Kyllä vaimokin ajaa ihan hyvin, mutta on nämä pyörillä ja moottorilla varustetut vehkeet aina olleet enemmän mun juttu. Mä tiedän, että tämä isänpäivälahjaksi saatu Electrolux on ihan “hinnat alkaen” -malli, mutta ero vanhaan on silti huima. Yhtä hyvä sekin oli uutena, mutta ei teippikorjaukset sitä enää ennalleen palauttaneet. Edellinenkin oli samaa merkkiä – Ultrasilencer – ja se oli hyvä.
Tärkeintähän näissä on imuteho ja hiljaisuus. Kaikki digitaalinäytöt ja merkkiäänet vie vaan ilon tästäkin hommasta. Imuroinnissa on jotain hyvin zeniläistä verrattuna vaikka astianpesukoneen täyttöön, joka on enemmänkin sellaista asentajan hommaa. Täyttäminen on muuten mielenkiintoisempaa kuin tyhjentäminen, joka on lähinnä alkupisteeseen palaamista.
Mutta imurin ajaminen on tarkkaa puuhaa ja tällaisen perässä vedettävän kanssa ei oikeastaan ole muuta ongelmaa kuin, että uutuuttaan se rullaa niin hyvin, että meinaa tulla kantapäille. Voi olla Electroluxin ominaisuus, koska en muista että mun ekan oman imurin, Philipsin, kanssa olisi ollut tuota ongelmaa. Tai sitten en vain muista, koska imurit on suhteellisen uskollisia laitteita. Joka tapauksessa liikarullaavuus tasoittuu ajan kanssa, kun akseleihin kiertyy hiuksia ja muuta nöyhtää.
Jotkut tykkää keskuspölynimureista, mutta mun kokemuksen mukaan ainakin Allawayn imuteho on vaatimaton ja koneistot huutaa ihan liikaa. Naapurilla on sellainen ja mä alan aina etsimään korvatulppia, kun Jouni imuroi. Ja sitten on nämä Dysonit. Pölypussittomat helvetinkoneet, jotka imee lakat parketista. Mainostavat sitä pölynimureiden Rolls Roycena. Vaimo halusi sellaisen, mutta mä annoin sille kahden viikon jälkeen kenkää. Siis sille imurille. Kuinka moni muuten voi sanoa antaneensa Rollsin appiukolle. Mä voin.
Turbiinimoottorista ei ole mihinkään ja olen aika vakuuttunut siitä, että perinteinen sähkömoottori on imurissa paras. Polttomoottorista lähtisi väistämättä turhaa meteliä ja sitten pitäisi olla käänteinen keskuspölynimurisysteemi, että saisi pakokaasut johdettua ulos. Muutenhan sisätiloja imuroivalta lähtisi henki. Eikä tätä hommaa kannata henkensä kaupalla tehdä, vaan ihan lunkisti. Löysin rantein, mutta tarkkaavaisin mielin.
Sitä paitsi imuroidessa voi löytää vaikka mitä, jos on tarkkana. Ellei ole niin sitten kuulee vaan, että putkessa kolisee jotain ja voin kertoa, että pölypussia preparoimalla ei useinkaan löydä sitä, mitä luuli koneen imaisseen. No Lego-palikat ehkä, koska ne on niin värikkäitä ja korut, mutta kaikki tärkeät mutterit ja ruuvit hautautuvat pakkaantuneeseen pölymassaan. Voi olla, että mä olen vähän vienyt muilta perheenjäseniltä tätä hommaa, mutta ei se siitä johdu etten luottaisi heihin. Olisi tietysti helppo sanoa, että imurointi nyt vaan on miesten juttu, mutta ei sellaista voi näinä aikoina suustaan päästää. Jokainen tehköön mitä osaa ja tykkää.
Tekijä: Kari Souto
Viestintä on enemmän kuin työ. Se on tapa ajatella. Viestintäyrittäjälle blogit ovat omaehtoisia kenttiä, joissa ajatuksia voi rakennella ja koeponnistaa. Yhdistellä työn kautta opittua vapaa-ajan harrastuksiin ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vapaakytkin.fi assosioi kulttuuria, politiikkaa ja mediaa. Toivon, että blogiesseeni inspiroivat myös teitä. – Kari Souto.
Röyhkeää voimaa (RollFM)
Kuvittelin, että talo meren rannalla on joku vanha huvila Lauttasaaressa. Aikaa nähnyt puurakennus, joka uhmaa sään ja ihmisen vaikutuksia. Rautaa ja lasia suojaamassa salaisuutta, joka ei aukene minulle. Kuvittelin, että siinä huvilassa on vallalla mystiset voimat, että siinä asuu Kauko Röyhkä.
Vuosien jälkeen sain kuulla toisenlaisen tarinan. Tarinan mielikuvituksesta ja taiteellisesta vaikuttumisesta, jollaista itsekin koen näitä lauluja kuunnellessani. Se kertoi munasta syntyneistä Salvador Dalista ja hänen vaimostaan Galasta sekä heidän ihmeellisestä ja epätodellisesta talostaan.
Minulle rock-lyriikoiden hienous on ratkaisematon mysteeri. Tiedän tekeväni vääryyttä runoudelle verratessani rockin tekstejä siihen. Silti on vaikea keksiä muutakaan vertailukohtaa. Pienoisnovelleja ehkä, mutta vahvasti sanataiteellisia sellaisia ja samaan aikaan alisteisia sävelille.
Omalle ajalleni, joka on vielä hetken yleisemminkin tunnistettavissa, suomalaiset rock-lyriikat ovat olleet tapa välittää tunteita aina universaaleista parinmuodostuskäyttäytymisen teemoista pohjoisen elämän ja kuoleman kysymyksiin. Tarkastellessani Kauko Röyhkän tekstejä en voi olla hämmästymättä sitä, mihin kaikkeen rock-lyriikka voikaan taipua. Kuinka ehjiä tarinoita sillä voi luoda ja kuinka suuren jännitteen niihin saa musiikin avulla aikaiseksi. Kaikki tämä kolmessa minuutissa.
