Mediaympäristönsuojelu

Tiedostava, tietoon pohjaava kansalaisuus saattaa osoittautua elämänmuotomme säilymisen kannalta yhtä tärkeäksi kuin puhdas vesi ja ilma. Elokuun 20. päivän Time-lehdessä kerrottiin tämän arvion ohella kahden kolmasosan amerikkalaisista saavan uutisensa sosiaalisen media kautta tietäen, että esimerkiksi Twitterissä välitetään valeuutisia kuusi kertaa mieluummin kuin totuudessa pysyviä. USA:ssa, jossa rahan ei ole annettu estää huonojenkaan ideoiden toteuttamista, ja jossa kaikki missä liikkuu raha on huomionarvoista, toimii organisaatioita, jotka paitsi lobbaavat miljoonatolkulla päättäjiä, vaikuttavat myös kuluttaja-äänestäjiin tavoilla, joita Suomessa on ollut tapana kutsua kusetukseksi.

No niin. Mediaympäristö on se viestinnällinen todellisuus, jossa elämme. Tilatessaan lehden sen lukija päättää valita mediaympäristön. Hän luottaa siihen, että toimittajat tuottavat hänelle punnittua tietoa, jonka varassa hän voi omassa ympäristössään toimia. Lukija altistaa itsensä myös toimituksen ulkopuolisille vaikutteille tietäen, että sellaiset vaikutuspyrkimykset ovat erotettavissa mainoksiksi. Lukija hyväksyy mainokset osana mediaympäristöä ja saattaa jopa arvostaa niitä hänelle kohdennettuina tiedonlähteinä.

Sosiaalisessa mediassa ympäristöä suojelee tai turmelee omat kaverit. Timen artikkelissa ehdotetaan, että valeuutisten jakamisesta pitäisi tehdä yhtä lailla sosiaalisesti paheksuttavaa kuin vaikkapa rattijuoppoudesta. Sitä sietäisi hävetä. Jos jokainen valeuutislinkin jakanut saisi roppakaupalla negatiivista palautetta teostaan, oppisi hän varmasti vastuullisemmaksi median kuluttaja-tuottajaksi.

Mutta mitä ovat valeuutiset? Kun linkitin kansalaistottelemattomuutta käsitelleen tekstini Facebook-keskusteluun Uuden Suomen artikkelin, sain kuulla tämänkin julkaisun kuuluvaan kategoriaan ”asenteellinen valemedia”. Kommentoija arvosti myös linkitetyn jutun kommentoijien nuivaa suhtautumista ja näki sen lähdekritiikkinä ja totuudenetsintänä. Jos joku sana on kärsinyt pahimman inflaation sitten Pravdan kulta-aikojen, niin totuus. Ja valhe.

Alma Median julkaisemassa Uudessa Suomessa työskentelee viitisen toimittajaa. Perinteinen valtamedia se ei laatulehden nimestään huolimatta ole. Asenteellinen? Varmasti. Mutta iso kysymys on, pyrkiikö toimitus noudattamaan journalistin ohjeita vai ei? Emme ennätä itse tarkistamaan jokaista faktaa, joten luotettavien mediabrändien arvo on yhteiskunnassamme niin suuri, ettei sitä pitäisi koskaan tieten tahtoen väärinkäyttää.

Myönnän, että olen väheksynyt valtamedian asenteellisuutta. Olen saanut opiskella ja työskennellä sitoutumattoman median aikana ja esimerkiksi Ylen poliittisesti kieroutunut historia oli paljastuessaan minulle yllätys, jota ei Ylen nykyisen journalismin perusteella voinut nähdä. Sama koskee lehtitaloja, jotka ovat löytäneet puolueettomuudesta tuotteen, joka korvaa aiemmin puolueilta saadun tuen. Näitä taloja ja niiden tapoja jonkin verran nähneenä en kuitenkaan pysty ymmärtämään, kuinka helposti sosiaalisessa mediassa jaetaan linkkejä ja kommentteja, jotka julistavat kaikkein luotettavimpiakin mediataloja valemedioiksi. Vaikuttaa siltä, että kaunat säilyvät pidempään kuin todellisuus.

Vai onko sittenkin kyse vain yksittäisen toimittajan asenteellisuudesta? Jutun näkökulmasta, joka tukee tai ei tue lukijan aiempaa käsitystä asioiden laidasta. Onko valemedia se, joka ei edes yritä noudattaa journalistisia periaatteita vai se, joka antaa tilaa näkökulmille, jotka näyttäytyvät lukijan kokemuksen mukaan valheellisina?

Vapaaseen mediaa mahtuu asenteita, ennakko-olettamuksia, kolumneja ja blogeja, jotka eivät aina miellytä. Mutta jos lukija kokee kaiken journalistien tuottaman tiedon valheeksi, eikä osaa erottaa yksittäisen toimittajan asenteita koko median linjasta, eikö hän silloin ole valelukija? Mediankäyttäjä ilman sen käyttöön tarvittavaa medianlukutaitoa.

Mutta miksi mielipiteenvaihto ei riitä? Ei toimittajat erehtymättömiä ole. Jos heidän sanomisensa tuntuu väärältä, on mahdollista yrittää perustella se vääräksi. Tällaisiakin aikeita näkyi yllä mainitun Uuden Suomen artikkelin (nyt jo lukukelpoiseksi siivotussa) kommenttiosuudessa. Olkoonkin että monien kommentoijien mielipiteen poikkesivat omistani.

Rattijuoppo jää kiinni pysäyttämällä. Medianmyrkyttäjä faktantarkistuksella. Ratsioilla ei näistä saa kiinni kuin murto-osan, mutta lähipiirin asiaan puuttumisella voisi saada aika monen. Valheet ja salaliitot saattavat tuntua houkuttelevilta, koska ne palkitsevat mitä-minä-sanoin-resistoreitamme ja humalluttavat herättämällä meissä vahvoja tunteita. Mutta jos niitä jakelevaa medianmyrkyttäjää vertaa ympäristörikolliseen, tulee hän sosiaalisessa mediassa yhtä lähelle kuin kaveri, joka tyhjentää autonsa tuhkakupin pihallesi tai kiittää saunakutsusta kusemalla kiukaallesi.

Jos tällainen roskaaja tai myrkyttäjä menee vieläpä henkilökohtaisuuksiin, on siihen lupa vastata mediaympäristönsuojelun nimissä kapteeni Haddockin sanoin: Rääviö! Tuulenpieksijä! Häpäisijä! Makean veden piraatti! Lumppujussi! Harhauttaja! Mokoma kärsäkuoriainen! Älä saastuta yhteiskuntamme mediaympäristöä!

