Viisi vuotta David Bowiesta

Joskus sattuu, että yllättävä tapahtuma saa pysähtymään kuin seinään. Vaikutus on uusi ja ennalta arvaamaton. Mitä nyt tapahtuu? Minulle sellainen oli David Bowien kuolema päivälleen viisi vuotta sitten. Olin tuntenut hänen tuotantonsa ja sen kertautuneen vaikutuksen monien itselleni tärkeiden artistien kautta. Kuitenkin vasta kuolema sai minut tutustumaan mieheen paremmin. Hänen filosofiaansa.

Vain kaksi päivää ennen Bowien poismenoa julkaistiin albumi, joka esitteli maailmalle hänen viimeisen hahmonsa, kuolevan rock-tähden, Blackstarin. Hänen kuolemaansa johtanut sairaus onnistuttin pitämään salassa niin hyvin, että uutiset tulivat yllätyksenä. Alati muuttuva Bowie kuului niin olennaisena osana ikinuoreen pop- ja rock-kulttuuriin, ettei hänen poismenonsa ollut oikeastaan tullut mieleenkään. Puhun tietysti omasta sukupolvestani.

Olen syntynyt samana vuonna kuin Ziggy Stardust laskeutui maan pinnalle. Hunky Dory, The Man Who Sold The World ja Space Oddity olivat jo sitä ennen, joten oman kokemukseni mukaan en voinut kuvitella muuta, kuin Bowien olevan ikuinen. Vilkaisu levyhyllyyn osoitti hänen olevan kaikkialla Morrisseysta Ismo Alankoon. Bowien tavoin he ovat rock-taiteilijoita, jotka ymmärtävät kyseen olevan paljon muustakin kuin musiikista.

Mistä Bowiessa oli kyse? Taiteellisesta vaikuttumisesta ainakin. Hän imi taidetta ja katalysoi vaikutteet osaksi omia teoksiaan. Koulutukseltaan Bowie oli alimman mahdollisen asteen taidekoululainen, mutta itseään etsiessään hän luki valtavasti. Kirjoista löytämiään persoonia ja tietoisuuksia hän ammensi musiikkiinsa. Uran alkuaikoina Jean Genet ja Iggy Pop yhdistyivät Jean Genieksi ja scifi-romaani Odd Johnista syntyi Oh! You Pretty Things. Itse hän kertoi olleensa ennen kaikkea rock-fani, mistä todisteeksi jäi lukuisia levytettyjä tulkintoja aina Syd Barretista Nina Simoneen.

Taiteen ohella Bowieta kiehtoi todellisuus. Maailman hän näki kaaoksena, josta voi vain yrittää ottaa selvän. Black Tie White Noise -DVD:n haastatteluraidalla hän kertoo valinneensa pop- ja rockmusiikin, koska piti sitä kaikista taiteenlajeista sosiologisimpana. Taiteena, joka pyrkii ymmärtämään ihmistä sekä yksilönä että yhteiskuntana, mutta ennen kaikkea suhteessa välittömään ympäristöönsä. Hänen tuotantonsa pyrki aina kuvaamaan kulloisessakin ajassa vaikuttaneita ilmiöitä, mistä sai kuvan ajan seuraamisesta. Oikeampaa olisi sanoa, että hän tutki kulttuuria ja onnistui osaltaan myös synnyttämään trendejä, kuten glamrock. Viimeistä levyään, Blackstaria, tehdessään hän tutustui jazz-musiikkiin.

Vaikka Bowiesta on kirjoitettu enemmän kuin kenties kestään muusta rock-muusikosta, saa hänen persoonastaan selkeimmän kuvan niistä suhteellisen harvoista haastatteluista, joita hän antoi. Lehdistä ja kokoomakirjoista (Bowie – The Last Interview ja Bowie on Bowie) löytyville haastatteluille tyypillistä on, ettei hän malttanut koskaan puhua julkaisemistaan levyistä, vaan keskusteli mieluummin työn alla olleista projekteista, joiden johtoajatus oli vasta muotoutumassa.

Hänellä oli tapana kääntää haastattelut keskusteluiksi, joissa haastattelija joutui perustelemaan ja jakamaan omia kulttuurisia näkemyksiään. Ylen Anne Flinkkilän kanssa juuri 49 täyttänyt Bowie pohti elämän lyhyyttä. Sitä miten eksistentiaaliset pohdinnat eivät meinaa ennättää edes vauhtiin, kun elämä onkin jo ohi. Tuolloin hänellä oli vielä kaksikymmentä vuotta.

Mitä Bowien kuoleman jälkeen sitten tapahtui. Tutustuin jatkuvasti uutta etsivään kokeilunhaluiseen taiteilijaan, joka kannusti myös muita toteuttamaan itseään. Hänen mukaansa kaikki taiteet ovat yhtä. Jokainen voi löytää itselleen sopivan ilmaisumuodon ja tulla sen kautta syvemmäksi ja ehjemmäksi ihmiseksi. Jokainen eletty päivä on mahdollisuus oppia jotain, jokainen päivä lisää elämänkokemustamme. Se miten merkitykselliseksi itse oman elämämme tunnemme, on paljolti kiinni siitä teemmekö asioita, jotka koemme merkityksellisiksi. Opimmeko löytämään niitä, ja annammeko niille tilaa edes vähän. Tunnin pari, joitakin minuutteja.