Niin hienoja muusikoita kuin Röyhkän taustalla onkin soittanut, vain harvoin kappaleet toimisivat ilman laulajan persoonaa. Ylen vuonna 2010 tuottamassa Rock-Suomi-sarjassa Riku Mattila mietti sitä, kuinka laulaja on se joka tekee musiikista mielenkiintoista. Tai vastaavasti vaikeasti lähestyttävää. Kyse on siis mitä suurimmassa määrin kuuntelijan ja laulajan maailmojen kohtaamisesta. Silloin kun ne kohtaavat, on kuuntelija valmis joustamaan taiteellisista kriteeristä ja elleivät kohtaa, ei mikään auta.
Samassa sarjassa Melrosen laulaja Tokela painotti rockiin kuuluvaa vaaran tuntua – röyhkeyttä. Se on kiehtova elementti, joka on leimannut koko rock’n’rollin historiaa. Paholainenkin on kaivettu tarkoitushakuisesti esiin aina kun jumalan kansa on päässyt tylsistymään. Sekin on taiteen merkki, jolla osoitetaan normien kapeus ja kyseenalaistetaan vallitsevaa ilmapiiriä. Röyhkä tekee sitä mielellään.
Aikakausi on taas vaihtumassa ja uudet taiteen muodot puhuttelevat tulevia polvia. Röyhkän sanoituksissa on paljon sellaista, joka ei sovi tähän aikaan, mutta kuka olisi niin hullu, että vaatisi soveliaisuutta Kauko Röyhkältä? Sehän olisi kuin odottaisi Iggy Popin esiintyvän näyttämättä keskisormea yleisölle – ja kaikille.
Silti Facebook-kirjoitukset ja niistä koostettu Kauko Röyhkä (Virallinen) -kirja todistaa, että hänen sielunsa on puhdas paljosta sellaisesta kuonasta, johon moni kuuliaisempi kansalainen uhkaa tukehtua. Kauko Röyhkän ja Iggy Popin kaltaiset taiteilijat uskaltavat sanoa silloinkin, kun kyse on ihmisyyden perustasta, kuten ihmisoikeuksista. Silloin sanassa on taas voimaa. Jään odottamaan Röyhkän vastinetta Post Pop Depressionille.
Kauko Röyhkän tekstejä kuunnellaan ja käännellään Vapaakytkimen radiospesiaalissa 15.10.2019 klo 13.00. Studiossa mukana Röyhkän tekstejä kielitieteen näkökulmasta tutkaillut Pönde. RollFM pääkaupunkiseudulla 107,4 MHz ja verkossa www.rollfm.fi.
Lue myös: Elokuvia ilman kuvaa.
Iloa teille, muistoja meille
Ilmeitä on kiva seurata. Sitä kuinka spontaani hymy saa vallan ja muuttuu iloksi kasvoilla. Useimmiten näin käy, kun vastaantulijan – jalankulkijan, pyöräilijän tai autoilijan – katse osuu Saabiin. Mikä sen saa aikaiseksi? Ehkä veenelosen säksätys ja vapaakytkimen sulavat vaihdot herättävät huomion ja yllätys vanhan tutun näkemisestä piristää mieltä. Tai sitten autolla todella on viehätysvoimaa.
Faktuaalisesti he näkevät haamun ajalta, jolloin liikenneturvallisuus oli omat osansa kumoava yhdyssana. Polttomoottoripaholaisen ilman katalysaattoria ja ekomoodia. Jos he kohtaisivat liikenteessä paljon samanlaisia, he suhtautuisivat näkemäänsä huomattavasti penseämmin. Jotkut toki näihin harvoin ulkoilutettaviinkin.
Mutta toisia tuulahdus menneisyydestä ilahduttaa vaikka se haiskahtaakin ilmastonmuutokselle. Nostalgia on niin suuri voima. Mutta miksei reaktio tapahdu kaikilla vanhoilla autoilla? Kuplan ja Rättärin suosio on toki taattu, mutta siksipä niillä ei pysty ihmisiä yllättämään. Moni muu klassikko taas puhuttelee selkeästi kapeampaa kohderyhmää, ja vaikka huomio niihin kiinnittyisikin, on hymy harvoin yhtä herkässä kuin Saabilla.
Saab 96 vaikuttaisi olevan ainakin Suomessa ikoninen auto. Tavallaan se on suomalaisille samaa mitä Fiat 500 italialaisille. Täynnä muistoja. Osan ilosta synnyttää pieneen autoon ahtautuneet matkustajat, jotka muistuttavat ajasta, jolloin ihmiset olivat lähempänä toisiaan. Vertailu kaupunkimaastureihin osoittaa, mihin suuntaan kehitys on tässä asiassa mennyt.
Autohistorioitsija Björn-Eric Lindhin mukaan Saabin tavoitteena oli tuottaa yksinkertainen, luotettava ja pieniruokainen menopeli edulliseen hintaan. Suunnittelijaksi valittu Sixten Sason oli piirtänyt jo 1930-luvulla auton, jonka profiili sai muotonsa lentokoneen siivestä. Vuonna 1950 siitä syntyi ensimmäinen sarjatuotantoversio Saab 92, joka kehittyi 93:ksi ja lopulta vuonna 1960 Saabin ensimmäiseksi kaupalliseksi menestysmalliksi 96:ksi. Farmariversion mallimerkintä oli 95 ja väliin jäävistä numeroista 94 ja 97 olivat erikoiskorillisia Sonett-urheilumalleja. Tämä nimi juontui alkuperäisistä 92:n luonnoksista, joissa suunnittelija oli käyttänyt työnimeä Sasonett. Sason yksi.
