Usko on toivoa

Älä koskaan luota mieheen, joka ei ole vahvasti uskossa, valistaa Claudio Aleksis Kiven Canziossa*. Hän tarkoittaa sotilasta, joka ei pystyisi ajamaan asetettuja tavoitteita henkensä kaupalla ellei hänellä olisi toivoa varjeluksesta ja uskoa pelastuksesta, jos vaikka henki lähtisikin.

Usko kohdistuu tässä jumalaan, joka sopivasti tukee kulloisiakin pyrkimyksiä ja vallanpitäjien tavoitteita. Sotilaan ei tarvitse tätä niellä, vaan hän voi uskoa oikeuteensa puolustaa maataan ja läheisiään, viimekädessä henkeään. Sillä johonkin uskottava, muuten ei jaksa.

Monet suuret uskonnot elävät jatkuvassa muutoksessa ja neuvottelevat tilastaan yhä laajenevan tiedon kanssa. Ei niistä sen enempää. On myös tiedeuskoa, joka kohdistaa toivonsa ihmisen älyyn. Siihen että pystymme kehittämään ratkaisun kaikkiin ongelmiimme aina nälänhädästä energian liikakulutukseen. En usko, mutta koulutuksella ja tutkimuksella sitä kannattaa toki tavoitella.

Tiede ei kuitenkaan selitä hengenasioita. Sitä suurta mysteeriä, miksi olemme täällä. Miksi tiedostamme olevamme jossain erityisessä paikassa ja asemassa suhteessa eläinkuntaan ja muuhun maailmankaikkeuteen. Meidän on uskottava itseemme. Cogito, ergo sum.

Uskontojen eduksi on laskettava, että ne ovat valtavia tietovarantoja mitä tulee uskon mekanismeihin ja niiden voimaan. Religio sit ligare. Populaarikulttuurissa uskonnon voimia hyödyntävät artistit aina Nick Cavesta Joose Keskitaloon, joilla on selkeä etumatka tiellä kohti olemisen syvempää olemusta. Heillä on avaimet kokemukseen, jota maallistuneemmat kanssaihmiset kutsuvat mystiikaksi.

Mihin uskonnoton sitten uskoo? Juice Leskisen sutkauksen mukaan jokainen uskoo. Ellei muuhun, niin siihen, ettei usko. Minä ainakin uskon: ihmisyyteen ja yhtäläisiin ihmisoikeuksiin. Luontoon jossa jokaisella eliöllä on oikeutensa ja paikkansa. Uskon maapalloon, jonka antimilla voimme ruokkia itseämme ja joka antaa meidän rakentaa kodin, kunhan kohtelemme sitä sen arvon ja kantokyvyn mukaan.

Uskon hyvyyteen. Siihen uskominen antaa paljon enemmän toivoa, kuin pahuuteen uskominen. Maailman ja ihmisen pahuus ovat minun perkeleitäni. Mutta luonnonmullistukset eivät ole jumalien kosto kuten eivät murhaajat saa heiltä oikeutustaan. Uskon väärien tekojen johtuvan tietämättömyydestä ja vääryyksistä, jotka ovat vaurioittaneet niiden tekijöiden uskoa hyvään.

Uskon myös jokaisen oikeuteen puolustaa olemassaoloaan. En kuitenkaan usko, että kenenkään olemassaolo muodostaa toisille niin suurta uhkaa kuin pahimmat pelonlietsojat meille uskottelevat. Uskon tietoon ja tiedonvälitykseen, joilla voidaan vähentää turhia pelkoja ja uskonpuutetta. Parhaimmillaan tiedonvälitys voi tuottaa tiedostavia ihmisiä, jotka osaavat suhteuttaa asioita ja vaikuttaa maailman tilaan. Sellaisiin ihmisiin minä uskon.

*Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran nipistää, kun koko hänen maallinen onnens’ ja olentons’, joka on hänen ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, silloin luikertaa hän liukkaana ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään kangastus loputtomista mailmoista. – Canzio, Aleksis Kivi.

