enhän olisi sama ihminen ilman niitä.

Hyvä kirja tarjoaa uutta tietoa tai uuden näkökulman johonkin mieltä askarruttavaan kysymykseen. Hyvän musiikin tapaan kirjoillakin on kyky säilyttää ajankohtaisuutensa. Silloin niistä tulee klassikoita. Muistiin kirjaamisessa on sekin hyvä puoli, että voi tarkastella minkälaista maailmankuvaa sitä onkaan itselleen syöttänyt. Tuliko luettua yhtä ja samaa vai kenties tutustuttua uusiin näkökulmiin.

Luettujen kirjojen listaa tarkastellessa tajuaa, kuinka pitkä aika vuosi lopulta onkaan. Alkuvuonna luetut teokset olisivat todellakin jo unohtuneet ilman niiden ylöskirjaamista. Iloinen yllätys on myös se, että vaikka arjessa tuntuu, ettei koskaan ennätä lukea, on vuoden mittaan sittenkin ennättänyt niin paljon, ettei kymmenen kirjan listalle tarvitse edes nostaa Remestä tai Paasilinnaa. Olisin kyllä mielelläni sen suomalaisille suosikkikirjailijoille suonut, mutta valitettavasti Jäätynyt helvetti ja Jäniksen vuosi edustivat kovin yksipuolista ja siksi kulunutta maailmaa.

Jätin listalta myös Tony Viscontin ja Brett Andersonin omaelämäkerrat, jotka edustavat omaa kiinnostustani populaarikulttuurissa tapahtuvaa merkityksen tuottamista kohtaan. Molemmat loistavia kirjoja, mutta oman ymmärryksen kehittämisen kannalta sittenkin vain aiempaa täydentävää tietoa.

Kirjan lukeminen on matkustamista, se on löytöretkeilyä. Kotiseutumatkailussa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta kuka vastustaisi ajatusta vierailla maailman metropoleissa ja eksoottisimmilla rajaseuduilla tai vaikka toisissa ulottuvuuksissa ilmaiseksi ja vailla huolen häivää? Kirjallisuudessa tulevaisuus ja menneisyys ovat yhtä lailla läsnä kuin nykyisyys, johon niin moni muu media on kapseloitunut. Se on vastapainoa ikuiseen tähän hetkeen juuttuneelle Twitterille ja muille pikaviestimedioille. Myös viimeaikaisiin ilmiöihin pääsee sisälle kunhan löytää sopivan matkaoppaan. Kirjallisuus on slow foodia, jossa aikaa jää niin nautinnolle kuin sulattelullekin.

Vuoden parhaiden kirjojen lista on siis tietoisesti luotu rekonstruktio. Kun alkuvuodesta päätin kirjata ylös lukemani kirjat, tein samalla huomaamattani päätöksen kiinnittää erityisesti huomiota lukemistoni monipuolisuuteen. Vaikka tein sen tiedostamatta, oli päätös hyvä. En ala selittelemään 20/80-suhdetta nais- ja mieskirjailijoiden välillä, koska parhaimmatkin selitykset johtaisivat epätasa-arvoon vähintäänkin historiassa, jolloin vain miehet pystyivät raivaamaan aikaa ja tilaa kirjoittamiselle, kustantajasuhteista puhumattakaan. Näin ollen miesten osuus klassikkokirjoissa on murskaava. Tänä päivänä ajan ja ammattinsa osaavan kustantajan löytäminen on kaikille lähestulkoon yhtä vaikeaa.

En luonut tätä listaa antaakseni tietynlaista kuvaa itsestäni, vaikka mielelläni parhaat teokset omaksunkin osaksi habitustani. Loin tämän listan, jotta muistaisin edes parhaimmat lukemani teokset. Mutta mikä parasta, lista tulee huolehtimaan siitä, että käytän rajallisen elämäni hyvän kirjallisuuden parissa.

Koko vuonna en lukenut lainkaan aasialaista kirjallisuutta. Mitä tuosta, mutta jos kysytään onko aasialaisilla joku rooli nykyisessä tai tulevassa maailmanmenossa ja tunnenko heidän mentaliteettiaan ja kenties sisäisiä ristiriitojaan ja olenko tullut hyödyntäneeksi mahdollisuuden tutustua aiheeseen samalla kun viihdytän itseäni lukemalla romaanikirjallisuutta… ensi vuonna sitten.

Näin ollen uudenvuodenlupaukseni on lukea 2020 niin paljon niin hyvää kirjallisuutta, että pystyn laatimaan listan 10 parhaasta kirjasta. Jos haluan listan näyttävän koko elämän kattavalta, kaivan mieluusti vanhat suosikkini esille ja luen ne uudestaan. Sitä vartenhan ne on kirjahyllyyn tallennettu. Tämä on Vapaakytkimen kirjahaaste.

Kymmenen parasta kirjaa, jotka luin vuonna 2019:

Se on vain rock ’n’ rollia

Mutta tykkään siitä. Ei se sitä ole, elän sitä. Rock and roll -unelmaa elää jokainen, joka on saanut kosketuksen elämänsä bändiin. Yksinkertaista, mutta totta laulaa Ismo Alanko Neljän Baritonin Pop-musiikkia-kappaleessa. Se on yhden rock-jumalan yritys sanoittaa kaikkien kokemusta. En väitä, että kaikki saavat musiikista samanlaista kivijalkaa elämälleen kuin minä, mutta väitän, että sinä tiedät mistä puhun. Ethän muuten olisi lukenut näin pitkälle.