Noin puolet Trollhättanissa valmistetuista ysikuutosista jäi Ruotsiin ja puolet vietiin pääosin Yhdysvaltoihin. Kaiken kaikkiaan mallia valmistettiin 547 000, joista reilu kymmenesosa Uudessakaupungissa vuosina 1968-1980. Niinpä 96 oli tuttu näky myös Suomen liikenteessä. Varsinkin huonokuntoisilla pohjoisen teillä se syrjäytti kenties lämmityslaitteensa ansiosta Kuplan, joka oli maavaransa ja vetävien pyörien päälle sijoitetun moottorinsa puolesta ainoita rospuutossakin kulkevia henkilöautoja ennen Saabia. Myös Kuplan tuotantoa kokeiltiin Suomessa Wihurin Heinolan tehtaalla vuosina 1969-1970.
Enemmän kuin ihailua ysikuutonen herätti aikoinaan kuitenkin vastustusta: vanhanaikainen, valtiollisen Saab-Valmetin valmistama auto henki mennyttä aikaa siinä, missä Euroopasta ja kohta Japanistakin tuli moderneja funktionalistisesti muotoiltuja neliovisia sedaneita. Saabkin oli lanseerannut 99-mallinsa jo 1967. Edullisemmista autoista jopa neuvostovalmisteinen Lada – vuoden 1966 Fiat 124 -mallin kopio – näytti olevan paremmin kiinni ajassa kuin 96, jonka haukkumanimet muodostavat oman alalajinsa suomalaiseen folkloristiikkaan. Oma lukunsa olivat tietysti Volvo-kuskit, jotka tunsivat vielä kaupunkilaistuttuaankin vetoa traktoreihin.
Tämän tarinan opetus on, että auto viestii. Se voi saada ihmiset hymyilemään tai sitten jotain muuta. Nostalgian ja estetiikan lisäksi esille nousevat semioottiset merkitykset. Jo pelkkä auton merkki sanana tai logona saa aikaiseksi vahvoja mielikuvia, jotka ovat syntyneet yksilöllisten kokemusten, mainonnan ja kulttuurihistorian tuloksina. Ikoninen VW-logo tai Kleinbussin kuva teepaidassa ohjaa ajatukset väistämättä 1960-luvun huolettomiin kesiin. Ainakin Ruotsissa ja Suomessa samaan suuntaan pääsee myös Saabilla.
Miksei Kaivoslaki Nyt kiinnosta?
Kansalaisaloitteet ovat vakiintuneet työkaluiksi yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostamiseen. Aloitteet otetaan eduskunnan käsittelyyn, kun niihin on saatu kerättyä 50 000 nimeä eli vajaan prosentin edustus väestöstä. Usein aloitteet ovat yksiselitteisiä joko tai -kysymyksiä, kuten saako norpat tappaa sukupuuttoon vai pitäisikö niitä suojella. Tällainen aloite tuli täyteen parissa päivässä, kun taas monimutkaisempien ongelmakokonaisuuksien osalta nimien kerryttäminen tuntuu onnistuvan vain kyseiseen aiheeseen perehtyneen ydinjoukon keskuudessa.
Yksinkertaistettu kysymys verkkokalastuksen kiellosta saimaannorpan levinneisyysalueella on liiankin helppo. Jos suurimman osan poikaskuolemista voidaan osoittaa tapahtuvan muutaman ihmisen itsekkyyden takia, on kynnys matalampana kuin suurempiin ongelmiin puuttumisessa. Itse olen katsonut aiheelliseksi suunnata WWF:n kuukausiavustukseni norpan sijaan Itämeren suojelulle.
Mutta eikö Talvivaaran puuhamieskin ollut vain yksi ihminen? Jättiläinen-elokuva ei ole tarkka dokumentti, mutta siinä kaivosyhtiön toimitusjohtajaa esittänyt henkilö vastaa omiensa kritiikkiin liuotusmenetelmää kohtaa kutakuinkin näin: “Valtio on sijoittanut Talvivaaraan 50 miljoonaa euroa, joten menetelmän täytyy toimia”. Lupaus helposta rahasta sulkee monia silmiä ja suita.
Liuotusmenetelmähän oli Talvivaaran katastrofin suurin syypää ja sen vesistöille aiheuttamien vaurioiden vähättely, jopa kieltäminen, on käsittämättömän yleistä. Nyt samaa pelätään Saimaalla, jonka ylävesiltä Heinävedeltä on vallattu alue avokaivokselle. Ongelman esille nostanut ProHeinävesi vaikuttaa paikalliselta toimijalta, mutta kaivoksen sijainti aiheuttaa riskin Suomen suurimmalle vesialueelle ja mitä todennäköisimmin tulevaisuuden arvokkaimmalle luonnonvarallemme – puhtaalle vedelle.
Ymmärrän, että kansalaisten tulisi voida luottaa päättäjiin, ja nykyisen hallituksen aikana siihen on tässä asiassa jopa perusteet. Silti riski on liian suuri jätettäväksi huomiotta. Edellinen pääministeri uhrasi arvovaltansa puhumalla Talvivaaran ihmeestä ja pään kuoppaan laittaminen sai ainakin keskustan riveissä kannatusta. On liian optimistista toivoa, etteikö tämä silmien sulkeminen jatkuisi nykyisessä hallituksessa.
Ymmärrän myös sen, ettei huoli ympäristönsuojelusta ole yhteinen, mutta sellaiseksi se on kasvamassa halusimme tai emme. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan kaivokset aiheuttavat 75 % Suomen jätteistä, joten luulisi itseään suojelevan kansalaisen huolehtivan tämän tekijän alta pois ennen kuin tarvitsee alkaa kiinnittää huomiota mihinkään omaa elämää välittömästi koskevaan ympäristötekijään.