We’ve got five years.

Uskollinen äänentoisto

Kaiuttimiin kiintyy kuin ystäviin. Vaikka kuinka löytäisi uusia, ei vanhoistakaan halua luopua. Tuttu ääni, monet yhteiset elämykset ja vakaus. Odotus, joka syntyy jo musiikin kuuntelun ajatuksesta. Hetkistä ystävien kanssa.

Oli aika jolloin yritin aktiivisesti laajentaa ystäväpiiriäni, ja hankin kaiuittimet myös kirjaston puolelle. Radiotehnikat löytyivät läheisestä vanhojen tavaroiden liikkeestä. Sieltä jostain äänilevyjen lähettyviltä, jossa ystävät tapaavat.

Technicseissä ei kuitenkaan tehot riittäneet neljään kaiuttimeen. Asetelma oli hankala, mutta selvisin siitä lopulta melko pienilllä muutoksilla, eli purkamalla väliseinän. Radiotehnikat unohtuivat vuosiksi autotalliin.

Nyt, kuten jokaisella tallin siivouskierroksella, ne olivat päätymässä romukuormaan. Tai ei sentään, olin laittamassa niitä Toriin, jotta löytäisivät vielä arvoistaan seuraa. Käytetyn tavaran myyjänä olisin kuitenkin vastuussa tavaran laadusta, joten päätin heittäytyä S-30:sten seuraan lauantai-illaksi ja kuunnella mitä niillä on kerrottavanaan.

Asennus oli miellyttävävää. Kaksi johtoa, ja virrat päälle. Ei säätämistä, ohjelmien latausta tai buuttausta. Odotusarvoisesti päässä alkoi soimaan Vysotskin Mistä tunnet sä ystävän. Rahisevana, suttuisena ja epäilyvättävänä kuin Melodijan julkaisemat rock-levyt, mutta ainakin analogisena.

Jännitys jatkui kuunnellessa. Yllättäen ääni tulikin selkeänä ja tasaisen vahvana kaikilta äänialueilta, mutta ilman totuttua bassokorostusta. Se että olin nostanut Radiotehnikat vuosia ystävänpalveluksia tehneiden Dalin kaapien päälle, teki palveluksen diskanteille. Äänilinja oli kerrankin suorassa korviin nähden ja tutuiltakin levyiltä kuului ääniä, jotka olivat ennen jääneet varjoon.

Jännittyneisyys toi mieleen Latvialaiset kaiuttimen rakentajat, jotka saattoivat olla hyvinkin tuttuja neuvostoliittolaisen tarkkailuteknologian kanssa. Todennäköisesti materiaalia oli hyvin saatavilla ja niiden laatu aivan toista kuin nykyaikaisessa halpatuotannossa. Mikään ei antanut merkkejä siitä, että kaiuttimet kärsisivät vanhuudesta.

Voi myös olla että käsityötä ja ammattiylpeyttä oli enemmän kuin mitä rahalla voi ostaa tai myydä. Voi olla, että neuvostolatvialaisilla oli tarve uskoa johonkin. Tehdä jotain, mihin uskoa.

On kuin se kaikki lämpö, mitä slaavilaisuudesta oli jäljellä, olisi säilötty kaiuttimiin, joista sen saattoi vapauttaa suuren kärsimysnäytelmän osallisille.

Suurin yllätys vanhoja levyjä soitellessa olikin se, että kaiuttimien mukana tuli niin paljon ystäviä. Osa pitkäaikaisia tuttuja, ja toiset vain ohimennen tavattuja.

Tajusin, että tässä koronan jälkeisessä elämässä minulla on lopultakin rajallinen mahdollisuus tutustua kiinnostaviin, hyviin ja hyvin kiinnostaviin ihmisiin. Olen onnellinen jokaisesta ystävästä, joka on löytänyt elämästä pienenkin siivun kauneutta, merkitystä ja merkityksellistä kauneutta. Jotain siitä soi niissä äänilevyille tallentuneissa hetkissä, jotka uskollinen äänentoisto vapauttaa.

Sanojen valtakunta (RollFM)

Tuomari Nurmiolta ja Jarkko Martikaiselta on juuri ilmestymäisillään sanakirjat. Siis laulujen sanat kirjoina. Näin siitäkin huolimatta, että kovin monet artistit ovat itsekin sitä mieltä, ettei laululyriikoita pitäisi tulkita irrallaan yhteydestään. ”Lauluja kannattaa kuunnella levyiltä, koska vasta laulettuina niiden idea välittyy”, opasti Kauko Röyhkä toimittamansa ”Get on – 101 rocklyriikan parasta” -kirjan esipuheessa. Siksi Sanojen valtakunta on radio-ohjelma.