Tarina. Se miten herkkyysiässä, jossain 13-23-ikävuosien välillä, kuulemamme biisit vaikuttavat kaikkeen, mitä myöhemmin olemme ja teemme. Miten monella tavoin rytmi, asenne, sanat ja mielikuvat kietoutuvatkaan meihin. On kuin osa geeneistämme olisi periytynyt korvien kautta.

Hurriganes esitti Remu Aaltosen suulla juuri oikeat sanat. Get on ei varsinaisesti tarkoita mitään, mutta sen viesti on sitäkin kirkkaampi. Get on tarkoittaa samaa kuin C’mon Everybody, All The Young Dudes, Rock This Town ja sadat muut ikäpolvikokemukset, jotka uusintavat ikiaikaista voimaa. Se on lähtökäsky: mene ja koe maailma. Ota se omaksesi.

Nuoruuden suosikit kulkevat mukana läpi elämän. Joku saattaa sulkea nostalgian kokemusmaailmastaan ja unohtaa vuosiksi, mutta se ei poista sitä, että tietyt kappaleet laukaisevat merkityksiä. Kun vanhuuden kynnyksellä alamme purkaa elämäämme on aivan varmaa, että nämä samat biisit raikaavat vanhainkodeissa ja nyt eläkeläistapahtumissa esiintyvät iskelmäpumput tekevät tilaa coverbändeille.

Mutta rock on ikinuori. Se pesee kasvonsa, vetää vanhat heimovaatteet päälleen ja jatkaa eteenpäin. Kun The Rolling Stones lauloi I know, it’s only rock’n’roll, but I like it, siirtyi rock taas muutaman sukupolven. Brittibändi uudisti afroamerikkalaista rhythm and bluesia, mutta mitä traditiota he tarkkaan ottaen jatkoivat? Ihmisen alkukodista kulkeutunutta rytmiä, joka kolisee. Musiikkia jolla on merkitystä.

Mistä merkitys syntyy? Yllä olevan perusteella olen pakotettu vastaamaan, että merkitys syntyy merkityksen etsinnästä. Se syntyy tarpeeseen. Herkkyysikä, tietty nuoruuden vaihe, jossa kiinnostumme suvunjatkamiseen johtavista käytänteistä ja etsimme itseämme vanhempiemme ja opettajiemme määrittämässä maailmassa. Merkitys syntyy rakkaudesta ja anarkiasta.

Musiikkiteollisuus on oppinut tuottamaan kysyntää vastaavaa musiikkia, mutta sekin onnistuu vain silloin kun artistilla on herkkyyttä tunnistaa aikansa tendenssejä intuitionaalisesti – epä-älyllisesti, jos sallitte. Last year I was twenty-one, I didn’t have lot of fun. And now I gonna be twenty-two, I say oh my and boo-hoo. Ei Iggy Popilla ollut The Stoogesin ensilevyä tehdessään mitään käsitystä siitä, kuinka monia miljoonia kuulijoita hän tulisi puhuttelemaan. Ei ole vieläkään, mutta niin vain kävi. Tietty akti saattaa matkaan oikeat siemenet ja lopputulos olet sinä. Alku on täyttä sattumaa ja loppu jatkoa kerran alkaneelle tarinalle.

Bourdieu puhuu habituksesta tarkoittaen yksilön olemusta. Sitä miten ilmennämme itseämme ja määrittelemme itsemme. En tiedä mitään voimaa, joka vaikuttaisi siihen pop-musiikin tavoin. Ainakin omalla kohdallani se ylittää lukemani kirjallisuuden ja näkemäni elokuvat. Se ylittää vanhempieni tarjoaman mallin, jonka rooli lienee aiemmille sukupolville ollut ylittämätön. Vai onko, haettiinko silloinkin omaa kuvaa naapurin sedistä, tädeistä ja shamaaneista? Onko ihmisen kehitys ollut aina kapinaa auktoriteettejä vastaan? Geenipoolin etäännyttämistä omasta sukulinjasta. Oman merkityksen etsimistä ja löytämistä.

Lue myös: Viestejä edeltä jo menneiltä – ”Elvis elää, mutta vain niin kauan kuin muistamme hänet”.

Röyhkeää voimaa (RollFM)

Kuvittelin, että talo meren rannalla on joku vanha huvila Lauttasaaressa. Aikaa nähnyt puurakennus, joka uhmaa sään ja ihmisen vaikutuksia. Rautaa ja lasia suojaamassa salaisuutta, joka ei aukene minulle. Kuvittelin, että siinä huvilassa on vallalla mystiset voimat, että siinä asuu Kauko Röyhkä.

Vuosien jälkeen sain kuulla toisenlaisen tarinan. Tarinan mielikuvituksesta ja taiteellisesta vaikuttumisesta, jollaista itsekin koen näitä lauluja kuunnellessani. Se kertoi munasta syntyneistä Salvador Dalista ja hänen vaimostaan Galasta sekä heidän ihmeellisestä ja epätodellisesta talostaan.

Minulle rock-lyriikoiden hienous on ratkaisematon mysteeri. Tiedän tekeväni vääryyttä runoudelle verratessani rockin tekstejä siihen. Silti on vaikea keksiä muutakaan vertailukohtaa. Pienoisnovelleja ehkä, mutta vahvasti sanataiteellisia sellaisia ja samaan aikaan alisteisia sävelille.