Ymmärrän, että 21-kohtainen Kaivoslaki Nyt -aloite on monimutkainen ja vaikeasti lähestyttävä. Se on kuitenkin riittävän selkeä, jotta sen uskaltaa allekirjoittaa. Aloitteen kaikkia kohtia ei ole tarkoituskaan viedä suoraan lakitekstiin, mutta ne on hyvä ottaa valmistelussa huomioon. Pahimmassa tapauksessahan tehdään jälleen kerran riittämätön tarkennus olemassa olevaan lakiin.
Valtion mukanaolo Terrafamen bisneksissä asettaa vastakkain kansalaisten lyhytaikaisen edun ja luonnon pitkäaikaiset vauriot. Monilla lienee houkutus uskoa, että päättäjät tietävät mitä tekevät, mutta suurimmat riskit kohdistuvatkin ylikansallisiin yrityksiin, joihin Suomen valtiolla ei ole sananvaltaa.
Vaikka transatlanttinen vapaakauppasopimus jäikin tällä erää syntymättä, on sellainen jo voimassa esimerkiksi Kanadan kanssa. Jos vapaakaupan vaikutukset kaivostoimintaan liittyen tuntuvat vaikeasti hahmotettavilta, voi asiassa turvautua Wikipediaan: ”On olemassa todellinen riski, että sopimuksia käytetään häikäilemättä hyväksi kriisitilanteissa. Sen sijaan, että ne edistäisivät sopimusmaiden talouskasvua, jolla argumentilla sopimukset oikeutettiin, ne suojaavatkin vain yksityisen pääoman etua, valtiota ja veronmaksajia vastaan.”
Työnantajan ja tekijän motiivit
Politiikan penkkiurheilijana on saanut vuosia seurata peliä, jota on johdettu enemmän kepeillä kuin porkkanoilla. Ikimaailmassa en uskonut, että pelastava oppi löytyisi jääkiekkomaajoukkueen kautta, mutta saatoin olla väärässä. Sen sijaan, että odotettaisiin tekoja rahalla kyllästetyiltä NHL-pelaajilta, luodaankin joukkuehenki, jossa pelaajilla on yhteinen ja toisiaan tukeva tahto menestyä.
Työllistämispeliä on johdettu rahan logiikalla. Omistus on Suomessa valunut hyvää vauhtia ulkomaille, ja poliitikot ovat yrittäneet motivoida ylimaallisia sijoittajia ja sijoitusyhtiöitä erilaisin verohelpotuksin. Globaali kilpailu on kuitenkin niin kovaa, ettei isojen toimijoiden motivoimiseen mikään raha riitä.
Muistan erään tuttavan meuhkanneen ironisesti, kuinka heidän tulee joustaa yt-neuvotteluissa, jotta omistajilta ei menisi motivaatio. Jos omistamisen ainoa kannustin on rahanteko, saattaa näinkin käydä. Siksi työntekijänkään motivaatio ei voi olla vain maksimaalinen palkka. Monet tutkimukset kertovat siitä, kuinka tietyn ansiotason ylittäneille tulojen kasvu ei enää lisää tai paranna heidän työpanostaan. Raha motivoi vain rahantekoon.
Yksinyrittäjälle kynnys ensimmäiseen rekrytointiin on korkea. En usko, että mikään säännös tai ukaasi saisi ketään toimimaan yritykseni eteen sellaisella lojaliteetilla, joka mahdollistaisi riskinoton. Tarvitaan työnantajan ja -tekijän yhteistä tahtoa menestyä yritystoiminnan perimmäisillä mittareilla. Uskoa siihen, että yhdessä saadaan aikaiseksi jotain hyvää.
Viestinnän professori Anu Kantola kirjoittaa tämänpäiväisessä Hesarin kolumnissaan, kuinka pohjoismaisten yhteiskuntien ja myös Suomen menestys rakentui sotien jälkeen teorialle hyvistä kehistä. Joukkuepelikielellä se tarkoittaa: kaikki pelaa. Juniorijalkapallosta tuttua ohjelmaa on kritisoitu tasapäistävänä yksilömenestyksen tavoittelun vastavoimana. Politiikassa tällainen tuomitaan liian helposti sosialismiksi. Näinpä hyvät kehät eivät olekaan viime hallituskausilla olleet esillä, mutta Kantolan mukaan niiden idea on jäänyt elämään yritysten johtamisoppeihin.
Mitä jos ajateltaisiin, että työ itsessään on arvokasta? Ihan jokainen työ. Että työntekijät ovat Suomen eteen taisteleva joukkue eivätkä individualisteja, joille palkka on vain korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Samalla vauhdilla voitaisiin palauttaa kotitöiden arvostus, koska jonkun nekin on tehtävä. Palkanmaksu ja tulonsiirrot ovat vain välineitä yhteiskunnan pyörittämiseen. Jokainen työpanos parantaa yleistä elintasoa ja vahvistaa kansantaloutta. Ellei organisaatio näitä asioita tavoittele, on ongelma työnantajan motiiveissa, ei työntekijän.
Lue Anu Kantolan kolumni ”Joukkuepelikansa kokeilee hyviä kehiä”.
Miksi äänestän vihreitä?
En siksi, että vihaisin autoja. En siksi, että haluaisin olla muita parempi.