Lauletut sanat ovat kuitenkin vain yksi osa esitettyä musiikkia, eivätkä siksi useinkaan saa ansaitsemaansa huomiota. Ismo Alanko katsoi parhaaksi liittää Hei Soturit -levyn mukaan tilauslomakkeen, jolla tekstit sai postitse. Monitasoiset ja abstraktiudessaan vertaansa hakevat sanoitukset hukkuivat varsinkin Sielun Veljien alkuaikoina kolmiäänisen laulun ja tarkoituksella epävireisen soiton syövereihin. Nyttemmin sanat on julkaistu kirjoina ja löytyvät esimerkillisesti myös osoitteesta ismoalanko.com. Sillä ja jos. Elleivät sanat kestä lukemista, voisiko se johtua siitä, että sanat eivät kanna?

Sanojen valtakunta -ohjelma keskittyy Suomi-rollin kultakauteen, mutta ei jätä tyystin huomiotta muitakaan musiikin alueita. Vastakohtana autenttisuuteen pyrkivälle rokille voi nähdä tuottamalla tuotteistetut kappaleet, joiden esittäjä tulkitsee tekstintuottajan hänelle tekemää teosta miten taitaa. Kappaleiden jännitys puretaan Auto-Tunella synteettiseksi mössöksi, joka ei juuri ihmismieltä puhuttele. Soinnuiksi joiden yhteyttä reaalimaailmaan ei äänimassasta erota sen paremmin kuin muidenkaan instrumenttien.

Toinen laita on iskelmälyriikka, jonka kulta-aika oli Juha Vainion aktiivivuosina 1960-1980-luvuilla, jolloin samainen mies vastasi yli 2400 levytyksen sanoituksista. Tässä yhteydessä riittää, että kerromme Junnun hioneen sanoitustekniikkansa sekä omaleimaiseksi että nopeaksi. Hän täytti rivit kuten sanaristikon, joita teki kertoman mukaan kirjoitusnopeudella muun keskustelun lomassa. Junnun oppaana toimi Unto Kupiaisen Lyhyt runousoppi. Alunperin Pohjois-Karjalan Opiston kansankorkeakoulun luentojen pohjalta vuonna 1949 julkaistu kirjanen tutustutti hänet sointuisen lyriikan orjuuttavimpiin perinteisiin. Näiden mukaan ”loppusoinnillisissa sanoissa vallitsee täydellinen yhtäläisyys soinnun ensimmäisestä vokaalista lähtien”.

Junnu laati ensin riimit, ja täytti vasta sen jälkeen sanoituksen sisällöt siten, että jokaista nuottia vastasi yksi tavu. Hänen neroutensa näkyi siinä, että hän onnistui pakottavasta muodosta huolimatta tuomaan kappaleisiin tunnetta ja kestävää sisältöä. Tällöin itsestään selväkään loppusointu ei tuhonnut koko tekstiä vaan jännite syntyi nimenomaan siitä, minkälaisen sillan kautta arvattavaan lopputulokseen päädytään. Oppi jonka myöhemmät iskelmänikkarit ovat onnistuneet hukkaamaan lähes jäljettömiin. Lainatkaamme Kupiaisen lyyrillistä tasapainolakia: ”Hivelevinkään sanonta ei saa tarpeellista kantavuutta, ellei ajatussisällys anna sille lentovoimaa, ja taas toisaalta parhainkin ajatus putoaa kesken runon siiviltään, ellei sitä ole kannattamassa tarpeeksi runollinen sanailmaisu.”

Jos Juicen katsotaan jatkaneen riimittelyn perinnettä rock-lyriikassa, kasvoi seuraavasta polvesta omalakisempi. Kauko Röyhkä sopinee esimerkiksi alun alkaenkin täysin sääntöjä kumartamattomasta lyrikoinnista, joka taas vaatii laulajalta vahvaa uskoa tekstiin. Siinä missä riimeihin perustuvia ralleja on helppo kenen tahansa laulaa, ovat omalakisemmat tekstintekijät – maailmalta mainittakoon vaikka Morrissey – yhtä kappaleidensa kanssa. Heidän tuotantoaan eivät juuri muut osaa esittääkään.

Sanojen valtakunta tuo korviinne kaikkea tältä väliltä. Edellä mainittujen lisäksi kivijalkoina toimivat ainakin Edu Kettunen ja Kari Peitsamo. Tekstit kumpuavat keski-ikäisten rokkidiggareiden muistoista, joten kuulijoilta toivomme opastusta koskien eri sukupolvien ja -puolien teoksia. Omasta puolestamme aiomme nostaa esille sellaisia nimiä kuin Juha Lehti, Tomi Kontio, Juha Menna, Samuli Mäkisalo, Juha-Matti Pesonen…

Sanoilla leikittelijöitä, taitavia sellaisia. Ihmeentekijöitä, jotka rakentavat visuaalisia maailmoja vain muutamalla sanalla: ”Mä laitan tuonne asfaltin ja kattopellit. Nostan pystyyn tv-antennit. Laitan kadunkulmaan bensapumput simpukka-Shellin. Mä jatkan siitä mihin poikasena jäin, kun lelut piti koota kaappiin.” – Sanojen valtakunta. Kiitos Kauko, tästä jatkaa Pönde ja Kari.

Kuuntele Sanojen Valtakunta: Lapsuus (8.9.2020) Mixcloudissa.