Tieto on tietoa

Tieto on ihmisen aisteilla ja niitä täydentävillä tutkimusmenetelmillä todennettua juttua. Tiedon selvittämiseksi tehdään tieteellisiä tutkimuksia, joiden ominaisuuksiin kuuluu, että ne ovat toisinnettavissa. On vanhaa ja osin vanhentunutta tietoa ja on uutta tietoa. Ja sitten on rajatietoa ja monenlaisia totuuksia, joissa usko korvaa tiedon.

Tieto on se homma, johon ihmisten yhteiselo pohjaa. Koska meillä on rajalliset aistit ja vaillinaiset menetelmät, jää paljon tietoa myös pimentoon. Ja paljon jää maailmaan sellaista, mitä ei voi varmaksi koskaan tietää. Ymmärtäähän sen.

Mutta sitä ei ymmärrä, että joku kieltäytyy jo saavutetusta tiedosta. Kun ihmiskunnan tässä kehitysvaiheessa ilmestyy poliitikko tai saarnaaja, joka vähät välittää saavutetusta ymmärryksestä ja alkaa tietona tarjoilemaan toinen toistaan hullumpia uskomuksia, pitäisi hälytyskellojen soida ja lujaa.

Tiedon asiat eivät ole mielipideasioita, sillä kaikilla on vääriä mielipiteitä. Aivan jokaisella. Viisainkaan ihminen ei hallitse olemassa olevasta tiedosta kuin hyppysellisen verran. Ihmiskunnan mittapuussa me tulimme tänne vasta äskettäin. Jokainen meistä eläväisistä oli hetki sitten lapsi, joka vastusti syömistä, nukkumista ja säätilan mukaista pukeutumista. Ne olivat mielipiteitämme vasten parempaa tietoa.

Tieto ei yksin oikeuta mitään, se on vain tietoa. Ja tietoakin voi käyttää väärin ihan samalla tavalla kuin tunnetta tai mitä tahansa muuta populistin tai muun puliveivarin käsiin joutunutta työkalua. Kun puhutaan tiedonvälityksestä on katseen syytä kohdistua lähdekritiikkiin. Mistä ja kuinka monesta lähteestä tieto on saatu? Mitä tiedonvälittäjä haluaa tiedolla todistaa? Pyrkiikö hän tukemaan vai murtamaan vallalla olevia käsityksiä? Vasta sitten voi alkaa arvailla, miksi hän sen tekee. Onko se hänen koulutuksensa mukainen tai muuten opittu toimi vai tavoitteleeko hän tiedonvälityksellä asemaa markkinoilla tai politiikassa?

Helppoa kuin heinänteko. Tosin lapseni väittää, ettei heinää voi tehdä. Hän sen enempää kuin minäkään emme tiedä voiko sitä tehdä, mutta sen tiedämme, että sanonta tulee ajalta, jota emme täysin enää ymmärrä. Ajalta jolloin heinää ei leikattu pihanurmikoksi vaan kuivattiin eläinten rehuksi. Tällainen kokemusero on usein kyseessä, kun tieto näyttäytyy uhkana. Vaikka tietoa on jokaisen saatavilla enemmän kuin koskaan, uskoo moni selviävänsä ilman sitä. Saattaa jopa äänestää tyystin tiedotonta ehdokasta.

Tutkittu tieto ei ole kiusantekoa. Sitä voi kyseenalaistaa ja sitä vastaan voi ponnistella. Voi tutkiskella tiedon alkuperää ja kokeilla toisintaa tutkimus. Näin syntyy uutta tietoa. Tai sitten voi hyväksyä tiedon tietona. Mutta tietoa ei voi pohjata vain omiin kokemuksiin, koska mikään ihmisikä ei riitä niitä tarpeeksi tuottamaan ja koettelemaan. En tiedä miksi ihmiset eivät ole tänä päivänä erityisen kiinnostuneita tiedosta. Onko kirjastoista ja Wikipediasta tullut taskulaskimia, joissa on vastaukset kaikkiin yhtälöihin ilman, että niitä tarvitsee koskaan tarkistaa? Silti jotkut turvaavat mieluummin sammakkoprofeettaan kuin säätieteilijöihin. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta niin tekee tietämättömyyskin. Se tuottaa väsyneitä, nälkäisiä ja säätilan muutokset huomiotta jättäviä aikuisia.