Polkupyörä saattaa olla ihmisen hienoin keksintö. Se on nopein lihasvoimalla toimiva kulkuväline, mutta vasta kun siihen lisättiin polttomoottori, oli elämä vasta elämää. Hienoimmillaan tämä kehitys on tuottanut autoja, joiden tekniikka, muotoilu ja ajettavuus ovat sanalla sanottuna nautinto. Olosuhteiden pakosta saatan vähentää autoilua vielä nykyisestä, mutta ajamaan tulen niin kauan, kuin laki sen sallii ja vielä senkin jälkeen. En halua nähdä päivää, jolloin tiellä liikkuu ohjaajattomia robottiautoja.
Mutta minä olen kuin Nikander. Entinen roskakuski, huonot hampaat, samoin vatsa, maksa toimii siinä ja siinä. Turha siis kysyä, mitä minä haluan.
Kysy, mitä minä pelkään, ja vastaan: tulevaisuutta. Teen työtä talouskasvun eteen ja suomalaisen kulttuurin elinvoimaisuuden puolesta, joten niitä minun ei tarvitse pelätä. Pelkään että tulevaisuutta ei ole.
Pelkään, että tuhoamme elinolosuhteemme kinastellessamme, onko meidän asia edes yrittää pelastaa kotiplaneettaamme. En jaksa väitellä siitä, onko meillä varaa menettää työpaikkoja hiiliteollisuudesta, jos korvaavaa työtä ei ole välittömästi osoittaa kestävän kehityksen alueelta. On sitä, jos sille annetaan tilaus.
En jaksa väitellä siitä, ovatko ilmastotutkijat erehtyneet ihmisen tekojen vaikutusten suhteen. Hyvä jos ovat, mutta mistä minä sen tietäisin, kun en ole ilmastotutkija. Tietääkseni kuudes sukupuuttoaalto on täydessä vauhdissa eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, uskonko asiaan vai en.
Vaikka minun teoillani ei olisikaan vaikutusta, poliitikkojen teoilla on. Heillä on valta ratkaista kysymyksiä, jotka ovat liian kivuliaita kohdata. Siksi tarvitsen puolueen, jonka rohkeus riittää. Ihmisiä, jotka eivät pelkää ottaa vastuuta tulevaisuudestamme. Vihreän liiton.
Kenen muun näet pystyvän siihen? Kuluttajina äänestämme jaloillamme, mutta vasta poliitikoilla on riittävä valta vaikuttaa globaaleihin toimijoihin. Kyse ei ole vain siitä, mitä Suomessa tehdään, vaan miten Suomi toimii osana Euroopan Unionia, ja miten EU osana maailmantaloutta. Valtiot ovat riippuvaisia toisistaan ja toistensa demokraattisista päätöksistä. Politiikka on edelleen ainoa tapa ohjata teollisuutta ympäristöystävällisempään suuntaan.
Uskaltaako sinun ehdokkaasi ottaa haasteen vastaan?
Lue myös: Kohtalo kuuluu teille.
Kohtalo kuuluu teille
Jo se alkoi. Kevään vaalimainonnan ensimmäinen tyylipuhdas rimanalitus on nähty. ”Autot kuuluvat teille”. Tien päälle siis ja kuljettajille, omistajilleen. Tietysti kuuluvat. Ei sitä tarvitsisi tienvarsimainoksissa julistaa ellei mainostajalla olisi tarvetta hälventää ilmastonmuutoksen aiheuttamaa pelkoa omaan piikkiinsä.
Auto ja sen mahdollistama liikkuminen on monelle elämän tiesuola, se on välttämätön paha. Se on kompromissi, jolla tehdään kaupunkiympäristön ulkopuolella asumisesta tai vierailusta mahdollista, jopa miellyttävää. Toisille auto on unelma, jonka saavuttamiseksi on tehty mittavia uhrauksia. Auton valinta itsessään on prosessi, joka sitoo auton hankkijan monin tavoin kohteeseensa. Vapaus, tyyli, seksi, voima, liike, väri, kaikki.*
Siksi on halpamaista nostaa auto vaaliteemaksi. Menneisyysutopiassa elävälle populistipuolueelle se olisi ymmärrettävää, koska sellaisen edustajat eivät missään vaiheessa ole yrittäneetkään pelastaa ihmiskuntaa. Pitkäaikaista hallitusvastuuta kantaville suunnannäyttäjille autoilijoiden kosiskelu sen sijaan on anteeksiantamatonta.
Tienkäyttäjille suunnatun kampanjan tarkoitus on vapauttaa yksityisautoilijat vastuusta. Yksittäinen henkilö ei voikaan olla vastuussa ilmastonmuutoksesta ellei ole teollisuuspomo tai poliitikko. Heillä on valta ja voima ohjata ratkaisuja joko siihen suuntaan, että elämä maapallolla voi jatkua tai antaa sen loppua lyhyeen. Miksi kokoomus haluaa yksityiset ihmiset mukaan kiihdyttämään ilmastonmuutosta?
Kenties kampanja on viimeisessä hädässä lanseerattu yritys kääntää keskustelu muista paljon kiusallisemmista teemoista, joita Kasper Strömman nostaa blogissaan esille, mutta autoilijoilta ei voi saada synninpäästöä maanpetoksista. Enkä tarkoita nyt vain yhteiskunnan varojen kanavoimista veroparatiiseihin, jota kokoomus yrittää saada aikaiseksi sote-palveluiden valinnanvapauden nimissä, vaan oman maan kansalaisten harhaanjohtamista ilmastonmuutoksen ratkaisuissa. Oikea suunnannäyttäjä ymmärtää kyllä realiteetit – sen ettei polttomoottoriautoja voi teiltä ottaa yhdessä yössä tai vaalikaudessakaan – mutta tarjoaa taantumuksen sijaan tulevaisuutta.