Radio RollFM pääkaupunkiseudulla 102.0 MHz tai verkossa R ollfm.fi

Se on vain rock ’n’ rollia

Mutta tykkään siitä. Ei se sitä ole, elän sitä. Rock and roll -unelmaa elää jokainen, joka on saanut kosketuksen elämänsä bändiin. Yksinkertaista, mutta totta laulaa Ismo Alanko Neljän Baritonin Pop-musiikkia-kappaleessa. Se on yhden rock-jumalan yritys sanoittaa kaikkien kokemusta. En väitä, että kaikki saavat musiikista samanlaista kivijalkaa elämälleen kuin minä, mutta väitän, että sinä tiedät mistä puhun. Ethän muuten olisi lukenut näin pitkälle.

Tarina. Se miten herkkyysiässä, jossain 13-23-ikävuosien välillä, kuulemamme biisit vaikuttavat kaikkeen, mitä myöhemmin olemme ja teemme. Miten monella tavoin rytmi, asenne, sanat ja mielikuvat kietoutuvatkaan meihin. On kuin osa geeneistämme olisi periytynyt korvien kautta.

Hurriganes esitti Remu Aaltosen suulla juuri oikeat sanat. Get on ei varsinaisesti tarkoita mitään, mutta sen viesti on sitäkin kirkkaampi. Get on tarkoittaa samaa kuin C’mon Everybody, All The Young Dudes, Rock This Town ja sadat muut ikäpolvikokemukset, jotka uusintavat ikiaikaista voimaa. Se on lähtökäsky: mene ja koe maailma. Ota se omaksesi.

Nuoruuden suosikit kulkevat mukana läpi elämän. Joku saattaa sulkea nostalgian kokemusmaailmastaan ja unohtaa vuosiksi, mutta se ei poista sitä, että tietyt kappaleet laukaisevat merkityksiä. Kun vanhuuden kynnyksellä alamme purkaa elämäämme on aivan varmaa, että nämä samat biisit raikaavat vanhainkodeissa ja nyt eläkeläistapahtumissa esiintyvät iskelmäpumput tekevät tilaa coverbändeille.

Mutta rock on ikinuori. Se pesee kasvonsa, vetää vanhat heimovaatteet päälleen ja jatkaa eteenpäin. Kun The Rolling Stones lauloi I know, it’s only rock’n’roll, but I like it, siirtyi rock taas muutaman sukupolven. Brittibändi uudisti afroamerikkalaista rhythm and bluesia, mutta mitä traditiota he tarkkaan ottaen jatkoivat? Ihmisen alkukodista kulkeutunutta rytmiä, joka kolisee. Musiikkia jolla on merkitystä.

Mistä merkitys syntyy? Yllä olevan perusteella olen pakotettu vastaamaan, että merkitys syntyy merkityksen etsinnästä. Se syntyy tarpeeseen. Herkkyysikä, tietty nuoruuden vaihe, jossa kiinnostumme suvunjatkamiseen johtavista käytänteistä ja etsimme itseämme vanhempiemme ja opettajiemme määrittämässä maailmassa. Merkitys syntyy rakkaudesta ja anarkiasta.

Musiikkiteollisuus on oppinut tuottamaan kysyntää vastaavaa musiikkia, mutta sekin onnistuu vain silloin kun artistilla on herkkyyttä tunnistaa aikansa tendenssejä intuitionaalisesti – epä-älyllisesti, jos sallitte. Last year I was twenty-one, I didn’t have lot of fun. And now I gonna be twenty-two, I say oh my and boo-hoo. Ei Iggy Popilla ollut The Stoogesin ensilevyä tehdessään mitään käsitystä siitä, kuinka monia miljoonia kuulijoita hän tulisi puhuttelemaan. Ei ole vieläkään, mutta niin vain kävi. Tietty akti saattaa matkaan oikeat siemenet ja lopputulos olet sinä. Alku on täyttä sattumaa ja loppu jatkoa kerran alkaneelle tarinalle.

Bourdieu puhuu habituksesta tarkoittaen yksilön olemusta. Sitä miten ilmennämme itseämme ja määrittelemme itsemme. En tiedä mitään voimaa, joka vaikuttaisi siihen pop-musiikin tavoin. Ainakin omalla kohdallani se ylittää lukemani kirjallisuuden ja näkemäni elokuvat. Se ylittää vanhempieni tarjoaman mallin, jonka rooli lienee aiemmille sukupolville ollut ylittämätön. Vai onko, haettiinko silloinkin omaa kuvaa naapurin sedistä, tädeistä ja shamaaneista? Onko ihmisen kehitys ollut aina kapinaa auktoriteettejä vastaan? Geenipoolin etäännyttämistä omasta sukulinjasta. Oman merkityksen etsimistä ja löytämistä.

Lue myös: Viestejä edeltä jo menneiltä – ”Elvis elää, mutta vain niin kauan kuin muistamme hänet”.

Röyhkeää voimaa (RollFM)

Kuvittelin, että talo meren rannalla on joku vanha huvila Lauttasaaressa. Aikaa nähnyt puurakennus, joka uhmaa sään ja ihmisen vaikutuksia. Rautaa ja lasia suojaamassa salaisuutta, joka ei aukene minulle. Kuvittelin, että siinä huvilassa on vallalla mystiset voimat, että siinä asuu Kauko Röyhkä.

