Täytyy myöntää, että Peteliuksen anteeksipyynnön aiheuttama pahennus yllätti. Huumorin tekijät ymmärrettävästi puolustautuivat ammattinsa puolesta, mutta yleisön reaktiota oli vaikeampi arvata. Vaikka valtaosa olikin hyvillään, kun vanhaa rasistista kiusaamista pyydettiin anteeksi, niin paljon ilmaantui myös niitä, joiden mielestä anteeksipyyntö oli väärin.
Jos sivuutetaan moraalipaniikkiin ajautuneiden lapselliset hurskastelusyytökset ja poliittiset vastustajat, joiden mielestä kaikki mitä Peteliuksen edustaman puolueen poliitikot sanovat tai tekevät on kategorisesti väärin, jää jäljelle vielä paljon meitä, joille Pulttibois ja muut Peteliuksen sarjat tarjosivat aidosti hauskoja hetkiä.
Mutta mitä väärää on siinä, että Petelius pyytää anteeksi loukkaamaltaan taholta? Asiahan ei oikeastaan edes kuuluu muille kuin Peteliukselle ja niille saamelaisille, jotka hänen ajattelemattomuudestaan ovat kärsineet. Olisiko tilanne toinen jos kokonaista kansanosaa koskeva anteeksipyyntö olisi jollain keinoin onnistuttu esittämään vain niille, joita se koski?
Tähänastisessa keskustelussa on jäänyt huomiotta, että me olimme niitä, jotka nauroimme sketseille. Se tarkoittaa, että meidänkin pitäisi pyytää anteeksi. Tai vähintäänkin peukuttaa Peteliuksen anteeksipyyntöä, kuten tekivätkin ne, jotka ovat tapauksen kanssa sinut. Ne jotka ymmärtävät miten vitsailulla normalisoidaan rasismia vielä tänäkin päivänä.
Mutta emmehän me saamelaisille nauraneet, vaan päättömälle hassuttelulle, koska se oli totaalisen älyvapaata ja siksi vapauttavaa. Pulttiboisin aikaan kuva vähemmistöistä oli valtamedian keskuudessa niin yksipuolinen, että tuskin olisimme tiedostaneet tilanteen sopimattomuutta vaikka pilailun kohteena olevan kansanosan jäsen olisi istunut samalla sohvalla kanssamme.
Saamelaiskysymyshän ei ole ainoa asia. Se mitä nyt tiedämme rasismista tai ympäristön tilasta, vaatii meitä pyytämään anteeksi koko elämäämme. Monilla itsesuojeluvaisto on kuitenkin vielä voimissaan eikä sille tielle yksinkertaisesti voi lähteä jo senkään takia, ettei ymmärtämättömyytemme useinkaan ole anteeksi annettavissa. Kaikkea ei voi pyytää anteeksi toistelevat puolustelijat. Moni heistä ei haluakaan, mutta argumentti on silti oikea: kaikkea ei todellakaan voi pyytää anteeksi.
Anteeksipyytäminen on nöyrtymistä. Petelius nöyrtyy tasa-arvon, yhdenvertaisten ihmisoikeuksien ja vihreänä poliitikkona luonnon oikeuksien edessä samalla alleviivaten näiden arvojen esille tuojien oikeassa oloa, jota kaikki eivät ole valmiit myöntämään. Kriitikkojen silmissä hän nöyryyttää teollaan paitsi itsensä, myös meidät, jotka emme älynneet olla nauramatta rasistiselle huumorille. Hän saa meidät tuntemaan syyllisyyttä.
Aake Kalliala valitsi toisin, hän ei pyytele anteeksi. Myöntää toki, ettei itsekään tekisi kyseistä sketsiä nyt, kun yleinen ymmärrys vähemmistöjen asemasta on paremmalla tolalla. Hyvä niin, ja se voisi olla malli muullekin. Ellei tietämättömyyttään tai ajattelemattomuuttaan tekemiään vääryyksiä voi pyytää anteeksi, voi niistä silti oppia. Siihen ei tarvita edes totuuskomissiota, ainoastaan hieman empatiaa.