Kansalaistottelemattomuudesta

Jokaisella on oikeus puolustaa ihmisyyttä. Oikeutta olla olemassa. Se on selvää, että jos sinua lyödään tai yritetään tappaa, vastaan on pistettävä sanoi laki mitä tahansa. Jos näet että jotakuta muuta pahoinpidellään, menet väliin, jos suinkin uskallat. Oikeutettu väkivalta on yhteiskunnan yksinoikeus, mutta kuten Niko Kazantzakisin Zorbas kysyy, miten on mahdollista että vasta väkivallalla saadaan rauha?*

Kun vihreä poliitikko vastustaa maastakarkoitusta nousemalla seisomaan koneessa, tekee hän näkyväksi moraalin ja lain välisen ristiriidan. Ei hän muuta tee. Ei ala huutamaan, riehumaan, sättimään, vaan antaa saattaa itsensä ulos koneesta ilman, että siitä aiheutuu mainittavaa häiriötä kanssamatkustajille. Aiheutuva häiriö on vain ilmoille nouseva kysymys: onkohan tässä nyt joku pielessä?

Niin hieno järjestelmä kuin edustuksellinen demokratia onkin, on neljä vuotta pitkä aika odottaa hallituksen vaihtumista. Nyt vallalla olevat edustajat eivät tunnu pitävän ihmisen ja luonnon puolta kovin voimallisesti. Perussuomalaisina sisään valitut siniset ohjaavat ihmisoikeuskysymyksiä suuntaan, joka kyseenalaistaa meidän kaikkien oikeudet. Samaan aikaan keskusta ja kokoomus virittelevät talouskonetta, jolle luonnonsuojelu on enemmän haitta kuin ihmisen elinehto.

Näiden asioiden esille nostaminen on yhteiskunnallista keskustelua. Joskus median huomion herättäminen vaatii kansalaistottelemattomuutta. Viestinnällisesti katsottuna se on paitsi käsittämättömän pitkä termi, joka yksin riittää blogin otsikoksi, myös tehokas keino mittauttaa yhteisön lait ja oikeustaju julkisen keskustelun avulla.

En kuitenkaan usko, että seisomaan nousu koneessa olisi ollut Aino Pennaselle ensisijaisesti poliittinen teko. Se oli seinää vasten ajetun yksilön valinta tarjolla olleista toimintamalleista. Se oli turpaanlyönti päällekarkaustilanteessa. Kuten ei katutappelussakaan aina tiedä kuka on syypää, näkee vain että jollekin on käymässä huonosti ja päättää joko sallia sen tai yrittää estää. Kun akuutti tilanne on ratkaistu, tekee laki tehtävänsä ja tuomitsee lain – ei moraalin – mukaan.

Hätä ei lue lakia. Joskus on juostava kadun yli vaikka punaiset palaisivatkin. Ensinnäkään se ei vaaranna liikenneturvallisuutta sen enempää kuin seisomaan nousu vaarantaa lentoturvallisuutta. Toisekseen se on siltikin vielä eri asia kuin ajaa tarkoituksella toisen päälle. Mutta parhaimmillaan hädän edessä tehty, kenties epätoivoinenkin teko, tekee näkyväksi lain ja moraalin ristiriidan. Osaltaan se saattaa edesauttaa lakimuutosta tai muutosta lain tulkinnassa, sikäli kuin ihmisyytemme sellaista vaatii.

Kaikki me ollaan puolustuskannalla. Se on puoluetoiminnan idea. Perussuomalaiset puolustavat itseään pelätessään muukalaisia. Vihreät puolustavat ihmistä ihmisen luomaa uhkaa vastaan. Keskustalaiset ihmisen oikeutta hyödyntää luonnonvaroja. Kokoomuslaiset oikeutta vaurastua. Vasemmistolaiset oikeutta tulla toimeen. Demarit ammattiyhdistysliikettä.

Jotta muutkin yhteiset asiat saataisiin hoidettua siinä samalla, tarvitaan yhteiskunnallista keskustelua, oli vallassa näistä puolueista sitten mitkä tahansa. Jos joku todistaa yllä olevat pelkistykset vääriksi, on tämäkin keskustelu ollut hyödyksi. Kun yhteiskunnassa on jotain niin isosti pielessä, kuin ihmisoikeuskehitys tällä hetkellä on, pitää jonkun uskaltaa avata keskustelu niillä keinoilla, jotka ovat käytettävissä. Sivistyneesti, väkivallattomasti, mutta huomiota herättäen.

*Täällä on tapahtunut jotakin ihmeellistä isäntä… Jotakin ihmeellistä, joka saa minut ymmälle. Kaikki nuo katalat teot, ryöstöt ja murhat, joita me kapinalliset olemme täällä suorittaneet, nehän toivat Yrjö kuninkaan Kreetalle. Vapauden! – Niko Kazantzakis, Kerro minulle, Zorbas.

Usko on toivoa

Älä koskaan luota mieheen, joka ei ole vahvasti uskossa, valistaa Claudio Aleksis Kiven Canziossa*. Hän tarkoittaa sotilasta, joka ei pystyisi ajamaan asetettuja tavoitteita henkensä kaupalla ellei hänellä olisi toivoa varjeluksesta ja uskoa pelastuksesta, jos vaikka henki lähtisikin.

Usko kohdistuu tässä jumalaan, joka sopivasti tukee kulloisiakin pyrkimyksiä ja vallanpitäjien tavoitteita. Sotilaan ei tarvitse tätä niellä, vaan hän voi uskoa oikeuteensa puolustaa maataan ja läheisiään, viimekädessä henkeään. Sillä johonkin uskottava, muuten ei jaksa.

Monet suuret uskonnot elävät jatkuvassa muutoksessa ja neuvottelevat tilastaan yhä laajenevan tiedon kanssa. Ei niistä sen enempää. On myös tiedeuskoa, joka kohdistaa toivonsa ihmisen älyyn. Siihen että pystymme kehittämään ratkaisun kaikkiin ongelmiimme aina nälänhädästä energian liikakulutukseen. En usko, mutta koulutuksella ja tutkimuksella sitä kannattaa toki tavoitella.

Tiede ei kuitenkaan selitä hengenasioita. Sitä suurta mysteeriä, miksi olemme täällä. Miksi tiedostamme olevamme jossain erityisessä paikassa ja asemassa suhteessa eläinkuntaan ja muuhun maailmankaikkeuteen. Meidän on uskottava itseemme. Cogito, ergo sum.

Uskontojen eduksi on laskettava, että ne ovat valtavia tietovarantoja mitä tulee uskon mekanismeihin ja niiden voimaan. Religio sit ligare. Populaarikulttuurissa uskonnon voimia hyödyntävät artistit aina Nick Cavesta Joose Keskitaloon, joilla on selkeä etumatka tiellä kohti olemisen syvempää olemusta. Heillä on avaimet kokemukseen, jota maallistuneemmat kanssaihmiset kutsuvat mystiikaksi.