Autot kuuluvat teille -kampanja paljastaa puolueen todellisen luonteen. Legitimoimalla ilmastoöykkäröinti, saadaan kansalaiset mukaan samaan moraalisesti arveluttavaan koplaan, joka perustelee monta pahaa paitsi talouden myös yksilönvapauden nimissä. Valmiita ratkaisuja liikennepäästöjen vähentämiseen ei juurikaan ole tarjolla, mutta ellei poliitikoilla ole edes tahtoa niiden löytämiseksi, niin kenellä sitten? En minäkään sitä vastuuta halua ottaa kannettavakseni, vaan vaadin poliittisilta päättäjiltä parempaa moraalia, kuin itselläni on.
Jos sattuisin elämään vielä puoli vuosisataa, ja jotkut meistä sattuu, mitä vastaankaan kun sen ajan lapset kysyvät, mitä teimme kun huomasimme tuhoavamme maapallon elinkelvottomaksi omilla toimillamme? Äänestimmekö poliitikkoja, jotka yrittivät löytää ratkaisuja ympäristöongelmiin vai taantumuksellisia, jotka vakuuttelivat meille, että sama meno voi ihan hyvin jatkua.
Tielläliikkujana saatan olla osa ongelmaa, mutta äänestäjänä haluan olla osa ratkaisua. Liikennepäästöt eivät ole kaikki kaikessa eikä Suomi koko maailma, mutta se ei tee pyrkimyksistä merkityksettömiä. Suomessa on ennenkin keksitty asioita, jotka ovat auttaneet ratkaisemaan maailman mittakaavassa merkittäviä ongelmia. Eikö sellaista kannattaisi kaikin keinoin tavoitella tässäkin kysymyksessä? Eikö suomalaiset ansaitsisi hiukan toivoa?
Vaikka yksityisautoilijoille myönnettäisiinkin synninpäästö, poliitikoille sitä ei voi myöntää. Ilmastonmuutos ei ole kohtalo, se on poliittinen päätös.
*Ei tarvitse pitkään pohtia sitä, että autot merkitsevät näille nuorille enemmän kuin arkkitehtuuri Euroopan muovaavalla vuosisadalla, noin 1750-1850. Ne ovat vapautta, tyyliä, seksiä, voimaa, liikettä, väriä – kaikkea yhdessä paketissa. – Tom Wolfe, The Kandy-Kolored Tangerine-Flake Streamline Baby.
Totuus keltaliiveistä ja muita tarinoita
Ranskassa mellakoidaan, mutta media ei anna tuoreeltaan tyydyttävää raporttia tapahtumista. Se puhuu vain EU:n talouden tilasta ja Macronin asemasta vallankahvassa – ei ranskalaisten ahdingosta. Vaikka Ranska on Euroopan ytimessä, ei tietoa diesel-veron korotuksesta alkaneesta kapinasta tihku Suomeen asti kuin pisaran verran. Mitkä ovat mielenosoittajien vaatimukset ja mitä siellä oikeasti tapahtuu? Euroopan keskustassa palaa, mutta media keskittyy joutavuuksiin. Näin nämä asiat koetaan.
Mutta sitten alkoi löytyä tietoa. Joku linkkasi jossain riippumattomalta vaikuttavaan kansalaismediaan, jossa oli autenttinen kuvaus sekavista olosuhteista. Niin sekavista, ettei parhaatkaan ammattimediat pysty kertomaan, mitä oikein tapahtuu. Löytyi ranskalaisten sosiaalisessa mediassa jakamia listoja vaatimuksista ja selontekoja paikan päältä. Sain myös selityksen sille, miksi tieto kulkee venäläisten medioiden ja Twitter-tilien kautta. Ne toimivat kansan parissa, kun eurooppalaiset tyytyvät haastattelemaan asiaa ymmärtämättömiä poliitikkoja studioiden turvissa. Ja samaan aikaan kadulla on käynnissä vallankumous. Eikö se sellainen ole, kun kansa vaatii presidentin eroa?
Tulen ymmärtäneeksi, että valtamedia vaikenee, koska se yrittää epätoivoisesti ylläpitää kuvaa vakaasta Euroopasta. Ja yhtäkkiä näen aiemmin luotettavina pitämäni uutismediat tavoitteellisina valemedioina, jotka keksimällä keksivät toinen toistaan julkeampia hämäyksiä, jotta huomio saataisiin pois Ranskasta. Ongelmasta, jonka suuruuden vain minä ja löytämäni vaihtoehtoinen media tuntuvat ymmärtävän. Sanomalehdet ja Yle eivät kerro mitään minun elämästäni. Se on uusi normaali.
Kun yksi aihe nousee ylitse muiden, heikkenee suhteellisuudentaju. Aivan kuten maahanmuuttokriitikoksi itsensä mieltävä ei koskaan saa tarpeekseen uutisia maahanmuuton aiheuttamista ongelmista, ei vallankumousta odottava voi tyytyä journalistisen harkinnan suhteellistamaan määrään tietoa Ranskan mellakoista. Mediakriittisyys muuttuukin kriittisyydeksi yhteiskunnallista tasapainoa ja konsensusta kohtaan.
Ranskassa ei ole vallankumousta. Siellä on mielenosoituksia, joiden osallistujien intressit ovat poliittisesti jäsentymättömiä. Politiikka on se tapa, jolla demokratiassa päätetään yhteisistä asioista. Valitaan presidentti ja poliittiset päättäjät, joita toki pitääkin vahtia ja kritisoida. Vahtia siksi, että heidän päätöksentekoonsa on vaikuttamassa äänestäjien lisäksi muunlaisia vallankäyttäjiä. Kritisoida silloin, kun he ovat unohtaneet äänestäjille antamansa lupaukset ja silloin, kun heidän toimensa ei ole yhteiskunnan parhaaksi.