Omalle ajalleni, joka on vielä hetken yleisemminkin tunnistettavissa, suomalaiset rock-lyriikat ovat olleet tapa välittää tunteita aina universaaleista parinmuodostuskäyttäytymisen teemoista pohjoisen elämän ja kuoleman kysymyksiin. Tarkastellessani Kauko Röyhkän tekstejä en voi olla hämmästymättä sitä, mihin kaikkeen rock-lyriikka voikaan taipua. Kuinka ehjiä tarinoita sillä voi luoda ja kuinka suuren jännitteen niihin saa musiikin avulla aikaiseksi. Kaikki tämä kolmessa minuutissa.

Niin hienoja muusikoita kuin Röyhkän taustalla onkin soittanut, vain harvoin kappaleet toimisivat ilman laulajan persoonaa. Ylen vuonna 2010 tuottamassa Rock-Suomi-sarjassa Riku Mattila mietti sitä, kuinka laulaja on se joka tekee musiikista mielenkiintoista. Tai vastaavasti vaikeasti lähestyttävää. Kyse on siis mitä suurimmassa määrin kuuntelijan ja laulajan maailmojen kohtaamisesta. Silloin kun ne kohtaavat, on kuuntelija valmis joustamaan taiteellisista kriteeristä ja elleivät kohtaa, ei mikään auta.

Samassa sarjassa Melrosen laulaja Tokela painotti rockiin kuuluvaa vaaran tuntua – röyhkeyttä. Se on kiehtova elementti, joka on leimannut koko rock’n’rollin historiaa. Paholainenkin on kaivettu tarkoitushakuisesti esiin aina kun jumalan kansa on päässyt tylsistymään. Sekin on taiteen merkki, jolla osoitetaan normien kapeus ja kyseenalaistetaan vallitsevaa ilmapiiriä. Röyhkä tekee sitä mielellään.

Aikakausi on taas vaihtumassa ja uudet taiteen muodot puhuttelevat tulevia polvia. Röyhkän sanoituksissa on paljon sellaista, joka ei sovi tähän aikaan, mutta kuka olisi niin hullu, että vaatisi soveliaisuutta Kauko Röyhkältä? Sehän olisi kuin odottaisi Iggy Popin esiintyvän näyttämättä keskisormea yleisölle – ja kaikille.

Silti Facebook-kirjoitukset ja niistä koostettu Kauko Röyhkä (Virallinen) -kirja todistaa, että hänen sielunsa on puhdas paljosta sellaisesta kuonasta, johon moni kuuliaisempi kansalainen uhkaa tukehtua. Kauko Röyhkän ja Iggy Popin kaltaiset taiteilijat uskaltavat sanoa silloinkin, kun kyse on ihmisyyden perustasta, kuten ihmisoikeuksista. Silloin sanassa on taas voimaa. Jään odottamaan Röyhkän vastinetta Post Pop Depressionille.

Kauko Röyhkän tekstejä kuunnellaan ja käännellään Vapaakytkimen radiospesiaalissa 15.10.2019 klo 13.00. Studiossa mukana Röyhkän tekstejä kielitieteen näkökulmasta tutkaillut Pönde. RollFM pääkaupunkiseudulla 107,4 MHz ja verkossa www.rollfm.fi.

Lue myös: Elokuvia ilman kuvaa.

Eläköön radio!

Olet ystävien seurassa, mainostaa Radio Helsinki itseään. Radio tuottaa mieltä hiljaisuuteen, joka onkin mieletöntä. Hyvää mieltä pahaan oloon, ja seuraa yksinäisyyteen hyvällä musiikilla ja hyvillä jutuilla. Kun konsepti hiotaan loppuun asti, saadaan naurua tyhjästä.

Hiljaisuudella on hetkensä, mutta rajansa kaikella. Tai kuten kymenlaaksolaismuusikko Raimo Bilardo Wathén uransa ratkaisevia vaiheita kuvaavassa elokuvassa ikimuistettavasti asian ilmaisi: ”kaikella on raajansa”.

Hiljaisuudessa ihminen on itsensä kanssa. Kytkiessään päälle radion päästää hän tähän intiimiin tilaan juontajan, joka jättää tullessaan oven auki muita tulijoita varten. Ne voivat olla kutsuttuja studiovieraita, mainostajia tai artisteja, jotka esittävät omia numeroitaan joko juontajan tai kanavan musiikkipäällikön valinnan perusteella.

Pakkonaurattamisella ja naurettavan varmoilla musiikkivalinnoilla aiheutetaan tietoisia ja tutkittuja vaikutuksia kuulijan välittäjäaineissa. Mutta myös toisenlaisella sisällöllä. Toimitustyöllä, joka tuottaa ymmärrystä yhteiskunnasta ja elämästä. Nostoilla unohduksiin painuneesta yhteisestä todellisuudesta ja sen eloon herättämästä musiikista.

Juha Jokelan Esitystalous 3 tuo näyttämölle radiotoimialaa koetelleen muutoksen, jossa laadukkaasta sisällöstä ja rakkaudella valitusta musiikista siirrytään nopeatempoiseen alitajunnan turruttamiseen ja vakioituihin soittolistoihin. Radio Stagen uudessa kanavakonseptissa hiljaisuutta ei siedetä sen enempää juonnoissa kuin musiikissakaan. Jatsin soittaminen ennen puolta yhtätoista illalla saa ihmiskokeilla saatujen havaintojen mukaan kuulijan vaihtamaan taajuutta 97 % varmuudella alle kymmenessä sekunnissa.