Lue myös: Usko on toivoa.

Raha puhuu, köyhyys kuiskaa

Juha Hurme kertoo uskonnon leviämisestä Niemeen. Tai sitä nimeä hän käyttää alueesta, jonka me tunnemme Suomen tasavaltana. Hän kertoo kuinka piispanveroa alettiin kantaa, jotta suomalaiset säästyisivät helvetiltä. Ja siitä kuinka se muuttui kruununveroksi. Verot olivat suoraa jatkumoa muinaisuskontojen uhrilahjoille. Niitä ei kerätty yhteiseksi hyväksi, vaan jumalien ja kuninkaiden sekä näiden edustajien lepyttämiseksi. Kapeaan keskiluokkaan – rälssiin – pääsi varustamalla kuninkaalle sotilaan hevosineen eli vahvistamalla valtaa pitävää väkivaltakoneistoa. Tällöin sai myös vapautuksen veronmaksusta.

Raha on tämän päivän jumala, ei epäilystäkään. Anekauppaa käydään rahasto-osuuksilla ja rahan nimissä tehdään kipeitä päätöksiä ihmisten toimeentulosta ja oikeuksista. Siunataan ja tuomitaan. Olen itsekin rahan nöyrä palvelija. Ymmärrän asemani enkä uhmaa jumalaani. Palvelemalla rahaa säilytän keskiluokkaisen taivaspaikkani. Sillä sellaiselta pohjoiseurooppalainen elintaso köyhän maailman silmissä näyttää.

Köyhyys on synti. Se on synti kansakunnalle, se on synti yksilölle. Köyhyys on häpeä. Kun kansainvälisesti menestynein elokuvaohjaajamme julkaisi häviäjäluokasta kertovan elokuvansa Toivon tuolla puolen, kävi sen katsomassa alle 1 % suomalaisista (52 842). Vertailun vuoksi Luokkakokous 2, jonka ansioksi voi laskea lähinnä puhdistavan myötähäpeän tuottamisen, sai lähes kuusinkertaisen katsojamäärän (304 179). Silti Kaurismäen draamakomedia myytiin heti tuoreeltaan 81 maahan. Kaurismäkeläinen elokuva menestyy, mutta ei Suomessa. Suomessa menestyvät vain menestyjät.

Pelkäämmekö köyhyyttä? Vai pelkäämmekö elintasomme menettämistä? Varmasti molempia ja vieläpä hyvästä syystä. Köyhyys on kuoppa, josta nousemiseksi tarvitaan erinomaista tuuria. Ahkeruutta ja tuuria. Suurin osa eläkeläisistä, matalapalkka-aloilla toimivista ja työttömistä on tuomittu alati pienenevään elintasoon.

On kuitenkin sanottu, että keskiluokan osa on vaikein, koska sillä on eniten menetettävää. Keskiluokalla on myös tieto siitä, että rahan ansaitseminen on sopimuskysymys: sinä teet tietyn työpanoksen, joka tuottaa palkkaasi enemmän lisäarvoa jollekulle toiselle. Olosuhteiden muuttuessa sopimus voidaan purkaa. Rahan etu on sinun etusi niin kauan kuin voit tuottaa lisää rahaa jollekin sinua rikkaammalle.

