Morrissey ja viestinnän vaikeus

Pop-maailman huonoin viestijä on valittu. Uransa aikana hän on yrittänyt alusta asti päästä eroon kokonimestään ja viimeiset 30 vuotta maineestaan The Smithsin laulajana. Vuonna 2018 Tiketti esittelee hänet näin: ”Stephen Patrick Morrissey tunnetaan 1980-luvun brittiläisen The Smithsin sanoittajana ja laulajana.” Kolmas asia, jota hän on yrittänyt sanoa on se, ettei hän ole rasisti. Nyt hänet tunnetaan myös rasistina.

Jos haluaa ymmärtää Morrisseyta, pitää tietää muutama seikka hänen taustoistaan. Ellei halua, voi toimia kuten muissakin asioissa: tuomita ja ylistää massan mukana, kulloisenkin trendin määräämällä tavalla. Ymmärtäminen ei kuitenkaan ole hyväksymistä, se on vain menetelmä, jolla voi halutessaan välttää rajoittuneisuudesta kertovan, yksinkertaistavan, jaon hyviin ja pahoihin ihmisiin.

Sitä paitsi kyseessä on sentään Morrissey. Ulkopuolisten puolustaja, joka on ansainnut sellaisia nimiä kantavia teoksia kuin Pyhä Morrissey tai Songs That Saved Your Life. Autenttisinpana lähteenä tietysti hänen taiteensa ja omaelämäkerta Autobiography.

Ihmisen hyvyys on jotain, mihin Morrissey ei ole voinut luottaa. Brittiläinen keltainen lehdistö on perinteisesti turvautunut skandaalinhakuisuudessaan sujuvasti myös valheisiin eikä musiikkitoimittajat ole koskaan olleet omimmalla maallaan tulkitessaan Morrisseyn kaltaisen – epämusikaalisen – artistin taidetta.

The Smithsin ensimmäisen levyn, Hand In Glove -singlen kannessa oli tyylitelty alastoman miehen kuva. Yksistään se riitti 1980-luvun Englannissa hyökkäykseen, joka täsmentyi B-puolen kappaleen Handsome Devil tekstiin. Sen tulkittiin kertovan lasten hyväksikäytöstä. Morrisseyn ristiretki mediaa vastaan lähti The Sunin ”haastattelusta”, jossa laulaja ”sanoi” ettei hänen mielestään ole lainkaan moraalitonta laulaa lasten hyväksikäytöstä. Vaikka levy-yhtiö Rough Trade vaati oikaisua The Sunilta ja samaan soppaan sotkeutuneelta Soundsilta, oli maito jo kaatunut.

Musiikkiteollisuus ja sen tuotteet elävät julkisuudesta. Viimeistään Autobiography paljastaa, kuinka tärkeitä listasijoitukset Morrisseylle ovat, joten hän myös janoaa julkisuutta. Valitettavasti indie-levy-yhtiöille julkaiseva marginaaliartisti ei saa koskaan riittävästi markkinointia vaan hänen pitää luoda maineensa toisin keinoin. Ja julkisuushan nostaa esille sen, millä on julkisuusarvoa.

The Smiths jäi 1980-luvulle ja laulajan tie jatkui monen väärinymmärryksen ja skandaalin kautta Viva Hate -levystä alkaneeseen soolouraan. Vihaamalla saa vihollisia. Jos kohderyhmänä on yhtään ajattelevat ihmiset, julkinen hyökkäys koko media-alaa kohtaan saattaa hyvinkin olla huonoin mahdollinen viestintästrategia. Sillä saa pahansuopaisuutta – ja kyllä – myös tahallista väärinymmärrystä. Journalistisia periaatteita kunnioittamattomien valemedioiden osalta jopa disinformaatiota, jonka uhreja olemme kaikki.

Mutta se että hyökkää journalisteja kohtaan tässä maailmassa, jossa monet heistä tekevät työtään henkensä kaupalla, on yksinkertaisesti moukkamaista. Mediakritiikki on aina paikallaan, mutta kategorinen median demonisointi on yhtä vainoharhaista kuin World Peace Is Not Your Business -kappaleen kehotus olla äänestämättä, jotta ”systeemi” ei vahvistuisi. Äänestäminen on demokratian perusta yhtä lailla kuin luotettava media on yhteisen todellisuuden edellytys.

Morrissey on eristäytynyt mies, joka etsii rakkautta. Hän etsii sitä myös meiltä suomalaisilta. Vuonna 2014, kahdesta loppuunmyydystä Finlandia-talon keikastaan ensimmäisellä, hän kysyi, miksi me yleisössä olleet olemme niin kilttejä hänelle? Morrissey esittää keikoillaan oikeasti rajuja kantoja eläinten oikeuksien puolesta ja ihmisiä vastaan, jotka niitä rikkovat. Meat is Murderista on muodostunut anarkovegaanien pyhä teksti ja Bullfighter Dies juhlii härkätaistelijan kuolemaa. Saiko Morrissey Suomesta rakkautta? Kyllä vain. Yleisö seurasi koko keikan seisten ja joku huusi oikean vastauksen artistin esittämään kysymykseen: ”Because we love you!”. Kiertueyhteenvedossaan hän nosti Helsingin keikan (first night) oman suosikkilistansa kolmanneksi.

Nyt tämä maailmasta ja aidosta vuoropuhelusta itsensä syrjäyttänyt, kohta kuusikymppinen pop-tähti – Antti Nylénin sanoin ”häiriintynyt ihminen, joka tekee häiriintyneisyydestään taidetta” – tulkitsee asioita näkökulmasta, joka vastustaa journalisteja ja tunnettuja medioita. Monet hänen kannanotoistaan on peräisin lähteistä, joita voi hyvällä syyllä kutsua valemedioiksi. Siksi Morrisseyn puheisiin on syytä suhtautua varauksella. Siksi myöskään hänen käsityksensä rasismista ei vastaa rasismia kokeneiden tuntemuksia.

