Kategoria: Viihdearvo C

Kirjan avajaiset: O

Miten kaikki onkaan näennäisen merkityksetöntä. Kaikki touhuavat omiaan eikä mikään tunnu johtavan mihinkään, mutta silti asioilla on yllättäviä yhteyksiä.

Miki Liukkosen O tavoittaa aikamme läpeensä yksilöllistyneen hengen nostamatta ketään tarinan keskiöön. Päähenkilö on vain yksi sadasta ja hänen ongelmansa tuntuvat tässä kavalkadissa häviävän pieniltä. Pakottavine rutiineineenkin Jerome W vaikuttaa hälyttävän tavalliselta aikalaiseltamme. Hänelläkin on tarve ja taipumus yrittää luoda järjestystä maailmaan, joka muodostuu hengästyttävästä määrästä informaatiota.

Keskeinen oivallus on jatkuvan informaatiotulvan vaikutukset ihmisen kykyyn havainnoida todellisuutta. Liukkonen luetteloi informaatiota tarkkuudella, joka tuo mieleen Veikko Huovisen tuotannolle tyypilliset absurdit listaukset ruokatarvikkeista, viinaksista ja milloin mistäkin. Mutta siinä missä kylmän sodan aikaa elävä Huovinen kehitteli ajatusta pommisuojasta, jättää Liukkonen henkilöidensä suojaksi vain neurooseille periksi antavan, hajoavan mielen.

Ylikorostunut tietoisuus omasta tietoisuudestaan johtaa kirjan henkilöillä neurooseihin, joilla he yrittävät alitajuisesti luoda järjestystä käsityskyvyn ylittävään maailmaan. Löytää merkityksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. Se että oireelle on ehditty keksiä niin harmittomalta kuulostava suomenkielinen termi kuin informaatioähky (eng. information overload), ei paljon nykyihmistä lohduta.

Kirjan avainhenkilöistä Jeromen ikätoveri Eric Aho purkaa asetelmaa mielessään näin: ”Nykyajan obsessiivinen ’ajan henki’ kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon.”

Huovisen läpimurtoteos Havukka-ahon ajattelija oli retki aikalaistensa ihmismieleen kuvatessaan korpifilosofia, jonka maailma oli kasvanut tiedon myötä, mutta jolle tiedon sovittaminen omaan maailmasuhteeseensa aiheutti lähinnä kutkuttavaa huvittuneisuutta.

Kuinka paljon elämämme onkaan muuttunut. Huovisen nuoruudesta ei ole kuin kahden sukupolven matka Liukkosen nuoruuteen. Siinä missä Pylkkäs-Konsta naureskeli heinää tutkiville maistereille, kohtaa Jerome W maailman, jossa saa olla tyytyväinen jos ymmärtää edes jostain jotain. Samaa on vain ihmisen viehtymys suurempaa ymmärrystä kohtaan. Kun Konsta matkustaa mielessään avaruudessa, tutkii Jerome aikavääristymän mahdollisuutta. Molemmilla on yhtä vähän toivoa päästä oikean tiedon jäljille.

Keskuudessamme elää molempien teosten aikalaisia. Jossain siinä välissä keski-ikäinen blogisti yrittää pitää elossa haavetta korvessa vaeltamisesta tai melomisesta. Puhdistavasta luontokokemuksesta, joka irrottaisi informaatioyhteiskunnasta ja mahdollistaisi luonnon kohtaamisen ilman häiriöitä. 1970-80-luvuilla kasvanut sukupolveni muistaa vielä ajan, jolloin olimme vain yhdessä paikassa kerrallaan. Noihin aikoihin soi usein Juha Vainion vapaudenjulistus Käyn ahon laitaa.

Mutta nykyihminen on ubiikki. Olen samaan aikaan blogistina tässä, töissä tuolla ja järven selällä miettimässä, mitä sekin luonnonrauhan vapauttaman muistin mieleen tuonut vanha tuttava ajatteli siitä Facebook-päivityksestä, joka oli oikeastaan tarkoitettu niille toisille siinä toisessa kontekstissa. Ja mitä johtopäätöksiä Facebookin koneäly teki siitäkin tykkäyksestä, jonka annoin tukeakseni henkilöä vaikeassa haasteessa haluamatta varsinaisesti keskustella koko asiasta. Ja ovatkohan ne töissä nyt tyytyväisiä siihen, mitä jätin koneet tekemään poissa ollessani ja jos ovat, niin pitäisiköhän minun huolestua siitä.

Vaikka kuinka pakenisin, sulkisin puhelimen ja tietokoneen, eivät 24/7 voimassa olevat, pitkälti itse luomani, velvoitteet ja odotuksen väistä. Tarvitaan ajatukset totaalisesti täyttävä harrastus tai ulkomaanmatka, jossa ympäristönvaihdoksen myötä syntyvät aistihavainnot työntävät aiemmat ajatukset pois tieltään. Tai sitten kunnon neuroosi.