Köyhä on köyhä, koska hänellä ei ole tilaisuutta tuottaa arvonlisää kenellekään. Hänellä ei ole edellytyksiä neuvotella sopimusta sellaisesta suhteesta. Tie ulos köyhyydestä voi kulkea opiskelun kautta, mutta pahimmassa tapauksessa siitäkin jää käteen vain opintolaina. Rahan piiriin voi päästä myös muulla tavoin hankitun taidon avulla, kunhan taito on rahanarvoinen. Työnsaanti vaatii kuitenkin työkykyä ja sosiaalisia taitoja, joiden ylläpitämisen edellytykset ovat köyhillä muita heikommat.

Mahdollisuuksien tasa-arvo on unelma, joka ei kestä kovinkaan suuria kolhuja. Yleisin syy pääkaupunkiseudun nuorten maksuhäiriöihin on kaupungin liikelaitoksen tarkastusmaksut. Ulosotossa olevat velat ja menetetyt luottotiedot asettavat yksilön takamatkalle pitkälle nollan alapuolelle. Hyväkään työpaikka ei pysty nostamaan köyhyyteen vajonnutta. Tällainen köyhyys saa epäilykset heräämään. Eihän tuloitta voi elää, pakkohan niiden on olla rikollisia! Mutta rikollisia ja veronkiertäjiä löytyy kaikista yhteiskuntaluokista eikä suurimmat kaappaukset ole köyhien syntilistalla.

Onko köyhyys tabu? Saako sanoa, että tietyillä ihmisillä ei ole mahdollisuuksia elämään, jota me keskiluokkaiset voisimme kutsua hyväksi? Köyhyys itsessään ei ole rikos. Vaikka toimeentulo- ja asumistuki kuormittavat keskiluokkaa, ei se ole köyhien vika. Eikä luonnonlaki. Se on valuvika systeemissä, joka on kuin onkin ihmisten luoma.

Rahan valta on kiistaton. Rahalla voi ohjailla maailman tapahtumia ja ihmisten kohtaloita niin Suomessa kuin muuallakin. Rikkaaseen sukuun tai kansakuntaan syntyminen on onnenkantamoinen, josta ei pitäisi sen enempää palkita kuin rangaistakaan. Vaikka lähtökohdat määrittävät elinolosuhteet ja asettavat rajat mahdollisuuksille, saattaa adoptio tai siirtolaisuus muuttaa yksilön kohdalta kaiken. Ehkä päätään nostanut maahanmuuttokriittisyyskin syntyy pikemminkin köyhyyden kuin vierauden pelosta.

Sote-keskustelu oikosulussa

On paljon sellaista mitä en ymmärrä, mutta luulen ymmärtäväni miksi sote-uudistus valinnanvapauksineen jakaa mielipiteitä. Sen ainakin ymmärrän, että autokatsastustoiminta haluttiin yksityistää vaikka veronmaksajina menetimme siinäkin keikauksessa rahaa miljoonatolkulla. Yksityisellä palveluasemalla on mukavampi asioida kuin kaikkivaltiaan katsastusinssin tai terveyskeskuslääkärin pakeilla. Julkea julkinen puoli kun mahdollistaa vallan vääristymän, jollaista ei ole nähty sitten Neuvostoliiton.

Mutta sumentaako kommunismin pelko Suomessa jo harkintakykyä? Finnwatch muistutti toissa viikolla pykälästä 59, jonka pitäisi vahtia veronmaksua Suomeen. Heidän selvityksensä mukaan suomalaisen elinkeinoelämän nimissä toimivat ylimaallisten terveyspalveluyritysten edunvalvojat ovat lobanneet sote-yrityksille muita toimialoja väljemmät velvollisuudet tuloksensa ilmoittamisesta ja sitä kautta verojen maksun osalta. Sekin on julkeaa.

Ei näyttäisi olevan pienintäkään merkkiä siitä, etteikö MOT:n kymmenen vuotta sitten raportoimat katsastustoiminnan yksityistämisestä johtuvat ongelmat toisintuisi kaavaillussa sote-uudistuksessa. Nyt vain puhutaan miljoonien eurojen sijaan miljardeista. Jos kilpailun palauttaminen katsastustoimialalle on ollut vaikeaa, on se monin verroin isompia pääomia ja investointeja vaativalle terveydenhoitoalalle mahdotonta. Kun valinnan terveyspalvelujen tuottajien välillä tekee kuluttaja, tulee pelkät markkinointikustannukset ylittämään monen perinteisen terveyskeskuksen toimintabudjetin. Mikä kerran yksityistetään ei julkiseksi enää palaa.