Tarina on niin tuttu, ettei poikkeuksia varten tarvita edes puolia autoradion kuudesta pikavalintapainikkeesta. Eikö hiljaisuuden ja mökän välillä ole kuulijasegmentin kokoista rakoa? Onko radion tarkoitus vain pitää menoa yllä ja valitsevatko tasapainoisemmasta sisällöstä nauttivat mieluummin lempilevynsä suoratoistopalveluista? Paha vain sielläkin valintoihin vaikuttaa koneoppiva musiikkipäällikkö DJ Algoritmi.

Millaisen kaverin sinä päästäisit omaan tilaasi? Sellaisen joka tainnuttaa aistisi glutamaatilla vai sellaisen, joka maistattaa sinulla käsin poimittuja menneiden kesien hedelmiä vaikkakin vain kuivattuina? Maailma on täynnä tarinoita ja musiikkia, joiden hienoutta ei uusimmat hutit ja kuluneimmat klassikot himmennä.

Entä mainostajat sitten? Maksimoidaanko tavoitettavat kontaktit vai luotetaanko ihmiseen ja omaan fiilikseen. Formaattiradioissa ei tehdä mitään väärin, mutta juuri se on niiden heikkous. Siellä annetaan datan ja empiirisen tutkimustiedon päättää siitä, mitä segmentissä halutaan kuulla. Miellyttämällä kohderyhmää mahdollisimman tehokkaasti ilman riskejä, saavutetaan johtava asema myös mainosmarkkinoilla. Tällaisen kanavan valitsee varman päälle laskeva ohjelmallinen ostaja, mutta erottumaan sellaisen avulla ei pääse. Pienempien kohderyhmien kanavien kuulijoita yhdistää puolestaan kriittisyys paitsi sisältöä, myös mainoksia ja kenties kuluttamistakin kohtaan.

Jos soitettava musiikki ja ohjelma ovat erilaisia, miksi mainosten tai edes niiden tavoitteiden tulisi olla samanlaisia? Kun kanavan arvo on kulttuurityössä, voisiko mainostaja nostaa imagoaan sponsoroimalla ohjelmia kuulijaa kunnioittavasti? On varmasti vielä brändejä ja tuotteita, joille tiedostavan ja erilaisista ilmiöistä kiinnostuneen kohderyhmän arvostus olisi suotavaa. Eläköön monipuolisuus myös radioaalloilla.

Vapaakytkin-radioblogi Roll FM:n perjantaiaamujen Teehetkessä klo 8.45 (1.10. – 30.11.2018).

Syyllistäminen

Kun tieto maailmantilasta lisääntyy, ei entiseen malliin eläminen tunnukaan enää niin vahvalle pohjalle rakennetulta ratkaisulta kuin aiemmin. Minkäs sille voi? Voi yrittää sopeuttaa tapojaan vastaamaan paremmin maapallon kantokykyä tai voi nostaa itsensä muiden eliöiden yläpuolelle. Ensimmäinen tie on vaikea, toinen kestämätön.

Tai sitten voi syyllistyä. Perussuomalaisten puoluekokouksesta kantautuvien viestien mukaan ongelma onkin siinä, että tavallisten ihmisten edellytetään koko ajan tuntevan syyllisyyttä siitä, mitä ajattelee, sanoo, syö tai millä kulkuvälineillä liikkuu. E-hei, ei edellytetä – he tuntevat syyllisyyttä aivan kuten kuka tahansa ihminen, joka älyää toimintansa ja maailmantilan välisen ristiriidan. Tyhmiähän he olisivat, elleivät älyäisi.

Mutta vakavasti ottaen, kuinka viestiä yhteiskunnallisista kysymyksistä syyllistämättä? Jos joku poliittinen toimija on saanut olla Suomessa kieli keskellä suuta, niin vihreä liike. Kun tavoitteena on ympäristönsuojelu yhteiskunnassa, jonka hyvinvointi perustuu luonnonvarojen maksimaaliseen hyödyntämiseen, on poliittinen vastustus taattu. Siinä ei yhtään auta perussuomalaisten kaltaiset vapaamatkustajat, jotka pitävät kovaa ääntä oikeudestaan syödä kermat – ellei kakun päältä – niin ainakin sieltä välistä. Eikä nyt puhuta rahasta, vaan maapallosta. On selvää, että pelkkä ympäristönäkökulman esiin nostaminen on omiaan aiheuttamaan syyllisyyden tunnetta jokaisessa, joka näkee ylikulutuspäivän kaltaisia viestejä.

Olisiko positiivinen viestintä mahdollista? Voisiko ikävistä asioista löytää myös hyviä puolia, kuten esimerkiksi Facebook-ryhmissä Sipsikaljavegaanit tai Pyöräily on hauskaa! Ainahan me olemme olleet sekasyöjiä ja monet vieläpä sekaliikkujia, mutta eihän jengi halua, että toiset pääsee sanomaan, että he elävät väärin.

Nykyisessä ilmapiirissä tuntuu radikaalilta jo sanoa, että tarjolla oleva kasvisruoka quarneineen ja vönereineen on hyvää. Entä miten suhtauduttaisiin siihen, että kasvisruokaan tottunut sanoisi sianlihan olevan jo ajatuksena ällöttävä noin niin kuin omasta mielestään? Tuomittaisiinko hänet kuin Emmanuel Macron, joka kehtaisi ilmeellään antaa aihetta meemiin, joka kyseenalaisti suomalaisen tavan valmistaa kahvia?