Mistä maksan lehtitilauksessa tai Yle-verossa?

Onhan se mukava saada lehti laatikkoon ja uutiset tai joku hyvä kotimainen sarja telkkariin. Lehtien verkkoversioistakin on tullut ihan ok lisä. Myönnettäköön vielä sekin, että Ylen Teema, Areena ja Elävä arkisto ovat aika hienoja palveluja nekin. Mutta enemmän kuin omasta viihtymisestäni, olen valmis maksamaan journalismista. Siitä että joku selvittää yhteiskunnallisia asioita ja raportoi niistä julkisesti ja ymmärrettävästi.

Ennen vanhaan joukkoviestimillä oli yhteiskunnassa selkeä ja kiistaton tiedonvälityksellinen, jos kohta myös tiedonhallinnallinen rooli. Nyttemmin median pirstaloiduttua eri kanaviin ja lähteisiin on alaa muokannut ansaintalogiikan muutos: tilaustuotot ovat vähentyneet ja mainostulot jakautuneet osin uusille toimijoille. Kasvava osa näistä toimijoista on sellaisia, jotka eivät maksa sisällön tuottamisesta tai joiden tuottama sisältö ei noudata journalistisia, vaan puhtaasti julkaisijan omaa agendaa mukailevia periaatteita.

Tiedonvälityksen kannalta on siis erityisen tärkeää huolehtia journalistiikkaa harjoittavien medioiden toimeentulosta. Nykymallissa tämä tapahtuu tilausmaksujen ja Yle-veron muodossa. Jos vastaava kulu olisi upotettu yleiseen verotukseen, ei sen – tai suuremmankaan summan – maksamiseen olisi minkäänlaista kynnystä, vaan kulut hyväksyttäisiin välttämättömänä osana yhteiskunnan ylläpitomenoja. Onkin hyvä kysymys, miksi Yle-veroa pitää nykyisin maksaa erikseen?

Johtuuko se siitä, että vallan vahtikoira puree myös ruokkivaa kättä, etenkin jos käsi tekee pahaa. Kuten ei rikokseen syyllistyvä ole turvassa lehden uutisoinnilta, vaikka tilaaja olisikin, ei mediaa tukeva valtiokaan voi välttyä julkiselta kritiikiltä, kun siihen aihetta löytyy. Toisaalta media – neljäs valtiomahti – tukee valtiota välittämällä punnittua tietoa poliittisten päätösten perusteista ja auttaa pitämään yhteiskuntaa koossa tuottamalla yhteistä todellisuutta.

On niitäkin, jotka eivät salli valtamedioille vahtikoiran roolia. Sellaisia, jotka epäilevät journalistien motiiveja ja mediatalojen puolueettomuutta. Ja kuuluuhan journalistista uskottavuuttakin kyseenalaistaa tai ainakin tarkastella kriittisesti. Siksi tarvitsisimme entistä useampia medioita toteuttamaan lehdistönvapautta ja antamaan moniäänisempää kuvaa todellisuudesta. Toimittajat eivät kuitenkaan elä pelkästä oikeudenmukaisuudesta, vaan hekin tarvitsevat palkan työstään. On turha odottaa tutkivaa journalismia, jos ei ole valmis maksamaan edes omaa Yle-veroaan tai sanomalehden tilausmaksuaan.

Ilmaiseen mediaan on aina syytä suhtautua kriittisesti. Mainosrahoitteiset ilmaisjakelulehdet ovat sieltä selkeimmästä päästä, mutta nekään eivät aina ole sitä, miltä näyttää. Pahoin pelkään, ettei kaikki Kärkkäisen KauppaSuomea lukevat vieläkään tunne lehden piiloagendaa. Myös advertoriaalien ja yhteistyöblogien kohdalla on mediakriittisyys tarpeen. Kaikkein arveluttavimpia ovat tällaiset nyt lukemasi kaltaiset mediat, joiden tuottaja esiintyy puolueettomana eikä näytä saavan työstään minkäänlaista tuloa (ellei nyt oman työn markkinointia sellaiseksi lasketa). Silloin taustalla on joko pyyteetön harrastuneisuus tai jonkinlainen tarve vaikuttaa sinuun. Kumman näistä arvelette synnyttävän MV-median kaltaisia ulostimia?

Mitenkään väheksymättä kaikkea muuta verovaroilla toteutettavaa palvelutuotantoa, voisi väittää että Yle-veron käyttö on sieltä hyödyllisimmästä päästä ihan ilman viihdetarjontaakin. Mitä taas tulee paikallisen sanomalehden perinteiseen tai digitaaliseen tilaukseen, on vaikea kuvitella mitään muuta tahoa, joka pystyisi vastaavalla summalla saamaan aikaiseksi jotain yhtä hyödyllistä yhteiskunnan ja sinun itsesi kannalta.

Lisätietoa journalistisista periaatteista vastuullistajournalismia.fi.