Jos tavoitteena on kustannussäästöt, miksi tuijotamme palvelun tuotantokustannuksia ja vertaamme niitä yksityisen sektorin vastaaviin emmekä huomaa, että maksamme samasta pussista sekä palvelut, niillä tehtävän katteen että työmarkkinareservin? Jos vaikka palkkasäästöjä yksityisellä sektorilla syntyisikin, me kustannamme myös työttömyysturvan ja alipalkattujen asumistuen. Tietysti maksamme myös henkilökunnan koulutuksen. Yksityisen palveluntarjoajan ei näistä tarvitse huolehtia, mutta meidän veronmaksajien tarvitsee.

Onko jotain mitä emme nyt näe? Olisiko apua jos katsoisimme vaikka osuuskaupan toimintamallia: mitä tapahtuu kun markkinoilla on toimija, jonka ei tarvitse jakaa tuottojaan maailmalle, vaan se voi käyttää ne toimintansa kehittämiseen ja asiakasomistajiensa hyväksi? Syntyy vahva tarjoaja, joka pärjää niin palveluiden laadussa kuin saatavuudessakin mille tahansa yksityiselle toimijalle. Se ei ole sen enempää sosialismia kuin kapitalismiakaan, se on yhteistoimintaa (eng. co-op). Liiketoimintaa, joka omistetaan ja johdetaan palvelujen käyttäjien toimesta.

Kyse on tahtotilasta. Enemmän kuin toimivaa terveyspalvelujärjestelmää haluamme omaa arvomaailmaamme mukailevan ratkaisun. Yhdet sosiaalisen ja toiset markkinavoimaisen. Mutta se joka eniten jotain haluaa, on terveyspalveluyritykset. Varallisuuden keskittyminen maailmassa ei ole sattumaa, vaan se on rahan logiikkaa. Sen ymmärtäminen ei ole kommunismia, mutta sen kieltäminen on typeryyttä. Raha etsii koko ajan uusia rahallistettavia sektoreita. Maassa jonka poliitikot ovat kyllin hulluja lupaamaan toimivat, lähes maksuttomat terveyspalvelut kaikille, on niin ison bisneksen paikka, että siihen kannattaa satsata. Mutta se että raha on saanut tahtonsa läpi Ruotsissa tai jossain muualla, ei tarkoita sitä, että sen pitäisi tapahtua Suomessa.

Nykyinen hallitus on päättänyt olla kuuntelematta virkamiesten ja asiantuntijoiden, jopa lääkäreiden varoituksia ja uskoo omassa oikosulkuun suljetussa piirissään markkinaehtoisuuteen välittämättä siitä, että ennalta sovittu verotulojen siirto terveyspalveluyrityksille on rikos yhteiskuntaa ja jälkipolvia vastaan. Jos taas veronkiertoasia ja vapaan markkinatalouden varmistaminen ovat hallituksen mielestä kunnossa, olisiko tuo kummoinen juttu perustella kansalaisille? Ongelma lienee, että kun laittaa mustaa valkoiselle, ei valhe enää olekaan valkoinen.

Ihmisiähän ministeritkin vain ovat. Ja saattaahan jotkut päättäjät itsekin hyötyä verovaroin pyöritettävästä terveyspalvelumarkkinasta kiitos hallintarekisterilain. Mutta kysymys onkin nyt siitä, haluaako yli puolet kansanedustajista jättää nimensä historiaan hölmöinä, jotka eivät oppineen mitään sen enempää katsastustoimialan yksityistämisestä kuin Digitan tai Fortumin verkkojenkaan myynnistä?