Mihin uskonnoton sitten uskoo? Juice Leskisen sutkauksen mukaan jokainen uskoo. Ellei muuhun, niin siihen, ettei usko. Minä ainakin uskon: ihmisyyteen ja yhtäläisiin ihmisoikeuksiin. Luontoon jossa jokaisella eliöllä on oikeutensa ja paikkansa. Uskon maapalloon, jonka antimilla voimme ruokkia itseämme ja joka antaa meidän rakentaa kodin, kunhan kohtelemme sitä sen arvon ja kantokyvyn mukaan.

Uskon hyvyyteen. Siihen uskominen antaa paljon enemmän toivoa, kuin pahuuteen uskominen. Maailman ja ihmisen pahuus ovat minun perkeleitäni. Mutta luonnonmullistukset eivät ole jumalien kosto kuten eivät murhaajat saa heiltä oikeutustaan. Uskon väärien tekojen johtuvan tietämättömyydestä ja vääryyksistä, jotka ovat vaurioittaneet niiden tekijöiden uskoa hyvään.

Uskon myös jokaisen oikeuteen puolustaa olemassaoloaan. En kuitenkaan usko, että kenenkään olemassaolo muodostaa toisille niin suurta uhkaa kuin pahimmat pelonlietsojat meille uskottelevat. Uskon tietoon ja tiedonvälitykseen, joilla voidaan vähentää turhia pelkoja ja uskonpuutetta. Parhaimmillaan tiedonvälitys voi tuottaa tiedostavia ihmisiä, jotka osaavat suhteuttaa asioita ja vaikuttaa maailman tilaan. Sellaisiin ihmisiin minä uskon.

*Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran nipistää, kun koko hänen maallinen onnens’ ja olentons’, joka on hänen ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, silloin luikertaa hän liukkaana ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään kangastus loputtomista mailmoista. – Canzio, Aleksis Kivi.

Tieto on tietoa

Tieto on ihmisen aisteilla ja niitä täydentävillä tutkimusmenetelmillä todennettua juttua. Tiedon selvittämiseksi tehdään tieteellisiä tutkimuksia, joiden ominaisuuksiin kuuluu, että ne ovat toisinnettavissa. On vanhaa ja osin vanhentunutta tietoa ja on uutta tietoa. Ja sitten on rajatietoa ja monenlaisia totuuksia, joissa usko korvaa tiedon.

Tieto on se homma, johon ihmisten yhteiselo pohjaa. Koska meillä on rajalliset aistit ja vaillinaiset menetelmät, jää paljon tietoa myös pimentoon. Ja paljon jää maailmaan sellaista, mitä ei voi varmaksi koskaan tietää. Ymmärtäähän sen.

Mutta sitä ei ymmärrä, että joku kieltäytyy jo saavutetusta tiedosta. Kun ihmiskunnan tässä kehitysvaiheessa ilmestyy poliitikko tai saarnaaja, joka vähät välittää saavutetusta ymmärryksestä ja alkaa tietona tarjoilemaan toinen toistaan hullumpia uskomuksia, pitäisi hälytyskellojen soida ja lujaa.

Tiedon asiat eivät ole mielipideasioita, sillä kaikilla on vääriä mielipiteitä. Aivan jokaisella. Viisainkaan ihminen ei hallitse olemassa olevasta tiedosta kuin hyppysellisen verran. Ihmiskunnan mittapuussa me tulimme tänne vasta äskettäin. Jokainen meistä eläväisistä oli hetki sitten lapsi, joka vastusti syömistä, nukkumista ja säätilan mukaista pukeutumista. Ne olivat mielipiteitämme vasten parempaa tietoa.

Tieto ei yksin oikeuta mitään, se on vain tietoa. Ja tietoakin voi käyttää väärin ihan samalla tavalla kuin tunnetta tai mitä tahansa muuta populistin tai muun puliveivarin käsiin joutunutta työkalua. Kun puhutaan tiedonvälityksestä on katseen syytä kohdistua lähdekritiikkiin. Mistä ja kuinka monesta lähteestä tieto on saatu? Mitä tiedonvälittäjä haluaa tiedolla todistaa? Pyrkiikö hän tukemaan vai murtamaan vallalla olevia käsityksiä? Vasta sitten voi alkaa arvailla, miksi hän sen tekee. Onko se hänen koulutuksensa mukainen tai muuten opittu toimi vai tavoitteleeko hän tiedonvälityksellä asemaa markkinoilla tai politiikassa?

Helppoa kuin heinänteko. Tosin lapseni väittää, ettei heinää voi tehdä. Hän sen enempää kuin minäkään emme tiedä voiko sitä tehdä, mutta sen tiedämme, että sanonta tulee ajalta, jota emme täysin enää ymmärrä. Ajalta jolloin heinää ei leikattu pihanurmikoksi vaan kuivattiin eläinten rehuksi. Tällainen kokemusero on usein kyseessä, kun tieto näyttäytyy uhkana. Vaikka tietoa on jokaisen saatavilla enemmän kuin koskaan, uskoo moni selviävänsä ilman sitä. Saattaa jopa äänestää tyystin tiedotonta ehdokasta.

Tutkittu tieto ei ole kiusantekoa. Sitä voi kyseenalaistaa ja sitä vastaan voi ponnistella. Voi tutkiskella tiedon alkuperää ja kokeilla toisintaa tutkimus. Näin syntyy uutta tietoa. Tai sitten voi hyväksyä tiedon tietona. Mutta tietoa ei voi pohjata vain omiin kokemuksiin, koska mikään ihmisikä ei riitä niitä tarpeeksi tuottamaan ja koettelemaan. En tiedä miksi ihmiset eivät ole tänä päivänä erityisen kiinnostuneita tiedosta. Onko kirjastoista ja Wikipediasta tullut taskulaskimia, joissa on vastaukset kaikkiin yhtälöihin ilman, että niitä tarvitsee koskaan tarkistaa? Silti jotkut turvaavat mieluummin sammakkoprofeettaan kuin säätieteilijöihin. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta niin tekee tietämättömyyskin. Se tuottaa väsyneitä, nälkäisiä ja säätilan muutokset huomiotta jättäviä aikuisia.


Lue myös: Usko on toivoa.

Kirjoita jotakin, niin Olli näkee sen…

Näin lukee kuolleen ystävän Facebook-sivuilla. Se on kaunis ajatus ja varmasti totta. Yhtä totta kuin se, että Olli järjesti huvikseen vaihdevian, joka sai junani myöhästymään kahdella tunnilla matkatessani hänen hautajaisiinsa. Rautatieasemalta suunnistin neuvottomana Rosebudin kirjakauppaan, jossa viisas henkilökunta neuvoi minua eteenpäin. Sillä eteenpäin on ihmisen mentävä.