Vuosien jälkeen sain kuulla toisenlaisen tarinan. Tarinan mielikuvituksesta ja taiteellisesta vaikuttumisesta, jollaista itsekin koen näitä lauluja kuunnellessani. Se kertoi munasta syntyneistä Salvador Dalista ja hänen vaimostaan Galasta sekä heidän ihmeellisestä ja epätodellisesta talostaan.

Minulle rock-lyriikoiden hienous on ratkaisematon mysteeri. Tiedän tekeväni vääryyttä runoudelle verratessani rockin tekstejä siihen. Silti on vaikea keksiä muutakaan vertailukohtaa. Pienoisnovelleja ehkä, mutta vahvasti sanataiteellisia sellaisia ja samaan aikaan alisteisia sävelille.

Omalle ajalleni, joka on vielä hetken yleisemminkin tunnistettavissa, suomalaiset rock-lyriikat ovat olleet tapa välittää tunteita aina universaaleista parinmuodostuskäyttäytymisen teemoista pohjoisen elämän ja kuoleman kysymyksiin. Tarkastellessani Kauko Röyhkän tekstejä en voi olla hämmästymättä sitä, mihin kaikkeen rock-lyriikka voikaan taipua. Kuinka ehjiä tarinoita sillä voi luoda ja kuinka suuren jännitteen niihin saa musiikin avulla aikaiseksi. Kaikki tämä kolmessa minuutissa.

Niin hienoja muusikoita kuin Röyhkän taustalla onkin soittanut, vain harvoin kappaleet toimisivat ilman laulajan persoonaa. Ylen vuonna 2010 tuottamassa Rock-Suomi-sarjassa Riku Mattila mietti sitä, kuinka laulaja on se joka tekee musiikista mielenkiintoista. Tai vastaavasti vaikeasti lähestyttävää. Kyse on siis mitä suurimmassa määrin kuuntelijan ja laulajan maailmojen kohtaamisesta. Silloin kun ne kohtaavat, on kuuntelija valmis joustamaan taiteellisista kriteeristä ja elleivät kohtaa, ei mikään auta.

Samassa sarjassa Melrosen laulaja Tokela painotti rockiin kuuluvaa vaaran tuntua – röyhkeyttä. Se on kiehtova elementti, joka on leimannut koko rock’n’rollin historiaa. Paholainenkin on kaivettu tarkoitushakuisesti esiin aina kun jumalan kansa on päässyt tylsistymään. Sekin on taiteen merkki, jolla osoitetaan normien kapeus ja kyseenalaistetaan vallitsevaa ilmapiiriä. Röyhkä tekee sitä mielellään.

Aikakausi on taas vaihtumassa ja uudet taiteen muodot puhuttelevat tulevia polvia. Röyhkän sanoituksissa on paljon sellaista, joka ei sovi tähän aikaan, mutta kuka olisi niin hullu, että vaatisi soveliaisuutta Kauko Röyhkältä? Sehän olisi kuin odottaisi Iggy Popin esiintyvän näyttämättä keskisormea yleisölle – ja kaikille.

Silti Facebook-kirjoitukset ja niistä koostettu Kauko Röyhkä (Virallinen) -kirja todistaa, että hänen sielunsa on puhdas paljosta sellaisesta kuonasta, johon moni kuuliaisempi kansalainen uhkaa tukehtua. Kauko Röyhkän ja Iggy Popin kaltaiset taiteilijat uskaltavat sanoa silloinkin, kun kyse on ihmisyyden perustasta, kuten ihmisoikeuksista. Silloin sanassa on taas voimaa. Jään odottamaan Röyhkän vastinetta Post Pop Depressionille.

Kauko Röyhkän tekstejä kuunnellaan ja käännellään Vapaakytkimen radiospesiaalissa 15.10.2019 klo 13.00. Studiossa mukana Röyhkän tekstejä kielitieteen näkökulmasta tutkaillut Pönde. RollFM pääkaupunkiseudulla 107,4 MHz ja verkossa www.rollfm.fi.

Lue myös: Elokuvia ilman kuvaa.

Kirjoita jotakin, niin Olli näkee sen…

Näin lukee kuolleen ystävän Facebook-sivuilla. Se on kaunis ajatus ja varmasti totta. Yhtä totta kuin se, että Olli järjesti huvikseen vaihdevian, joka sai junani myöhästymään kahdella tunnilla matkatessani hänen hautajaisiinsa. Rautatieasemalta suunnistin neuvottomana Rosebudin kirjakauppaan, jossa viisas henkilökunta neuvoi minua eteenpäin. Sillä eteenpäin on ihmisen mentävä.

Ajoin metrolla Hakaniemeen. Vai kävelinkö sittenkin, en muista. Lounastin musta puku päällä Juttutuvassa ja muistelin yhteisiä aikoja. Kinaporissa ja Vasiksella, mutta ennen kaikkea 1990-luvun Punavuoressa: Erottaja, Maki, Café Fredrik. Jostain näistä aina löysimme toisemme. Vedit minut pöytääsi vaikka seuraa olisi ollut kuinka. Ei haitannut että tulin ulkoa.