Jos puhutaan suomalaisen lihantuotannon vaikutuksesta Itämerelle, kääntyy keskustelu nanosekunnissa Venäjälle. Asiaan ei viitsitä perehtyä sen vertaa, että nähtäisiin kuinka Venäjän aiheuttamaa kuormaa on onnistuneesti vähennetty ja painetta muutokselle pitäisi suunnata Puolaan. Ja kenen harteille sen paineen luominen sitten taas jää, perussuomalaisten vai vihreiden?

Nyt suunnitellaan Itämeri-merkittyjä lihatuotteita, jotka kertoisivat positiivista viestiä ympäristövaikutuksista. Saa nähdä otetaanko merkki käyttöön myös kasvisruuissa. Itämeri on maailman saastunein meri. Onko meidän suojeltava meren sijaan ihmisiä, jotka loukkaantuvat siitä tiedosta, että heidän ravinnontuotantonsa aiheuttaa suuremman kuorman merellemme kuin toisin valitsevien?

Ei kannata syyllistyä, vaikka syyllisyyttä tuntisikin. Ympäristöihmiset saattavat olla ärsyttäviä, mutta ei kai sitä nyt maapallolle tarvitse kostaa.


Testaa oma kykysi olla syyllistymättä:

  • Taso 1, mittaa verenpaineesi lepotilassa ja tämän blogi-tekstin lukemisen jälkeen. Ei havaittavaa muutosta.
  • Taso 2, toista testi lukemalla John Nurmisen Säätiön vinkit Itämeren suojelemiseksi.
  • Taso 3, vahvan syyllistymättömyyden omaaville voi suositella myös WWF:n ruokaopasta.

Mediaympäristönsuojelu

Tiedostava, tietoon pohjaava kansalaisuus saattaa osoittautua elämänmuotomme säilymisen kannalta yhtä tärkeäksi kuin puhdas vesi ja ilma. Elokuun 20. päivän Time-lehdessä kerrottiin tämän arvion ohella kahden kolmasosan amerikkalaisista saavan uutisensa sosiaalisen media kautta tietäen, että esimerkiksi Twitterissä välitetään valeuutisia kuusi kertaa mieluummin kuin totuudessa pysyviä. USA:ssa, jossa rahan ei ole annettu estää huonojenkaan ideoiden toteuttamista, ja jossa kaikki missä liikkuu raha on huomionarvoista, toimii organisaatioita, jotka paitsi lobbaavat miljoonatolkulla päättäjiä, vaikuttavat myös kuluttaja-äänestäjiin tavoilla, joita Suomessa on ollut tapana kutsua kusetukseksi.

No niin. Mediaympäristö on se viestinnällinen todellisuus, jossa elämme. Tilatessaan lehden sen lukija päättää valita mediaympäristön. Hän luottaa siihen, että toimittajat tuottavat hänelle punnittua tietoa, jonka varassa hän voi omassa ympäristössään toimia. Lukija altistaa itsensä myös toimituksen ulkopuolisille vaikutteille tietäen, että sellaiset vaikutuspyrkimykset ovat erotettavissa mainoksiksi. Lukija hyväksyy mainokset osana mediaympäristöä ja saattaa jopa arvostaa niitä hänelle kohdennettuina tiedonlähteinä.

Sosiaalisessa mediassa ympäristöä suojelee tai turmelee omat kaverit. Timen artikkelissa ehdotetaan, että valeuutisten jakamisesta pitäisi tehdä yhtä lailla sosiaalisesti paheksuttavaa kuin vaikkapa rattijuoppoudesta. Sitä sietäisi hävetä. Jos jokainen valeuutislinkin jakanut saisi roppakaupalla negatiivista palautetta teostaan, oppisi hän varmasti vastuullisemmaksi median kuluttaja-tuottajaksi.

Mutta mitä ovat valeuutiset? Kun linkitin kansalaistottelemattomuutta käsitelleen tekstini Facebook-keskusteluun Uuden Suomen artikkelin, sain kuulla tämänkin julkaisun kuuluvaan kategoriaan ”asenteellinen valemedia”. Kommentoija arvosti myös linkitetyn jutun kommentoijien nuivaa suhtautumista ja näki sen lähdekritiikkinä ja totuudenetsintänä. Jos joku sana on kärsinyt pahimman inflaation sitten Pravdan kulta-aikojen, niin totuus. Ja valhe.

Alma Median julkaisemassa Uudessa Suomessa työskentelee viitisen toimittajaa. Perinteinen valtamedia se ei laatulehden nimestään huolimatta ole. Asenteellinen? Varmasti. Mutta iso kysymys on, pyrkiikö toimitus noudattamaan journalistin ohjeita vai ei? Emme ennätä itse tarkistamaan jokaista faktaa, joten luotettavien mediabrändien arvo on yhteiskunnassamme niin suuri, ettei sitä pitäisi koskaan tieten tahtoen väärinkäyttää.