Ajoin metrolla Hakaniemeen. Vai kävelinkö sittenkin, en muista. Lounastin musta puku päällä Juttutuvassa ja muistelin yhteisiä aikoja. Kinaporissa ja Vasiksella, mutta ennen kaikkea 1990-luvun Punavuoressa: Erottaja, Maki, Café Fredrik. Jostain näistä aina löysimme toisemme. Vedit minut pöytääsi vaikka seuraa olisi ollut kuinka. Ei haitannut että tulin ulkoa.

Olli oli suuri, Olli oli veli. Isoveli, joka ei valvonut, mutta opasti ja tuki. Hän piti rehellisyydestä, suoruudesta, joka helpotti ja vaikeutti asioita. Hellittämätön muisti kaipasi unohdusta. Elämä, joka oli kaikki, ei antanut rauhaa miltään. Tuska ja rakkaus yhdessä tuottivat elämänjanoa ja kuolemanpelkoa. Liian suurta.

Ollilla oli kyky nähdä merkityksiä. Tuottaa ja välittää niitä. Populaarikulttuurin historia on täynnä toinen toistaan suurempia tunteita, mutta liian usein ne hukkuvat mitäänsanomattomaan massaan. Olli ei arvottanut mitään, ja hän arvotti kaiken. Mielipide oli totuutta vahvempi ja siltikin vain mielipide. We shall not be moved.

Ihminen, joka tuntee syvästi, on paitsi voimakas myös haavoittuva. Joka osaa haltioitua populaarikulttuurista Ollin tavoin, on auki. Hän antaa vaikutteiden tulla ja vaikuttaa. Kuuntelee Blurin Universalin kaksisataa kertaa putkeen ja huomenna taas jotain muuta. Altistaa itsensä taiteelle, joka on naamioitu brittiläisen työväenkulttuurin iloihin ja murheisiin. Oasis pitää mainita. Ja The Stone Roses.

En tiedä miten elit päivästä toiseen. Viime vuosina matkaa välillämme lyhensi vain Facebook. Tuhannet jakamasi musiikkivideot kertoivat maailmastasi ja niistä tunnelmista, jotka olivat muuten tavoittamattomissa. Genren tuttuuden ansiosta ne olivat ilmaisuvoimaisin taidemuoto, jonka kuvitella saattaa. Jokainen jakamasi video kertoi jotain hetkestä siinä maailmassa, jossa sinä elit. Niiden merkitys syntyi siitä, että sinä jaoit ne.

Kiitos kaikesta siitä, minkä jaoit kanssamme. Lepää rauhassa, ystävä.

Morrissey ja viestinnän vaikeus

Pop-maailman huonoin viestijä on valittu. Uransa aikana hän on yrittänyt alusta asti päästä eroon kokonimestään ja viimeiset 30 vuotta maineestaan The Smithsin laulajana. Vuonna 2018 Tiketti esittelee hänet näin: ”Stephen Patrick Morrissey tunnetaan 1980-luvun brittiläisen The Smithsin sanoittajana ja laulajana.” Kolmas asia, jota hän on yrittänyt sanoa on se, ettei hän ole rasisti. Nyt hänet tunnetaan myös rasistina.

Jos haluaa ymmärtää Morrisseyta, pitää tietää muutama seikka hänen taustoistaan. Ellei halua, voi toimia kuten muissakin asioissa: tuomita ja ylistää massan mukana, kulloisenkin trendin määräämällä tavalla. Ymmärtäminen ei kuitenkaan ole hyväksymistä, se on vain menetelmä, jolla voi halutessaan välttää rajoittuneisuudesta kertovan, yksinkertaistavan, jaon hyviin ja pahoihin ihmisiin.

Sitä paitsi kyseessä on sentään Morrissey. Ulkopuolisten puolustaja, joka on ansainnut sellaisia nimiä kantavia teoksia kuin Pyhä Morrissey tai Songs That Saved Your Life. Autenttisinpana lähteenä tietysti hänen taiteensa ja omaelämäkerta Autobiography.

Ihmisen hyvyys on jotain, mihin Morrissey ei ole voinut luottaa. Brittiläinen keltainen lehdistö on perinteisesti turvautunut skandaalinhakuisuudessaan sujuvasti myös valheisiin eikä musiikkitoimittajat ole koskaan olleet omimmalla maallaan tulkitessaan Morrisseyn kaltaisen – epämusikaalisen – artistin taidetta.

The Smithsin ensimmäisen levyn, Hand In Glove -singlen kannessa oli tyylitelty alastoman miehen kuva. Yksistään se riitti 1980-luvun Englannissa hyökkäykseen, joka täsmentyi B-puolen kappaleen Handsome Devil tekstiin. Sen tulkittiin kertovan lasten hyväksikäytöstä. Morrisseyn ristiretki mediaa vastaan lähti The Sunin ”haastattelusta”, jossa laulaja ”sanoi” ettei hänen mielestään ole lainkaan moraalitonta laulaa lasten hyväksikäytöstä. Vaikka levy-yhtiö Rough Trade vaati oikaisua The Sunilta ja samaan soppaan sotkeutuneelta Soundsilta, oli maito jo kaatunut.

Musiikkiteollisuus ja sen tuotteet elävät julkisuudesta. Viimeistään Autobiography paljastaa, kuinka tärkeitä listasijoitukset Morrisseylle ovat, joten hän myös janoaa julkisuutta. Valitettavasti indie-levy-yhtiöille julkaiseva marginaaliartisti ei saa koskaan riittävästi markkinointia vaan hänen pitää luoda maineensa toisin keinoin. Ja julkisuushan nostaa esille sen, millä on julkisuusarvoa.

The Smiths jäi 1980-luvulle ja laulajan tie jatkui monen väärinymmärryksen ja skandaalin kautta Viva Hate -levystä alkaneeseen soolouraan. Vihaamalla saa vihollisia. Jos kohderyhmänä on yhtään ajattelevat ihmiset, julkinen hyökkäys koko media-alaa kohtaan saattaa hyvinkin olla huonoin mahdollinen viestintästrategia. Sillä saa pahansuopaisuutta – ja kyllä – myös tahallista väärinymmärrystä. Journalistisia periaatteita kunnioittamattomien valemedioiden osalta jopa disinformaatiota, jonka uhreja olemme kaikki.

Mutta se että hyökkää journalisteja kohtaan tässä maailmassa, jossa monet heistä tekevät työtään henkensä kaupalla, on yksinkertaisesti moukkamaista. Mediakritiikki on aina paikallaan, mutta kategorinen median demonisointi on yhtä vainoharhaista kuin World Peace Is Not Your Business -kappaleen kehotus olla äänestämättä, jotta ”systeemi” ei vahvistuisi. Äänestäminen on demokratian perusta yhtä lailla kuin luotettava media on yhteisen todellisuuden edellytys.