Olli oli suuri, Olli oli veli. Isoveli, joka ei valvonut, mutta opasti ja tuki. Hän piti rehellisyydestä, suoruudesta, joka helpotti ja vaikeutti asioita. Hellittämätön muisti kaipasi unohdusta. Elämä, joka oli kaikki, ei antanut rauhaa miltään. Tuska ja rakkaus yhdessä tuottivat elämänjanoa ja kuolemanpelkoa. Liian suurta.

Ollilla oli kyky nähdä merkityksiä. Tuottaa ja välittää niitä. Populaarikulttuurin historia on täynnä toinen toistaan suurempia tunteita, mutta liian usein ne hukkuvat mitäänsanomattomaan massaan. Olli ei arvottanut mitään, ja hän arvotti kaiken. Mielipide oli totuutta vahvempi ja siltikin vain mielipide. We shall not be moved.

Ihminen, joka tuntee syvästi, on paitsi voimakas myös haavoittuva. Joka osaa haltioitua populaarikulttuurista Ollin tavoin, on auki. Hän antaa vaikutteiden tulla ja vaikuttaa. Kuuntelee Blurin Universalin kaksisataa kertaa putkeen ja huomenna taas jotain muuta. Altistaa itsensä taiteelle, joka on naamioitu brittiläisen työväenkulttuurin iloihin ja murheisiin. Oasis pitää mainita. Ja The Stone Roses.

En tiedä miten elit päivästä toiseen. Viime vuosina matkaa välillämme lyhensi vain Facebook. Tuhannet jakamasi musiikkivideot kertoivat maailmastasi ja niistä tunnelmista, jotka olivat muuten tavoittamattomissa. Genren tuttuuden ansiosta ne olivat ilmaisuvoimaisin taidemuoto, jonka kuvitella saattaa. Jokainen jakamasi video kertoi jotain hetkestä siinä maailmassa, jossa sinä elit. Niiden merkitys syntyi siitä, että sinä jaoit ne.

Kiitos kaikesta siitä, minkä jaoit kanssamme. Lepää rauhassa, ystävä.

Morrissey ja viestinnän vaikeus

Pop-maailman huonoin viestijä on valittu. Uransa aikana hän on yrittänyt alusta asti päästä eroon kokonimestään ja viimeiset 30 vuotta maineestaan The Smithsin laulajana. Vuonna 2018 Tiketti esittelee hänet näin: ”Stephen Patrick Morrissey tunnetaan 1980-luvun brittiläisen The Smithsin sanoittajana ja laulajana.” Kolmas asia, jota hän on yrittänyt sanoa on se, ettei hän ole rasisti. Nyt hänet tunnetaan myös rasistina.

Jos haluaa ymmärtää Morrisseyta, pitää tietää muutama seikka hänen taustoistaan. Ellei halua, voi toimia kuten muissakin asioissa: tuomita ja ylistää massan mukana, kulloisenkin trendin määräämällä tavalla. Ymmärtäminen ei kuitenkaan ole hyväksymistä, se on vain menetelmä, jolla voi halutessaan välttää rajoittuneisuudesta kertovan, yksinkertaistavan, jaon hyviin ja pahoihin ihmisiin.

Sitä paitsi kyseessä on sentään Morrissey. Ulkopuolisten puolustaja, joka on ansainnut sellaisia nimiä kantavia teoksia kuin Pyhä Morrissey tai Songs That Saved Your Life. Autenttisinpana lähteenä tietysti hänen taiteensa ja omaelämäkerta Autobiography.

Ihmisen hyvyys on jotain, mihin Morrissey ei ole voinut luottaa. Brittiläinen keltainen lehdistö on perinteisesti turvautunut skandaalinhakuisuudessaan sujuvasti myös valheisiin eikä musiikkitoimittajat ole koskaan olleet omimmalla maallaan tulkitessaan Morrisseyn kaltaisen – epämusikaalisen – artistin taidetta.

The Smithsin ensimmäisen levyn, Hand In Glove -singlen kannessa oli tyylitelty alastoman miehen kuva. Yksistään se riitti 1980-luvun Englannissa hyökkäykseen, joka täsmentyi B-puolen kappaleen Handsome Devil tekstiin. Sen tulkittiin kertovan lasten hyväksikäytöstä. Morrisseyn ristiretki mediaa vastaan lähti The Sunin ”haastattelusta”, jossa laulaja ”sanoi” ettei hänen mielestään ole lainkaan moraalitonta laulaa lasten hyväksikäytöstä. Vaikka levy-yhtiö Rough Trade vaati oikaisua The Sunilta ja samaan soppaan sotkeutuneelta Soundsilta, oli maito jo kaatunut.

Musiikkiteollisuus ja sen tuotteet elävät julkisuudesta. Viimeistään Autobiography paljastaa, kuinka tärkeitä listasijoitukset Morrisseylle ovat, joten hän myös janoaa julkisuutta. Valitettavasti indie-levy-yhtiöille julkaiseva marginaaliartisti ei saa koskaan riittävästi markkinointia vaan hänen pitää luoda maineensa toisin keinoin. Ja julkisuushan nostaa esille sen, millä on julkisuusarvoa.