Mielenosoitukset kuuluvat demokratian vaikuttamiskeinoihin. Osoittamalla mieltä voi vaikuttaa päätöksentekoon ja äänestyskäyttäytymiseen. Epäpoliittisissa mellakoissa ei kuitenkaan ole neuvottelevia osapuolia, joiden vaatimuksia voisi julkaista. Mielenosoitus ilman tavoitteita on anarkiaa, jolla saavutetaan vain sekasortoa. Se ei auta sen enempää ranskalaisten kuin suomalaistenkaan asiaa. Syyt siihen miksi Venäjän valtiojohtoinen media yllyttää eurooppalaisia sekasortoon on löydettävissä Venäjältä, ei Euroopan Unionista.
Valeuutiset vetoavat tunteisiin siinä, missä reportaasien keinot on rajattu faktoihin. Mediankuluttajan pitää malttaa odottaa, että asiat ja niiden mittasuhteet selkeytyvät. Sen sijaan propaganda ja disinformaatio ovat hetkessä kertomassa tarinoitaan. Niiden vaikutuskeinoihin perehtyneen Janne Riiheläisen mukaan tällaista tiedonkorviketta tuottavat tahot ovat saaneet äänensä hyvin kuuluviin keltaliivien selittämisessä.
Kun tuntee olevansa oikeassa, löytäneensä totuuden, on äärettömän vaikea myöntää tulleensa huijatuksi. Minä teen sen nyt. Halusin löytää tietoa Ranskan mellakoista ja kun löysin sitä, sain vahvistusta omiin epäilyksiini. Löysin uskottavan listauksen keltaliivien vaatimuksista ranskan kielellä, käännöksen siitä englanniksi ja vihdoin suomeksi. Kun vastauksia avoimiin kysymyksiin saa riittävästi, ei haittaa, että osa informaatiosta on hieman epämääräistä.
Kun tiedon tarve on suuri, tuntuu vastuullisen journalismin toiminta raivostuttavan hitaalta ja varovaiselta, vaikka lopulta se olisikin kattavaa. Sen sijaan taho, joka tuotti ranskankielisen kuvan keltaliivien vaatimuksista on täysin vapaa journalismin ja demokratian rajoitteista. Totuus on tarina muiden joukossa.
Talousjärjestelmämme voi hyvinkin olla kriisissä, ja se aiheuttaa maailmanlaajuisia ongelmia. Se ei kuitenkaan poista sitä, että jotkut ovat ottaneet asiakseen ajaa Eurooppaa hallitun rakennemuutoksen sijaan kaaokseen. Viestinnällisesti disinformaatio ja propaganda ovat kaltaisteni kriittisesti asioihin suhtautuvien hyväksikäyttöä. Demokratian häirintää sen omin asein.
Eläköön radio!
Olet ystävien seurassa, mainostaa Radio Helsinki itseään. Radio tuottaa mieltä hiljaisuuteen, joka onkin mieletöntä. Hyvää mieltä pahaan oloon, ja seuraa yksinäisyyteen hyvällä musiikilla ja hyvillä jutuilla. Kun konsepti hiotaan loppuun asti, saadaan naurua tyhjästä.
Hiljaisuudella on hetkensä, mutta rajansa kaikella. Tai kuten kymenlaaksolaismuusikko Raimo Bilardo Wathén uransa ratkaisevia vaiheita kuvaavassa elokuvassa ikimuistettavasti asian ilmaisi: “kaikella on raajansa”.
Hiljaisuudessa ihminen on itsensä kanssa. Kytkiessään päälle radion päästää hän tähän intiimiin tilaan juontajan, joka jättää tullessaan oven auki muita tulijoita varten. Ne voivat olla kutsuttuja studiovieraita, mainostajia tai artisteja, jotka esittävät omia numeroitaan joko juontajan tai kanavan musiikkipäällikön valinnan perusteella.
Pakkonaurattamisella ja naurettavan varmoilla musiikkivalinnoilla aiheutetaan tietoisia ja tutkittuja vaikutuksia kuulijan välittäjäaineissa. Mutta myös toisenlaisella sisällöllä. Toimitustyöllä, joka tuottaa ymmärrystä yhteiskunnasta ja elämästä. Nostoilla unohduksiin painuneesta yhteisestä todellisuudesta ja sen eloon herättämästä musiikista.
Juha Jokelan Esitystalous 3 tuo näyttämölle radiotoimialaa koetelleen muutoksen, jossa laadukkaasta sisällöstä ja rakkaudella valitusta musiikista siirrytään nopeatempoiseen alitajunnan turruttamiseen ja vakioituihin soittolistoihin. Radio Stagen uudessa kanavakonseptissa hiljaisuutta ei siedetä sen enempää juonnoissa kuin musiikissakaan. Jatsin soittaminen ennen puolta yhtätoista illalla saa ihmiskokeilla saatujen havaintojen mukaan kuulijan vaihtamaan taajuutta 97 % varmuudella alle kymmenessä sekunnissa.
Tarina on niin tuttu, ettei poikkeuksia varten tarvita edes puolia autoradion kuudesta pikavalintapainikkeesta. Eikö hiljaisuuden ja mökän välillä ole kuulijasegmentin kokoista rakoa? Onko radion tarkoitus vain pitää menoa yllä ja valitsevatko tasapainoisemmasta sisällöstä nauttivat mieluummin lempilevynsä suoratoistopalveluista? Paha vain sielläkin valintoihin vaikuttaa koneoppiva musiikkipäällikkö DJ Algoritmi.
Millaisen kaverin sinä päästäisit omaan tilaasi? Sellaisen joka tainnuttaa aistisi glutamaatilla vai sellaisen, joka maistattaa sinulla käsin poimittuja menneiden kesien hedelmiä vaikkakin vain kuivattuina? Maailma on täynnä tarinoita ja musiikkia, joiden hienoutta ei uusimmat hutit ja kuluneimmat klassikot himmennä.