Morrissey on eristäytynyt mies, joka etsii rakkautta. Hän etsii sitä myös meiltä suomalaisilta. Vuonna 2014, kahdesta loppuunmyydystä Finlandia-talon keikastaan ensimmäisellä, hän kysyi, miksi me yleisössä olleet olemme niin kilttejä hänelle? Morrissey esittää keikoillaan oikeasti rajuja kantoja eläinten oikeuksien puolesta ja ihmisiä vastaan, jotka niitä rikkovat. Meat is Murderista on muodostunut anarkovegaanien pyhä teksti ja Bullfighter Dies juhlii härkätaistelijan kuolemaa. Saiko Morrissey Suomesta rakkautta? Kyllä vain. Yleisö seurasi koko keikan seisten ja joku huusi oikean vastauksen artistin esittämään kysymykseen: ”Because we love you!”. Kiertueyhteenvedossaan hän nosti Helsingin keikan (first night) oman suosikkilistansa kolmanneksi.

Nyt tämä maailmasta ja aidosta vuoropuhelusta itsensä syrjäyttänyt, kohta kuusikymppinen pop-tähti – Antti Nylénin sanoin ”häiriintynyt ihminen, joka tekee häiriintyneisyydestään taidetta” – tulkitsee asioita näkökulmasta, joka vastustaa journalisteja ja tunnettuja medioita. Monet hänen kannanotoistaan on peräisin lähteistä, joita voi hyvällä syyllä kutsua valemedioiksi. Siksi Morrisseyn puheisiin on syytä suhtautua varauksella. Siksi myöskään hänen käsityksensä rasismista ei vastaa rasismia kokeneiden tuntemuksia.

Mutta myös puolustus on vahva. Tekstit kuten National Front Disco ja This Is Not Your Country tuomittiin jo 1990-luvun Englannissa rasistisiksi kertosäkeidensä perusteella vaikka tarkemmin kuunneltuina ne olisi yhtä hyvin voitu nähdä aikalaiskertomuksina, jotka tekivät näkyväksi silloisen yhteiskunnan sokeita pisteitä. National Front Disco oli itsessään vitsi, koska diskon juuret ovat soulissa ja funkissa, joita ei olisi ilman ryhmiä, joita National Front vastusti. Yhtä lailla Morrisseyta syytettiin väkivallan ihannoinnista kertoessaan gangstereista kappaleessaan The Last Of The Famous International Playboys.

Morrisseyn maailma on surua ihmisten ja eläinten kokemista vääryyksistä ja iloa sanan ja älyn voimasta. Viestinnän vaikeus syntyy tasapainoilusta kaikkein kauneimman ja kauheimman välillä. Morrissey on aina rakastanut haastavia aiheita eikä hänellä ole minkäänlaisia ambitioita olla ilmeinen tai helppo – hän ei arvosta sellaista taidetta. Mutta kohdatessaan rakkautta jossain maailman kolkassa, osaa hän siihen myös vastata. Tästä esimerkkinä Mexico: ”It seems if you’re rich and you’re white, you’ll be alright. I just don’t see why, this should be so.”

Maailmaa kiertävälle Morrisseylle kansallisvaltiot ovat kuin pop-bändejä, joita voi luokitella paremmuusjärjestykseen omien mieltymystensä mukaan. Ajatus monikulttuurisuudesta on hänelle yhtä kauhistuttava kuin band aid, joka sekoittaa yksilölliset artistit yhteiseksi perheeksi. Yhteisöksi joka säteilee ympärilleen liian paljon, liian kivuliasta rakkautta.

Morrisseyn piina jatkuu. Tiketin mainostama keikka on peruttu arvatenkin takkuilevan lipunmyynnin takia. Omaksi puolustuksekseen hän on avannut Morrissey Central -blogin, jossa hän yrittää oikaista median puolelta kokemiaan vääryyksiä. Blogi auttaa näkemään, ettei Morrissey selvästikään edes tunne rasismia ja sen uhrien kokemuksia kovin hyvin. Hän haluaa parantaa maailmaa, mutta tavoite ei ole rauhanomaisessa rinnakkaiselossa vaan ihmisten karsinoimisessa ”omille” mailleen. Hän etsii epätoivoisesti paluutietä kansallisvaltioista koostuvaan maailmaan välittämättä siitä, ettei hänen rakastamaansa Englantia ole todellisuudessa koskaan ollut. Autobiography todistaa pelkkää kurjuutta, joka väistyi Morrisseyn elämästä vasta hänen muutettuaan pois maasta.

Maailma muuttuu eikä sen kohtaaminen ole kenellekään helppoa. Ei varsinkaan Morrisseyn kaltaisille, jotka ovat kiintyneet kolonialismin ajan hedelmistä nauttineeseen Englantiin tai muihin suljettuihin kansallisvaltioihin. Silloin on vaarassa puolustaa myös jatkossa samoin mekanismein ylläpidettäviä ”systeemeitä”. Hän unohtaa ettei rajat sulkevalla Englannilla ole olemassaolon edellytyksiä ilman siirtomaapolitiikan aikaista väkivaltaa. Se on surullinen tavoite, joka edellyttää eriarvoisuuden hyväksymistä. Perusteiden luomista sille, että myös sinut voidaan sulkea ulkopuolelle.

Muiden maahanmuuttokriitikkojen tapaan Morrissey on sortunut valittamaan kuinka hänet yritetään vaientaa. Usein kyse on kuitenkin siitä, ettei ihmisarvoa loukkaavia mielipiteitä jaksa kuunnella kukaan, joka arvostaa itseään. Nationalismista tulee yksinkertaisesti paha olo.

Raha puhuu, köyhyys kuiskaa

Juha Hurme kertoo uskonnon leviämisestä Niemeen. Tai sitä nimeä hän käyttää alueesta, jonka me tunnemme Suomen tasavaltana. Hän kertoo kuinka piispanveroa alettiin kantaa, jotta suomalaiset säästyisivät helvetiltä. Ja siitä kuinka se muuttui kruununveroksi. Verot olivat suoraa jatkumoa muinaisuskontojen uhrilahjoille. Niitä ei kerätty yhteiseksi hyväksi, vaan jumalien ja kuninkaiden sekä näiden edustajien lepyttämiseksi. Kapeaan keskiluokkaan – rälssiin – pääsi varustamalla kuninkaalle sotilaan hevosineen eli vahvistamalla valtaa pitävää väkivaltakoneistoa. Tällöin sai myös vapautuksen veronmaksusta.