The Smiths jäi 1980-luvulle ja laulajan tie jatkui monen väärinymmärryksen ja skandaalin kautta Viva Hate -levystä alkaneeseen soolouraan. Vihaamalla saa vihollisia. Jos kohderyhmänä on yhtään ajattelevat ihmiset, julkinen hyökkäys koko media-alaa kohtaan saattaa hyvinkin olla huonoin mahdollinen viestintästrategia. Sillä saa pahansuopaisuutta – ja kyllä – myös tahallista väärinymmärrystä. Journalistisia periaatteita kunnioittamattomien valemedioiden osalta jopa disinformaatiota, jonka uhreja olemme kaikki.

Mutta se että hyökkää journalisteja kohtaan tässä maailmassa, jossa monet heistä tekevät työtään henkensä kaupalla, on yksinkertaisesti moukkamaista. Mediakritiikki on aina paikallaan, mutta kategorinen median demonisointi on yhtä vainoharhaista kuin World Peace Is Not Your Business -kappaleen kehotus olla äänestämättä, jotta ”systeemi” ei vahvistuisi. Äänestäminen on demokratian perusta yhtä lailla kuin luotettava media on yhteisen todellisuuden edellytys.

Morrissey on eristäytynyt mies, joka etsii rakkautta. Hän etsii sitä myös meiltä suomalaisilta. Vuonna 2014, kahdesta loppuunmyydystä Finlandia-talon keikastaan ensimmäisellä, hän kysyi, miksi me yleisössä olleet olemme niin kilttejä hänelle? Morrissey esittää keikoillaan oikeasti rajuja kantoja eläinten oikeuksien puolesta ja ihmisiä vastaan, jotka niitä rikkovat. Meat is Murderista on muodostunut anarkovegaanien pyhä teksti ja Bullfighter Dies juhlii härkätaistelijan kuolemaa. Saiko Morrissey Suomesta rakkautta? Kyllä vain. Yleisö seurasi koko keikan seisten ja joku huusi oikean vastauksen artistin esittämään kysymykseen: ”Because we love you!”. Kiertueyhteenvedossaan hän nosti Helsingin keikan (first night) oman suosikkilistansa kolmanneksi.

Nyt tämä maailmasta ja aidosta vuoropuhelusta itsensä syrjäyttänyt, kohta kuusikymppinen pop-tähti – Antti Nylénin sanoin ”häiriintynyt ihminen, joka tekee häiriintyneisyydestään taidetta” – tulkitsee asioita näkökulmasta, joka vastustaa journalisteja ja tunnettuja medioita. Monet hänen kannanotoistaan on peräisin lähteistä, joita voi hyvällä syyllä kutsua valemedioiksi. Siksi Morrisseyn puheisiin on syytä suhtautua varauksella. Siksi myöskään hänen käsityksensä rasismista ei vastaa rasismia kokeneiden tuntemuksia.

Mutta myös puolustus on vahva. Tekstit kuten National Front Disco ja This Is Not Your Country tuomittiin jo 1990-luvun Englannissa rasistisiksi kertosäkeidensä perusteella vaikka tarkemmin kuunneltuina ne olisi yhtä hyvin voitu nähdä aikalaiskertomuksina, jotka tekivät näkyväksi silloisen yhteiskunnan sokeita pisteitä. National Front Disco oli itsessään vitsi, koska diskon juuret ovat soulissa ja funkissa, joita ei olisi ilman ryhmiä, joita National Front vastusti. Yhtä lailla Morrisseyta syytettiin väkivallan ihannoinnista kertoessaan gangstereista kappaleessaan The Last Of The Famous International Playboys.

Morrisseyn maailma on surua ihmisten ja eläinten kokemista vääryyksistä ja iloa sanan ja älyn voimasta. Viestinnän vaikeus syntyy tasapainoilusta kaikkein kauneimman ja kauheimman välillä. Morrissey on aina rakastanut haastavia aiheita eikä hänellä ole minkäänlaisia ambitioita olla ilmeinen tai helppo – hän ei arvosta sellaista taidetta. Mutta kohdatessaan rakkautta jossain maailman kolkassa, osaa hän siihen myös vastata. Tästä esimerkkinä Mexico: ”It seems if you’re rich and you’re white, you’ll be alright. I just don’t see why, this should be so.”

Maailmaa kiertävälle Morrisseylle kansallisvaltiot ovat kuin pop-bändejä, joita voi luokitella paremmuusjärjestykseen omien mieltymystensä mukaan. Ajatus monikulttuurisuudesta on hänelle yhtä kauhistuttava kuin band aid, joka sekoittaa yksilölliset artistit yhteiseksi perheeksi. Yhteisöksi joka säteilee ympärilleen liian paljon, liian kivuliasta rakkautta.

Morrisseyn piina jatkuu. Tiketin mainostama keikka on peruttu arvatenkin takkuilevan lipunmyynnin takia. Omaksi puolustuksekseen hän on avannut Morrissey Central -blogin, jossa hän yrittää oikaista median puolelta kokemiaan vääryyksiä. Blogi auttaa näkemään, ettei Morrissey selvästikään edes tunne rasismia ja sen uhrien kokemuksia kovin hyvin. Hän haluaa parantaa maailmaa, mutta tavoite ei ole rauhanomaisessa rinnakkaiselossa vaan ihmisten karsinoimisessa ”omille” mailleen. Hän etsii epätoivoisesti paluutietä kansallisvaltioista koostuvaan maailmaan välittämättä siitä, ettei hänen rakastamaansa Englantia ole todellisuudessa koskaan ollut. Autobiography todistaa pelkkää kurjuutta, joka väistyi Morrisseyn elämästä vasta hänen muutettuaan pois maasta.

