Elokuvia ilman kuvaa

Otsikko on lainaus Tom Waitsin näkemyksestä omasta tuotannostaan eikä sellaisenaan yleistettävissä radiosoitossa oleviin tyhjiin kertosäkeisiin. Lauluilla on kuitenkin mahdollisuus kertoa tarinoita, niinkin voimallisia kuin ne, jotka pitivät puuvillapelloilla uurastaneet orjat tolkuissaan. Eikä vain lauluilla, vaan musiikilla yleensäkin.

Sami Yaffan hämmästyttävä Soundtracker-sarja palaa aina uudestaan vaikeissa poliittisissa oloissa eläviin henkilöihin, jotka ilmaisevat asiaansa musiikin välityksellä. Sanoitukset ovat tapa kuvata asioita, joita ei muuten voisi julkisesti suustaan päästää. Myös musiikki itse vaikuttaa olleen ihmisten tapa välittää tunteitaan jo aikana ennen sanoja.

Soundtrackerin Irlanti-jakso on oiva esimerkki matkasta eri tapoihin viestiä aina druideista hiphoppareihin. Viestiä ei heikennä edes irkkupunkkareiden artikulaatio tai ilman taustoja esiintyvien sean-nós-laulajien iirin kieli, jota harva enää ymmärtää. Musiikki puhuu jostain niin aikoja sitten syntyneestä positiosta, ettei sen tunnelmaa voi ymmärtää kovin väärin.

Jopa toivonsa menettänyt Kurt Vonnegutkin kuvaa Maaton mies -kirjassaan musiikin ihmisyyden viimeiseksi murtumattomaksi linnakkeeksi: ”Täysin siitä riippumatta, miten korruptoituneiksi, ahneiksi ja sydämettömiksi hallituksemme, yrityksemme, mediamme ja uskonnolliset ja hyväntekeväisyysjärjestömme muuttuvat, musiikki pysyy yhä suurenmoisena.”

Itselleni läheisiä ovat olleet artistit, jotka ”says something to me about my life”. Identiteetin muodostumisen kannalta tärkeiden kasvuvuosien osuminen 1980-luvulle oli omiaan aiheuttamaan vahvaa vieraantumista populaarimusiikin valtavirrasta. Mutta sekin kokemus osoittautui yhdistäväksi, sillä silloiset underground-bändit ovat muodostuneet tunnussanoiksi samanhenkisten yhteisöihin ympäri maailman, kuten Yaffakin on saanut huomata.

Vaikka musiikkiteollisuus tuntuu tekevän kaikkensa, jotta musiikki jäisi informaatiosisällöltään minimaaliseksi, onnistuu hititkin vuosi vuodelta herättämään jonkinlaisia tunteita: rakkautta ja nuoruuden ylistystä nyt ainakin. Elokuvavertaukseen palataksemme, ne ovat kertosäkeineen kuin sikermä suutelukohtauksia ja niitä täyttymyksen hetkiä, jotka katharsikseen johtaakseen tarvitsisivat ympärilleen uskottavan tarinan. Tosin radiotakin kuunnellaan usein vain toisella korvalla, jolloin kuulija voi liittää hetket huoletta omaan tarinaansa.

Mutta sille, joka malttaa antaa musiikille tilaa, ja joka uskaltautuu marginaalisemman tai ajattomamman musiikin pariin, tarjoutuu eteen kokonaisia maailmoja. Aikojen saatossa musiikkiin on tallentunut kaikki se, mikä nykyhetkestä kulloinkin puuttuu: henki, sielu, syvämietteisyys, surumielisyys, kaukokaipuu, ilo tai kapina.

Musiikki vie kotiin. Sillä on kyky ylittää muiden aistien välittämä informaatio. Luoda elokuvia, jotka voi kuvitella itse. Paikka ja aika muuttuvat musiikin myötä ja se tuo mukanaan kaikuja ties kuinka kaukaa. Mitä olisikaan elämämme ilman välittömän kokemusmaailman ulkopuolelta kantautuvia viestejä? Lohduntuojia. Niitä pieniä siteitä, jotka liittävät meidät ihmiskuntaan ja yhteiseen historiaamme.


Lue myös: Eläköön radio!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s