Raha on tämän päivän jumala, ei epäilystäkään. Anekauppaa käydään rahasto-osuuksilla ja rahan nimissä tehdään kipeitä päätöksiä ihmisten toimeentulosta ja oikeuksista. Siunataan ja tuomitaan. Olen itsekin rahan nöyrä palvelija. Ymmärrän asemani enkä uhmaa jumalaani. Palvelemalla rahaa säilytän keskiluokkaisen taivaspaikkani. Sillä sellaiselta pohjoiseurooppalainen elintaso köyhän maailman silmissä näyttää.

Köyhyys on synti. Se on synti kansakunnalle, se on synti yksilölle. Köyhyys on häpeä. Kun kansainvälisesti menestynein elokuvaohjaajamme julkaisi häviäjäluokasta kertovan elokuvansa Toivon tuolla puolen, kävi sen katsomassa alle 1 % suomalaisista (52 842). Vertailun vuoksi Luokkakokous 2, jonka ansioksi voi laskea lähinnä puhdistavan myötähäpeän tuottamisen, sai lähes kuusinkertaisen katsojamäärän (304 179). Silti Kaurismäen draamakomedia myytiin heti tuoreeltaan 81 maahan. Kaurismäkeläinen elokuva menestyy, mutta ei Suomessa. Suomessa menestyvät vain menestyjät.

Pelkäämmekö köyhyyttä? Vai pelkäämmekö elintasomme menettämistä? Varmasti molempia ja vieläpä hyvästä syystä. Köyhyys on kuoppa, josta nousemiseksi tarvitaan erinomaista tuuria. Ahkeruutta ja tuuria. Suurin osa eläkeläisistä, matalapalkka-aloilla toimivista ja työttömistä on tuomittu alati pienenevään elintasoon.

On kuitenkin sanottu, että keskiluokan osa on vaikein, koska sillä on eniten menetettävää. Keskiluokalla on myös tieto siitä, että rahan ansaitseminen on sopimuskysymys: sinä teet tietyn työpanoksen, joka tuottaa palkkaasi enemmän lisäarvoa jollekulle toiselle. Olosuhteiden muuttuessa sopimus voidaan purkaa. Rahan etu on sinun etusi niin kauan kuin voit tuottaa lisää rahaa jollekin sinua rikkaammalle.

Köyhä on köyhä, koska hänellä ei ole tilaisuutta tuottaa arvonlisää kenellekään. Hänellä ei ole edellytyksiä neuvotella sopimusta sellaisesta suhteesta. Tie ulos köyhyydestä voi kulkea opiskelun kautta, mutta pahimmassa tapauksessa siitäkin jää käteen vain opintolaina. Rahan piiriin voi päästä myös muulla tavoin hankitun taidon avulla, kunhan taito on rahanarvoinen. Työnsaanti vaatii kuitenkin työkykyä ja sosiaalisia taitoja, joiden ylläpitämisen edellytykset ovat köyhillä muita heikommat.

Mahdollisuuksien tasa-arvo on unelma, joka ei kestä kovinkaan suuria kolhuja. Yleisin syy pääkaupunkiseudun nuorten maksuhäiriöihin on kaupungin liikelaitoksen tarkastusmaksut. Ulosotossa olevat velat ja menetetyt luottotiedot asettavat yksilön takamatkalle pitkälle nollan alapuolelle. Hyväkään työpaikka ei pysty nostamaan köyhyyteen vajonnutta. Tällainen köyhyys saa epäilykset heräämään. Eihän tuloitta voi elää, pakkohan niiden on olla rikollisia! Mutta rikollisia ja veronkiertäjiä löytyy kaikista yhteiskuntaluokista eikä suurimmat kaappaukset ole köyhien syntilistalla.

Onko köyhyys tabu? Saako sanoa, että tietyillä ihmisillä ei ole mahdollisuuksia elämään, jota me keskiluokkaiset voisimme kutsua hyväksi? Köyhyys itsessään ei ole rikos. Vaikka toimeentulo- ja asumistuki kuormittavat keskiluokkaa, ei se ole köyhien vika. Eikä luonnonlaki. Se on valuvika systeemissä, joka on kuin onkin ihmisten luoma.

Rahan valta on kiistaton. Rahalla voi ohjailla maailman tapahtumia ja ihmisten kohtaloita niin Suomessa kuin muuallakin. Rikkaaseen sukuun tai kansakuntaan syntyminen on onnenkantamoinen, josta ei pitäisi sen enempää palkita kuin rangaistakaan. Vaikka lähtökohdat määrittävät elinolosuhteet ja asettavat rajat mahdollisuuksille, saattaa adoptio tai siirtolaisuus muuttaa yksilön kohdalta kaiken. Ehkä päätään nostanut maahanmuuttokriittisyyskin syntyy pikemminkin köyhyyden kuin vierauden pelosta.

Poliittinen viestintä ja median murros

Kuvitellaanpa asetelma, jossa pääministeri johtaa maata kuin yritystä. Tämä aiheuttaa väärinkäsityksiä, koska yritysten ja poliittisten toimijoiden suhde mediaan on kovin erilainen. Pääministeri polttaa nopeasti siltansa ensin yleisradioon, jota luuli johtavansa, ja lopulta koko mediakenttään.

Samaan aikaan media on elänyt murroskautta, jossa se on menettänyt roolinsa yhteistä todellisuutta tuottavana joukkoviestintänä. On ilmestynyt monenlaisia uusia kanavia, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia totuuksia ja heikentävät uskoa journalistisin periaattein tuotettuun tietoon. Syntyy ilmiö nimeltä todellisuudesta kieltäytyminen.

Perinteisesti poliitikkoja on pidetty kaikkien kavereina. Lipevinäkin mielistelijöinä, jotka uivat valtavirrassa ja välttelevät vastuuta. Joukkoviestinnän aikaan toimittajat pitivät heitä ruodussa ja kansalaisilla – siis äänestäjillä – oli suhteellisen yhtenäinen kuva kunkin poliitikon edesottamuksista. Toisaalta myös aatteet olivat vahvat ja ne tehtiin selviksi.

Median murroksen myötä yhtenäinen kuva on kadonnut ja samalla vaalikampanjointiin on tarjoutunut uusia suorempia kanavia, joita kampanja- ja mainostoimistot käyttävät huolella hyväkseen. Yhtäkkiä kokoomus onkin työväenpuolue ja keskustalainen yrittäjä lupaa laittaa kaupunkilaistenkin asiat kuntoon, pari esimerkkiä mainitakseni. Poliittinen viestintä on keskittynyt kampanjointiin ja tieto siitä, mitä poliitikot tekevät vaalien välillä, on vähentynyt.