Myönnän, että olen väheksynyt valtamedian asenteellisuutta. Olen saanut opiskella ja työskennellä sitoutumattoman median aikana ja esimerkiksi Ylen poliittisesti kieroutunut historia oli paljastuessaan minulle yllätys, jota ei Ylen nykyisen journalismin perusteella voinut nähdä. Sama koskee lehtitaloja, jotka ovat löytäneet puolueettomuudesta tuotteen, joka korvaa aiemmin puolueilta saadun tuen. Näitä taloja ja niiden tapoja jonkin verran nähneenä en kuitenkaan pysty ymmärtämään, kuinka helposti sosiaalisessa mediassa jaetaan linkkejä ja kommentteja, jotka julistavat kaikkein luotettavimpiakin mediataloja valemedioiksi. Vaikuttaa siltä, että kaunat säilyvät pidempään kuin todellisuus.

Vai onko sittenkin kyse vain yksittäisen toimittajan asenteellisuudesta? Jutun näkökulmasta, joka tukee tai ei tue lukijan aiempaa käsitystä asioiden laidasta. Onko valemedia se, joka ei edes yritä noudattaa journalistisia periaatteita vai se, joka antaa tilaa näkökulmille, jotka näyttäytyvät lukijan kokemuksen mukaan valheellisina?

Vapaaseen mediaa mahtuu asenteita, ennakko-olettamuksia, kolumneja ja blogeja, jotka eivät aina miellytä. Mutta jos lukija kokee kaiken journalistien tuottaman tiedon valheeksi, eikä osaa erottaa yksittäisen toimittajan asenteita koko median linjasta, eikö hän silloin ole valelukija? Mediankäyttäjä ilman sen käyttöön tarvittavaa medianlukutaitoa.

Mutta miksi mielipiteenvaihto ei riitä? Ei toimittajat erehtymättömiä ole. Jos heidän sanomisensa tuntuu väärältä, on mahdollista yrittää perustella se vääräksi. Tällaisiakin aikeita näkyi yllä mainitun Uuden Suomen artikkelin (nyt jo lukukelpoiseksi siivotussa) kommenttiosuudessa. Olkoonkin että monien kommentoijien mielipiteen poikkesivat omistani.

Rattijuoppo jää kiinni pysäyttämällä. Medianmyrkyttäjä faktantarkistuksella. Ratsioilla ei näistä saa kiinni kuin murto-osan, mutta lähipiirin asiaan puuttumisella voisi saada aika monen. Valheet ja salaliitot saattavat tuntua houkuttelevilta, koska ne palkitsevat mitä-minä-sanoin-resistoreitamme ja humalluttavat herättämällä meissä vahvoja tunteita. Mutta jos niitä jakelevaa medianmyrkyttäjää vertaa ympäristörikolliseen, tulee hän sosiaalisessa mediassa yhtä lähelle kuin kaveri, joka tyhjentää autonsa tuhkakupin pihallesi tai kiittää saunakutsusta kusemalla kiukaallesi.

Jos tällainen roskaaja tai myrkyttäjä menee vieläpä henkilökohtaisuuksiin, on siihen lupa vastata mediaympäristönsuojelun nimissä kapteeni Haddockin sanoin: Rääviö! Tuulenpieksijä! Häpäisijä! Makean veden piraatti! Lumppujussi! Harhauttaja! Mokoma kärsäkuoriainen! Älä saastuta yhteiskuntamme mediaympäristöä!

Usko on toivoa

Älä koskaan luota mieheen, joka ei ole vahvasti uskossa, valistaa Claudio Aleksis Kiven Canziossa*. Hän tarkoittaa sotilasta, joka ei pystyisi ajamaan asetettuja tavoitteita henkensä kaupalla ellei hänellä olisi toivoa varjeluksesta ja uskoa pelastuksesta, jos vaikka henki lähtisikin.

Usko kohdistuu tässä jumalaan, joka sopivasti tukee kulloisiakin pyrkimyksiä ja vallanpitäjien tavoitteita. Sotilaan ei tarvitse tätä niellä, vaan hän voi uskoa oikeuteensa puolustaa maataan ja läheisiään, viimekädessä henkeään. Sillä johonkin uskottava, muuten ei jaksa.

Monet suuret uskonnot elävät jatkuvassa muutoksessa ja neuvottelevat tilastaan yhä laajenevan tiedon kanssa. Ei niistä sen enempää. On myös tiedeuskoa, joka kohdistaa toivonsa ihmisen älyyn. Siihen että pystymme kehittämään ratkaisun kaikkiin ongelmiimme aina nälänhädästä energian liikakulutukseen. En usko, mutta koulutuksella ja tutkimuksella sitä kannattaa toki tavoitella.

Tiede ei kuitenkaan selitä hengenasioita. Sitä suurta mysteeriä, miksi olemme täällä. Miksi tiedostamme olevamme jossain erityisessä paikassa ja asemassa suhteessa eläinkuntaan ja muuhun maailmankaikkeuteen. Meidän on uskottava itseemme. Cogito, ergo sum.

Uskontojen eduksi on laskettava, että ne ovat valtavia tietovarantoja mitä tulee uskon mekanismeihin ja niiden voimaan. Religio sit ligare. Populaarikulttuurissa uskonnon voimia hyödyntävät artistit aina Nick Cavesta Joose Keskitaloon, joilla on selkeä etumatka tiellä kohti olemisen syvempää olemusta. Heillä on avaimet kokemukseen, jota maallistuneemmat kanssaihmiset kutsuvat mystiikaksi.

Mihin uskonnoton sitten uskoo? Juice Leskisen sutkauksen mukaan jokainen uskoo. Ellei muuhun, niin siihen, ettei usko. Minä ainakin uskon: ihmisyyteen ja yhtäläisiin ihmisoikeuksiin. Luontoon jossa jokaisella eliöllä on oikeutensa ja paikkansa. Uskon maapalloon, jonka antimilla voimme ruokkia itseämme ja joka antaa meidän rakentaa kodin, kunhan kohtelemme sitä sen arvon ja kantokyvyn mukaan.