Mutta myös puolustus on vahva. Tekstit kuten National Front Disco ja This Is Not Your Country tuomittiin jo 1990-luvun Englannissa rasistisiksi kertosäkeidensä perusteella vaikka tarkemmin kuunneltuina ne olisi yhtä hyvin voitu nähdä aikalaiskertomuksina, jotka tekivät näkyväksi silloisen yhteiskunnan sokeita pisteitä. National Front Disco oli itsessään vitsi, koska diskon juuret ovat soulissa ja funkissa, joita ei olisi ilman ryhmiä, joita National Front vastusti. Yhtä lailla Morrisseyta syytettiin väkivallan ihannoinnista kertoessaan gangstereista kappaleessaan The Last Of The Famous International Playboys.

Morrisseyn maailma on surua ihmisten ja eläinten kokemista vääryyksistä ja iloa sanan ja älyn voimasta. Viestinnän vaikeus syntyy tasapainoilusta kaikkein kauneimman ja kauheimman välillä. Morrissey on aina rakastanut haastavia aiheita eikä hänellä ole minkäänlaisia ambitioita olla ilmeinen tai helppo – hän ei arvosta sellaista taidetta. Mutta kohdatessaan rakkautta jossain maailman kolkassa, osaa hän siihen myös vastata. Tästä esimerkkinä Mexico: ”It seems if you’re rich and you’re white, you’ll be alright. I just don’t see why, this should be so.”

Maailmaa kiertävälle Morrisseylle kansallisvaltiot ovat kuin pop-bändejä, joita voi luokitella paremmuusjärjestykseen omien mieltymystensä mukaan. Ajatus monikulttuurisuudesta on hänelle yhtä kauhistuttava kuin band aid, joka sekoittaa yksilölliset artistit yhteiseksi perheeksi. Yhteisöksi joka säteilee ympärilleen liian paljon, liian kivuliasta rakkautta.

Morrisseyn piina jatkuu. Tiketin mainostama keikka on peruttu arvatenkin takkuilevan lipunmyynnin takia. Omaksi puolustuksekseen hän on avannut Morrissey Central -blogin, jossa hän yrittää oikaista median puolelta kokemiaan vääryyksiä. Blogi auttaa näkemään, ettei Morrissey selvästikään edes tunne rasismia ja sen uhrien kokemuksia kovin hyvin. Hän haluaa parantaa maailmaa, mutta tavoite ei ole rauhanomaisessa rinnakkaiselossa vaan ihmisten karsinoimisessa ”omille” mailleen. Hän etsii epätoivoisesti paluutietä kansallisvaltioista koostuvaan maailmaan välittämättä siitä, ettei hänen rakastamaansa Englantia ole todellisuudessa koskaan ollut. Autobiography todistaa pelkkää kurjuutta, joka väistyi Morrisseyn elämästä vasta hänen muutettuaan pois maasta.

Maailma muuttuu eikä sen kohtaaminen ole kenellekään helppoa. Ei varsinkaan Morrisseyn kaltaisille, jotka ovat kiintyneet kolonialismin ajan hedelmistä nauttineeseen Englantiin tai muihin suljettuihin kansallisvaltioihin. Silloin on vaarassa puolustaa myös jatkossa samoin mekanismein ylläpidettäviä ”systeemeitä”. Hän unohtaa ettei rajat sulkevalla Englannilla ole olemassaolon edellytyksiä ilman siirtomaapolitiikan aikaista väkivaltaa. Se on surullinen tavoite, joka edellyttää eriarvoisuuden hyväksymistä. Perusteiden luomista sille, että myös sinut voidaan sulkea ulkopuolelle.

Muiden maahanmuuttokriitikkojen tapaan Morrissey on sortunut valittamaan kuinka hänet yritetään vaientaa. Usein kyse on kuitenkin siitä, ettei ihmisarvoa loukkaavia mielipiteitä jaksa kuunnella kukaan, joka arvostaa itseään. Nationalismista tulee yksinkertaisesti paha olo.

2 vastausta artikkeliin “Morrissey ja viestinnän vaikeus

  1. Subjektiivinen mielipide: mies on musiikkiaan suurempi kokonaistaideteos. Minulle vähän kuten Lou Reed: musiikistaan iso osa on minulle täysin kuuntelukelvotonta, mutta henkilöinä ja ilmiöinä molemmat kiinnostavat suuresti. Ja kapinallisuudelle olen aina valmis antamaan pari pinnaa tasoitusta, sitä tarvitaan tässä tasapäiden maailmassa.

    Liked by 1 henkilö

  2. Niin, eikö taiteen arvo olekin isosti myös siinä, että nämä poikkeusyksilöt herättävät keskustelua? Tekemällä jotain, mikä koskettaa meitä tavalla, jota emme osaa vastustaa, he avaavat aistimme asioille, joilta muuten ne sulkisimme. Ja tehdäkseen jotain, mikä onnistuu koskettamaan, täytyy heidän olla hieman poikkeuksellisia – ajatella toisin. Siksi usein myös sietämättömiä. Morrisseyn kohdalla kosketus on ollut erityisen vahva ja olen itsekin nostanut hänet liian isoksi tekijäksi. On surullista huomata, ettei hänkään ollut erehtymätön. Taiteen kosketuksen ollessa voimakas sen teksteistä toivoo, odottaa ja lukee asioita, jotka pitäisi oikeastaan tehdä itse. Lou Reedin kerrotaan sanoneen, ettei Velvet Underground myynyt juurikaan levyjä, mutta kaikki jotka ostivat heidän levyn, perustivat oman bändin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s