On hyvä että monet poliitikot ovat saaneet äänensä entistä paremmin kuuluviin sosiaalisen median ja varsinkin blogien avulla, mutta todelliset vallankäyttäjät eivät niitä tarvitse. Hallitus ei katso asiakseen tiedottaa tekemisistään, vaikka juuri viestinnän avulla voitaisiin parantaa päätöksenteon avoimuutta. Se olisi vastuunkantoa, joka lisäisi äänestäjien luottamusta. Nyt tietoa ei päätösprosesseista valu oikosulkuun menneen hallituksen piirin ulkopuolelle ja media voi vain arvailla päätösten takana olevia motiiveja. Neljäs valtiomahti on menettänyt vaikutusvaltansa.

Ei ihme että sote-uudistuksesta on tullut katastrofi. Asiantuntijat ja virkamiehet, joilla on ollut tapana huolehtia siitä, että päätökset ovat ainakin jossain määrin kansalaisten edun ja Suomen lain mukaisia, pyörittelevät päitään. Hallitus ei kuuntele ketään, sanoo yhden hallituspuolueen lähellä oleva kommentoija. Suomen asioista päättää porukka, joka mahtuu yhteen tilataksiin, kirjoittaa toinen. Viestinnän puolella tiliä tekevät vain lobbarit.

Sote-uudistus on erinomainen esimerkki päätöksestä, johon äänestäjät eivät voi millään tavoin vaikuttaa. Ehdotuksen muodosta ei vaalien aikaan ollut hajuakaan ja nyt hallitus aikoo paaluttaa sen ennen seuraavia vaaleja, vaikka lain valmistelu on pahasti kesken. Yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan todella kauaskantoista uudistusta, joka normaalioloissa valmisteltaisiin virkamiestyönä, ollaan nyt viemässä läpi poliittisena projektina poliitikkojen toimesta, joiden kannatus ei vastaa demokraattista enemmistöä. Millä perusteella voidaan enää odottaa, että ratkaisu olisi Suomen parhaaksi?

Jos Natoon liittymiseksi vaaditaan kahden peräkkäisen eduskunnan hyväksyntä, olisiko kohtuuton vaatimus, että sote-uudistus toteutettaisiin vähintäänkin yhteistyössä opposition kanssa? Sen vaikutukset ovat julkiselle sosiaali- ja terveydenhuollolle vähintäänkin yhtä suuret kuin Nato-jäsenyydellä olisi puolustusvoimille puhumattakaan kansalaisista. Mitä jos hallitus päättäisi mielivaltaisen sote-uudistuksen ohella vaikkapa yksityistää koululaitoksen tai luonnonvarat, antaisimmeko senkin tapahtua?

Tässä asetelmassa voi vain toivoa, että yksittäiset kansanedustajat ovat hereillä, kun asioista äänestetään. Ryhmäkurilla on paikkansa, mutta kun esitettävät päätökset ovat selvässä ristiriidassa median ja asiantuntijoiden tarjoaman tiedon kanssa, pitäisi jokaisen edustajan muistaa vastuunsa äänestäjilleen. Kenenkään poliittinen ura tai arvovallan säilyminen ei voi olla tärkeämpi tavoite kuin kansallinen etu silloin kun tehdään peruuttamattomia päätöksiä, joiden arvaamattomat vaikutukset ulottuvat sukupolvien päähän.

Sote-keskustelu oikosulussa

On paljon sellaista mitä en ymmärrä, mutta luulen ymmärtäväni miksi sote-uudistus valinnanvapauksineen jakaa mielipiteitä. Sen ainakin ymmärrän, että autokatsastustoiminta haluttiin yksityistää vaikka veronmaksajina menetimme siinäkin keikauksessa rahaa miljoonatolkulla. Yksityisellä palveluasemalla on mukavampi asioida kuin kaikkivaltiaan katsastusinssin tai terveyskeskuslääkärin pakeilla. Julkea julkinen puoli kun mahdollistaa vallan vääristymän, jollaista ei ole nähty sitten Neuvostoliiton.

Mutta sumentaako kommunismin pelko Suomessa jo harkintakykyä? Finnwatch muistutti toissa viikolla pykälästä 59, jonka pitäisi vahtia veronmaksua Suomeen. Heidän selvityksensä mukaan suomalaisen elinkeinoelämän nimissä toimivat ylimaallisten terveyspalveluyritysten edunvalvojat ovat lobanneet sote-yrityksille muita toimialoja väljemmät velvollisuudet tuloksensa ilmoittamisesta ja sitä kautta verojen maksun osalta. Sekin on julkeaa.

Ei näyttäisi olevan pienintäkään merkkiä siitä, etteikö MOT:n kymmenen vuotta sitten raportoimat katsastustoiminnan yksityistämisestä johtuvat ongelmat toisintuisi kaavaillussa sote-uudistuksessa. Nyt vain puhutaan miljoonien eurojen sijaan miljardeista. Jos kilpailun palauttaminen katsastustoimialalle on ollut vaikeaa, on se monin verroin isompia pääomia ja investointeja vaativalle terveydenhoitoalalle mahdotonta. Kun valinnan terveyspalvelujen tuottajien välillä tekee kuluttaja, tulee pelkät markkinointikustannukset ylittämään monen perinteisen terveyskeskuksen toimintabudjetin. Mikä kerran yksityistetään ei julkiseksi enää palaa.

Jos tavoitteena on kustannussäästöt, miksi tuijotamme palvelun tuotantokustannuksia ja vertaamme niitä yksityisen sektorin vastaaviin emmekä huomaa, että maksamme samasta pussista sekä palvelut, niillä tehtävän katteen että työmarkkinareservin? Jos vaikka palkkasäästöjä yksityisellä sektorilla syntyisikin, me kustannamme myös työttömyysturvan ja alipalkattujen asumistuen. Tietysti maksamme myös henkilökunnan koulutuksen. Yksityisen palveluntarjoajan ei näistä tarvitse huolehtia, mutta meidän veronmaksajien tarvitsee.

Onko jotain mitä emme nyt näe? Olisiko apua jos katsoisimme vaikka osuuskaupan toimintamallia: mitä tapahtuu kun markkinoilla on toimija, jonka ei tarvitse jakaa tuottojaan maailmalle, vaan se voi käyttää ne toimintansa kehittämiseen ja asiakasomistajiensa hyväksi? Syntyy vahva tarjoaja, joka pärjää niin palveluiden laadussa kuin saatavuudessakin mille tahansa yksityiselle toimijalle. Se ei ole sen enempää sosialismia kuin kapitalismiakaan, se on yhteistoimintaa (eng. co-op). Liiketoimintaa, joka omistetaan ja johdetaan palvelujen käyttäjien toimesta.