Uskon hyvyyteen. Siihen uskominen antaa paljon enemmän toivoa, kuin pahuuteen uskominen. Maailman ja ihmisen pahuus ovat minun perkeleitäni. Mutta luonnonmullistukset eivät ole jumalien kosto kuten eivät murhaajat saa heiltä oikeutustaan. Uskon väärien tekojen johtuvan tietämättömyydestä ja vääryyksistä, jotka ovat vaurioittaneet niiden tekijöiden uskoa hyvään.

Uskon myös jokaisen oikeuteen puolustaa olemassaoloaan. En kuitenkaan usko, että kenenkään olemassaolo muodostaa toisille niin suurta uhkaa kuin pahimmat pelonlietsojat meille uskottelevat. Uskon tietoon ja tiedonvälitykseen, joilla voidaan vähentää turhia pelkoja ja uskonpuutetta. Parhaimmillaan tiedonvälitys voi tuottaa tiedostavia ihmisiä, jotka osaavat suhteuttaa asioita ja vaikuttaa maailman tilaan. Sellaisiin ihmisiin minä uskon.

*Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran nipistää, kun koko hänen maallinen onnens’ ja olentons’, joka on hänen ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, silloin luikertaa hän liukkaana ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään kangastus loputtomista mailmoista. – Canzio, Aleksis Kivi.

Tieto on tietoa

Tieto on ihmisen aisteilla ja niitä täydentävillä tutkimusmenetelmillä todennettua juttua. Tiedon selvittämiseksi tehdään tieteellisiä tutkimuksia, joiden ominaisuuksiin kuuluu, että ne ovat toisinnettavissa. On vanhaa ja osin vanhentunutta tietoa ja on uutta tietoa. Ja sitten on rajatietoa ja monenlaisia totuuksia, joissa usko korvaa tiedon.

Tieto on se homma, johon ihmisten yhteiselo pohjaa. Koska meillä on rajalliset aistit ja vaillinaiset menetelmät, jää paljon tietoa myös pimentoon. Ja paljon jää maailmaan sellaista, mitä ei voi varmaksi koskaan tietää. Ymmärtäähän sen.

Mutta sitä ei ymmärrä, että joku kieltäytyy jo saavutetusta tiedosta. Kun ihmiskunnan tässä kehitysvaiheessa ilmestyy poliitikko tai saarnaaja, joka vähät välittää saavutetusta ymmärryksestä ja alkaa tietona tarjoilemaan toinen toistaan hullumpia uskomuksia, pitäisi hälytyskellojen soida ja lujaa.

Tiedon asiat eivät ole mielipideasioita, sillä kaikilla on vääriä mielipiteitä. Aivan jokaisella. Viisainkaan ihminen ei hallitse olemassa olevasta tiedosta kuin hyppysellisen verran. Ihmiskunnan mittapuussa me tulimme tänne vasta äskettäin. Jokainen meistä eläväisistä oli hetki sitten lapsi, joka vastusti syömistä, nukkumista ja säätilan mukaista pukeutumista. Ne olivat mielipiteitämme vasten parempaa tietoa.

Tieto ei yksin oikeuta mitään, se on vain tietoa. Ja tietoakin voi käyttää väärin ihan samalla tavalla kuin tunnetta tai mitä tahansa muuta populistin tai muun puliveivarin käsiin joutunutta työkalua. Kun puhutaan tiedonvälityksestä on katseen syytä kohdistua lähdekritiikkiin. Mistä ja kuinka monesta lähteestä tieto on saatu? Mitä tiedonvälittäjä haluaa tiedolla todistaa? Pyrkiikö hän tukemaan vai murtamaan vallalla olevia käsityksiä? Vasta sitten voi alkaa arvailla, miksi hän sen tekee. Onko se hänen koulutuksensa mukainen tai muuten opittu toimi vai tavoitteleeko hän tiedonvälityksellä asemaa markkinoilla tai politiikassa?

Helppoa kuin heinänteko. Tosin lapseni väittää, ettei heinää voi tehdä. Hän sen enempää kuin minäkään emme tiedä voiko sitä tehdä, mutta sen tiedämme, että sanonta tulee ajalta, jota emme täysin enää ymmärrä. Ajalta jolloin heinää ei leikattu pihanurmikoksi vaan kuivattiin eläinten rehuksi. Tällainen kokemusero on usein kyseessä, kun tieto näyttäytyy uhkana. Vaikka tietoa on jokaisen saatavilla enemmän kuin koskaan, uskoo moni selviävänsä ilman sitä. Saattaa jopa äänestää tyystin tiedotonta ehdokasta.

Tutkittu tieto ei ole kiusantekoa. Sitä voi kyseenalaistaa ja sitä vastaan voi ponnistella. Voi tutkiskella tiedon alkuperää ja kokeilla toisintaa tutkimus. Näin syntyy uutta tietoa. Tai sitten voi hyväksyä tiedon tietona. Mutta tietoa ei voi pohjata vain omiin kokemuksiin, koska mikään ihmisikä ei riitä niitä tarpeeksi tuottamaan ja koettelemaan. En tiedä miksi ihmiset eivät ole tänä päivänä erityisen kiinnostuneita tiedosta. Onko kirjastoista ja Wikipediasta tullut taskulaskimia, joissa on vastaukset kaikkiin yhtälöihin ilman, että niitä tarvitsee koskaan tarkistaa? Silti jotkut turvaavat mieluummin sammakkoprofeettaan kuin säätieteilijöihin. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta niin tekee tietämättömyyskin. Se tuottaa väsyneitä, nälkäisiä ja säätilan muutokset huomiotta jättäviä aikuisia.