Entä mainostajat sitten? Maksimoidaanko tavoitettavat kontaktit vai luotetaanko ihmiseen ja omaan fiilikseen. Formaattiradioissa ei tehdä mitään väärin, mutta juuri se on niiden heikkous. Siellä annetaan datan ja empiirisen tutkimustiedon päättää siitä, mitä segmentissä halutaan kuulla. Miellyttämällä kohderyhmää mahdollisimman tehokkaasti ilman riskejä, saavutetaan johtava asema myös mainosmarkkinoilla. Tällaisen kanavan valitsee varman päälle laskeva ohjelmallinen ostaja, mutta erottumaan sellaisen avulla ei pääse. Pienempien kohderyhmien kanavien kuulijoita yhdistää puolestaan kriittisyys paitsi sisältöä, myös mainoksia ja kenties kuluttamistakin kohtaan.
Jos soitettava musiikki ja ohjelma ovat erilaisia, miksi mainosten tai edes niiden tavoitteiden tulisi olla samanlaisia? Kun kanavan arvo on kulttuurityössä, voisiko mainostaja nostaa imagoaan sponsoroimalla ohjelmia kuulijaa kunnioittavasti? On varmasti vielä brändejä ja tuotteita, joille tiedostavan ja erilaisista ilmiöistä kiinnostuneen kohderyhmän arvostus olisi suotavaa. Eläköön monipuolisuus myös radioaalloilla.
Vapaakytkin-radioblogi Roll FM:n perjantaiaamujen Teehetkessä klo 8.45 (1.10. – 30.11.2018).
Syyllistäminen
Kun tieto maailmantilasta lisääntyy, ei entiseen malliin eläminen tunnukaan enää niin vahvalle pohjalle rakennetulta ratkaisulta kuin aiemmin. Minkäs sille voi? Voi yrittää sopeuttaa tapojaan vastaamaan paremmin maapallon kantokykyä tai voi nostaa itsensä muiden eliöiden yläpuolelle. Ensimmäinen tie on vaikea, toinen kestämätön.
Tai sitten voi syyllistyä. Perussuomalaisten puoluekokouksesta kantautuvien viestien mukaan ongelma onkin siinä, että tavallisten ihmisten edellytetään koko ajan tuntevan syyllisyyttä siitä, mitä ajattelee, sanoo, syö tai millä kulkuvälineillä liikkuu. E-hei, ei edellytetä – he tuntevat syyllisyyttä aivan kuten kuka tahansa ihminen, joka älyää toimintansa ja maailmantilan välisen ristiriidan. Tyhmiähän he olisivat, elleivät älyäisi.
Mutta vakavasti ottaen, kuinka viestiä yhteiskunnallisista kysymyksistä syyllistämättä? Jos joku poliittinen toimija on saanut olla Suomessa kieli keskellä suuta, niin vihreä liike. Kun tavoitteena on ympäristönsuojelu yhteiskunnassa, jonka hyvinvointi perustuu luonnonvarojen maksimaaliseen hyödyntämiseen, on poliittinen vastustus taattu. Siinä ei yhtään auta perussuomalaisten kaltaiset vapaamatkustajat, jotka pitävät kovaa ääntä oikeudestaan syödä kermat – ellei kakun päältä – niin ainakin sieltä välistä. Eikä nyt puhuta rahasta, vaan maapallosta. On selvää, että pelkkä ympäristönäkökulman esiin nostaminen on omiaan aiheuttamaan syyllisyyden tunnetta jokaisessa, joka näkee ylikulutuspäivän kaltaisia viestejä.
Olisiko positiivinen viestintä mahdollista? Voisiko ikävistä asioista löytää myös hyviä puolia, kuten esimerkiksi Facebook-ryhmissä Sipsikaljavegaanit tai Pyöräily on hauskaa! Ainahan me olemme olleet sekasyöjiä ja monet vieläpä sekaliikkujia, mutta eihän jengi halua, että toiset pääsee sanomaan, että he elävät väärin.
Nykyisessä ilmapiirissä tuntuu radikaalilta jo sanoa, että tarjolla oleva kasvisruoka quarneineen ja vönereineen on hyvää. Entä miten suhtauduttaisiin siihen, että kasvisruokaan tottunut sanoisi sianlihan olevan jo ajatuksena ällöttävä noin niin kuin omasta mielestään? Tuomittaisiinko hänet kuin Emmanuel Macron, joka kehtaisi ilmeellään antaa aihetta meemiin, joka kyseenalaisti suomalaisen tavan valmistaa kahvia?
Jos puhutaan suomalaisen lihantuotannon vaikutuksesta Itämerelle, kääntyy keskustelu nanosekunnissa Venäjälle. Asiaan ei viitsitä perehtyä sen vertaa, että nähtäisiin kuinka Venäjän aiheuttamaa kuormaa on onnistuneesti vähennetty ja painetta muutokselle pitäisi suunnata Puolaan. Ja kenen harteille sen paineen luominen sitten taas jää, perussuomalaisten vai vihreiden?
Nyt suunnitellaan Itämeri-merkittyjä lihatuotteita, jotka kertoisivat positiivista viestiä ympäristövaikutuksista. Saa nähdä otetaanko merkki käyttöön myös kasvisruuissa. Itämeri on maailman saastunein meri. Onko meidän suojeltava meren sijaan ihmisiä, jotka loukkaantuvat siitä tiedosta, että heidän ravinnontuotantonsa aiheuttaa suuremman kuorman merellemme kuin toisin valitsevien?
Ei kannata syyllistyä, vaikka syyllisyyttä tuntisikin. Ympäristöihmiset saattavat olla ärsyttäviä, mutta ei kai sitä nyt maapallolle tarvitse kostaa.