Kyse on tahtotilasta. Enemmän kuin toimivaa terveyspalvelujärjestelmää haluamme omaa arvomaailmaamme mukailevan ratkaisun. Yhdet sosiaalisen ja toiset markkinavoimaisen. Mutta se joka eniten jotain haluaa, on terveyspalveluyritykset. Varallisuuden keskittyminen maailmassa ei ole sattumaa, vaan se on rahan logiikkaa. Sen ymmärtäminen ei ole kommunismia, mutta sen kieltäminen on typeryyttä. Raha etsii koko ajan uusia rahallistettavia sektoreita. Maassa jonka poliitikot ovat kyllin hulluja lupaamaan toimivat, lähes maksuttomat terveyspalvelut kaikille, on niin ison bisneksen paikka, että siihen kannattaa satsata. Mutta se että raha on saanut tahtonsa läpi Ruotsissa tai jossain muualla, ei tarkoita sitä, että sen pitäisi tapahtua Suomessa.

Nykyinen hallitus on päättänyt olla kuuntelematta virkamiesten ja asiantuntijoiden, jopa lääkäreiden varoituksia ja uskoo omassa oikosulkuun suljetussa piirissään markkinaehtoisuuteen välittämättä siitä, että ennalta sovittu verotulojen siirto terveyspalveluyrityksille on rikos yhteiskuntaa ja jälkipolvia vastaan. Jos taas veronkiertoasia ja vapaan markkinatalouden varmistaminen ovat hallituksen mielestä kunnossa, olisiko tuo kummoinen juttu perustella kansalaisille? Ongelma lienee, että kun laittaa mustaa valkoiselle, ei valhe enää olekaan valkoinen.

Ihmisiähän ministeritkin vain ovat. Ja saattaahan jotkut päättäjät itsekin hyötyä verovaroin pyöritettävästä terveyspalvelumarkkinasta kiitos hallintarekisterilain. Mutta kysymys onkin nyt siitä, haluaako yli puolet kansanedustajista jättää nimensä historiaan hölmöinä, jotka eivät oppineen mitään sen enempää katsastustoimialan yksityistämisestä kuin Digitan tai Fortumin verkkojenkaan myynnistä?

Kuka haluaa sähköpyörän?

Sähköpyörä. Hieno keksintö, jota kukaan ei ollut huomannut vastustaa ennen kuin keskustalainen liikenne- ja viestintäministeri esitti sille hankintatukea, ja vihreät kannattivat sitä.

Oikosulkuhallitukselle tyypilliseen tapaan ilmastonmuutosta, kuten muitakin ongelmia, yritetään korjata ohjaamalla käyttäytymistä – vaihtoehtojen kehittämisen ja niiden haluttavaksi tekemisen sijasta – rahalla. Tämä sopii monille, mutta nyt ministerin ehdotusta kritisoitiin yhden liikennevälineen nostamisesta muiden ympäristöystävällisten ratkaisujen edelle.

Kun ehdotus tulee poliittiselta taholta, on syytä muistaa että Suomessa suosituimmankin puolueen kannatus on hädin tuskin 20 %, mikä tekee potentiaaliseksi vastustusluvuksi lähes 80 %. Tai 90 % kun mukaan luetaan nukkuvat, jotka äänestyskäyttäytymisensä perusteella näyttävät vastustavan kaikkia poliitikoita.

Vihreät ovat ottaneet pyöräilyn edistämisen ympäristöohjelmaansa. Heitä vastustaa tavallisen periaatteellisen vastustajajoukon lisäksi ne, jotka kokevat syyllisyyttä usein välttämättömästä, mutta monesti myös mukavasta autoilusta. Kaikki me tiedämme, ettei saastuttamiseen olisi tälläkään sektorilla varaa, mutta asiat ovat kuten ovat joistain tietyistä syistä.

Harvaanasutun maan infrastruktuuri perustuu yksityisautoiluun, koska ihmiset ovat halunneet ostaa autoja ja yhteiskunta rakentaa niille teitä. Valmistajille polttomoottoriautot ovat olleet menestysformaatti, jonka kannattavuus on ollut muita teknologioita parempi. Kovasti kilpaillulla alalla on keskitytty haluttavuuden maksimointiin, ja tähän työhön on käytetty maailman etevimpiä teollisia muotoilijoita ja markkinoinnin tekijöitä. Kun tähän lisätään toimiva energianjakelu, täydentyy yhtälö, jonka tulema on lähes rajaton liikkumisen vapaus.

Ilmastonmuutoksen ehkäisyn kannalta lupaavin vaihtoehto markkinoilla oleville polttomoottoriautoille on Tesla, joka on ensimmäinen sarjatuotannossa oleva designiltaan haluttavan näköinen sähköauto. Sen haasteina on käyttösäde ja niin kallis hinta, ettei se ole haluajien saavutettavissa.

Sähköpyörä on halpa. Polkupyöräksi se on kallis, mutta mopoihin verrattuna hinta on jo kilpailukykyisellä tasolla. Mopolla ei ajeta pitkiä matkoja, mutta lyhyempiä kyllä. Ajokortittomalle sähköavusteinen polkupyörä eli säpy voisi olla todellinen vaihtoehto ja parannus jopoon tai mopoon nähden. Säpyilyllä ei välttämättä ole myöskään yhtä vahvaa hylkimisreaktiota joukkoliikennettä kohtaan kuin autoilulla.

Jos joku katsoo voivansa korvata näiden kombinaatiolla myös yksityisautoilua, saa hän kaupan päälle puhtaan omatunnon tiepölyn ja liikennepäästöjen tuottamisesta ja kenties hieman paremman kunnon itselleenkin. Samalla hän säästyy pysäköintiongelmilta ja yksityisautoilusta syntyviltä tuhansien eurojen vuotuisilta kustannuksilta. Omapahan on elämänsä vaikka samaa ilmaa hengitämmekin.

Kuten autoja myös mopoja valmistetaan eri malleja eri kohderyhmille. On pappamopoa, cityskootteria ja crossipyörää. Niinpä myös säpyjä löytyy mummiksesta fatbikeen. Kun oikea malli löytää oikean koeajajan, syntyy haluaminen. Hankintatuella tai veronalennuksella voidaan edesauttaa ympäristöystävällisen ratkaisun saatavuutta, mutta haluaminen on se, mikä ratkaisee hankinnan.

Markkinoinnissa pyritään nostamaan esille tuotteiden houkuttelevimmat edut. Luetellaan niitä ja näitä speksejä, mutta nostetaan yksi voimatekijä yli muiden. Teslalla se ei ole hinta. ”Ostin kun sai niin halvalla” -perustelu kuuluu Tankki täyteen -sarjan aikaiseen menneeseen maailmaan, joten Sulo Vilénin opit kannattaa sähköpyörän valinnassa unohtaa.

Kun törmäätte markkinointiin, joka saa teidät vilkaisemaankin sähköpyörän suuntaan, suosittelen koeajoa. Maaginen vehje. Ei pärise eikä pörise, mutta parhaimmillaan se vetää kuin Tesla.