Lue myös: Usko on toivoa.

Kuka haluaa sähköpyörän?

Sähköpyörä. Hieno keksintö, jota kukaan ei ollut huomannut vastustaa ennen kuin keskustalainen liikenne- ja viestintäministeri esitti sille hankintatukea, ja vihreät kannattivat sitä.

Oikosulkuhallitukselle tyypilliseen tapaan ilmastonmuutosta, kuten muitakin ongelmia, yritetään korjata ohjaamalla käyttäytymistä – vaihtoehtojen kehittämisen ja niiden haluttavaksi tekemisen sijasta – rahalla. Tämä sopii monille, mutta nyt ministerin ehdotusta kritisoitiin yhden liikennevälineen nostamisesta muiden ympäristöystävällisten ratkaisujen edelle.

Kun ehdotus tulee poliittiselta taholta, on syytä muistaa että Suomessa suosituimmankin puolueen kannatus on hädin tuskin 20 %, mikä tekee potentiaaliseksi vastustusluvuksi lähes 80 %. Tai 90 % kun mukaan luetaan nukkuvat, jotka äänestyskäyttäytymisensä perusteella näyttävät vastustavan kaikkia poliitikoita.

Vihreät ovat ottaneet pyöräilyn edistämisen ympäristöohjelmaansa. Heitä vastustaa tavallisen periaatteellisen vastustajajoukon lisäksi ne, jotka kokevat syyllisyyttä usein välttämättömästä, mutta monesti myös mukavasta autoilusta. Kaikki me tiedämme, ettei saastuttamiseen olisi tälläkään sektorilla varaa, mutta asiat ovat kuten ovat joistain tietyistä syistä.

Harvaanasutun maan infrastruktuuri perustuu yksityisautoiluun, koska ihmiset ovat halunneet ostaa autoja ja yhteiskunta rakentaa niille teitä. Valmistajille polttomoottoriautot ovat olleet menestysformaatti, jonka kannattavuus on ollut muita teknologioita parempi. Kovasti kilpaillulla alalla on keskitytty haluttavuuden maksimointiin, ja tähän työhön on käytetty maailman etevimpiä teollisia muotoilijoita ja markkinoinnin tekijöitä. Kun tähän lisätään toimiva energianjakelu, täydentyy yhtälö, jonka tulema on lähes rajaton liikkumisen vapaus.

Ilmastonmuutoksen ehkäisyn kannalta lupaavin vaihtoehto markkinoilla oleville polttomoottoriautoille on Tesla, joka on ensimmäinen sarjatuotannossa oleva designiltaan haluttavan näköinen sähköauto. Sen haasteina on käyttösäde ja niin kallis hinta, ettei se ole haluajien saavutettavissa.

Sähköpyörä on halpa. Polkupyöräksi se on kallis, mutta mopoihin verrattuna hinta on jo kilpailukykyisellä tasolla. Mopolla ei ajeta pitkiä matkoja, mutta lyhyempiä kyllä. Ajokortittomalle sähköavusteinen polkupyörä eli säpy voisi olla todellinen vaihtoehto ja parannus jopoon tai mopoon nähden. Säpyilyllä ei välttämättä ole myöskään yhtä vahvaa hylkimisreaktiota joukkoliikennettä kohtaan kuin autoilulla.

Jos joku katsoo voivansa korvata näiden kombinaatiolla myös yksityisautoilua, saa hän kaupan päälle puhtaan omatunnon tiepölyn ja liikennepäästöjen tuottamisesta ja kenties hieman paremman kunnon itselleenkin. Samalla hän säästyy pysäköintiongelmilta ja yksityisautoilusta syntyviltä tuhansien eurojen vuotuisilta kustannuksilta. Omapahan on elämänsä vaikka samaa ilmaa hengitämmekin.

Kuten autoja myös mopoja valmistetaan eri malleja eri kohderyhmille. On pappamopoa, cityskootteria ja crossipyörää. Niinpä myös säpyjä löytyy mummiksesta fatbikeen. Kun oikea malli löytää oikean koeajajan, syntyy haluaminen. Hankintatuella tai veronalennuksella voidaan edesauttaa ympäristöystävällisen ratkaisun saatavuutta, mutta haluaminen on se, mikä ratkaisee hankinnan.

Markkinoinnissa pyritään nostamaan esille tuotteiden houkuttelevimmat edut. Luetellaan niitä ja näitä speksejä, mutta nostetaan yksi voimatekijä yli muiden. Teslalla se ei ole hinta. ”Ostin kun sai niin halvalla” -perustelu kuuluu Tankki täyteen -sarjan aikaiseen menneeseen maailmaan, joten Sulo Vilénin opit kannattaa sähköpyörän valinnassa unohtaa.

Kun törmäätte markkinointiin, joka saa teidät vilkaisemaankin sähköpyörän suuntaan, suosittelen koeajoa. Maaginen vehje. Ei pärise eikä pörise, mutta parhaimmillaan se vetää kuin Tesla.