Maailma muuttuu eikä sen kohtaaminen ole kenellekään helppoa. Ei varsinkaan Morrisseyn kaltaisille, jotka ovat kiintyneet kolonialismin ajan hedelmistä nauttineeseen Englantiin tai muihin suljettuihin kansallisvaltioihin. Silloin on vaarassa puolustaa myös jatkossa samoin mekanismein ylläpidettäviä ”systeemeitä”. Hän unohtaa ettei rajat sulkevalla Englannilla ole olemassaolon edellytyksiä ilman siirtomaapolitiikan aikaista väkivaltaa. Se on surullinen tavoite, joka edellyttää eriarvoisuuden hyväksymistä. Perusteiden luomista sille, että myös sinut voidaan sulkea ulkopuolelle.

Muiden maahanmuuttokriitikkojen tapaan Morrissey on sortunut valittamaan kuinka hänet yritetään vaientaa. Usein kyse on kuitenkin siitä, ettei ihmisarvoa loukkaavia mielipiteitä jaksa kuunnella kukaan, joka arvostaa itseään. Nationalismista tulee yksinkertaisesti paha olo.

Elokuvia ilman kuvaa

Otsikko on lainaus Tom Waitsin näkemyksestä omasta tuotannostaan eikä sellaisenaan yleistettävissä radiosoitossa oleviin tyhjiin kertosäkeisiin. Lauluilla on kuitenkin mahdollisuus kertoa tarinoita, niinkin voimallisia kuin ne, jotka pitivät puuvillapelloilla uurastaneet orjat tolkuissaan. Eikä vain lauluilla, vaan musiikilla yleensäkin.

Sami Yaffan hämmästyttävä Soundtracker-sarja palaa aina uudestaan vaikeissa poliittisissa oloissa eläviin henkilöihin, jotka ilmaisevat asiaansa musiikin välityksellä. Sanoitukset ovat keino kuvata asioita, joita ei muuten voisi julkisesti suustaan päästää. Myös musiikki itse vaikuttaa olleen ihmisten tapa välittää tunteitaan jo aikana ennen sanoja.

Soundtrackerin Irlanti-jakso on oiva esimerkki matkasta eri tapoihin viestiä aina druideista hiphoppareihin. Viestiä ei heikennä edes irkkupunkkareiden artikulaatio tai ilman taustoja esiintyvien sean-nós-laulajien iirin kieli, jota harva enää ymmärtää. Musiikki puhuu jostain niin aikoja sitten syntyneestä positiosta, ettei sen tunnelmaa voi ymmärtää kovin väärin.

Jopa toivonsa menettänyt Kurt Vonnegutkin kuvaa Maaton mies -kirjassaan musiikin ihmisyyden viimeiseksi murtumattomaksi linnakkeeksi: ”Täysin siitä riippumatta, miten korruptoituneiksi, ahneiksi ja sydämettömiksi hallituksemme, yrityksemme, mediamme ja uskonnolliset ja hyväntekeväisyysjärjestömme muuttuvat, musiikki pysyy yhä suurenmoisena.”

Itselleni läheisiä ovat olleet artistit, jotka ”says something to me about my life”. Identiteetin muodostumisen kannalta tärkeiden kasvuvuosien osuminen 1980-luvulle oli omiaan aiheuttamaan vahvaa vieraantumista populaarimusiikin valtavirrasta. Mutta sekin kokemus osoittautui yhdistäväksi, sillä silloiset underground-bändit ovat muodostuneet tunnussanoiksi samanhenkisten yhteisöihin ympäri maailman, kuten Yaffakin on saanut huomata.

Vaikka musiikkiteollisuus tuntuu tekevän kaikkensa, jotta musiikki jäisi informaatiosisällöltään minimaaliseksi, onnistuu hititkin vuosi vuodelta herättämään jonkinlaisia tunteita: rakkautta ja nuoruuden ylistystä nyt ainakin. Elokuvavertaukseen palataksemme, ne ovat kertosäkeineen kuin sikermä suutelukohtauksia ja niitä täyttymyksen hetkiä, jotka katharsikseen johtaakseen tarvitsisivat ympärilleen uskottavan tarinan. Tosin radiotakin kuunnellaan usein vain toisella korvalla, jolloin kuulija voi liittää hetket huoletta omaan tarinaansa.

Mutta sille, joka malttaa antaa musiikille tilaa, ja joka uskaltautuu marginaalisemman tai ajattomamman musiikin pariin, tarjoutuu eteen kokonaisia maailmoja. Aikojen saatossa musiikkiin on tallentunut kaikki se, mikä nykyhetkestä kulloinkin puuttuu: henki, sielu, syvämietteisyys, surumielisyys, kaukokaipuu, ilo tai kapina.

Musiikki vie kotiin. Sillä on kyky ylittää muiden aistien välittämä informaatio. Luoda elokuvia, jotka voi kuvitella itse. Paikka ja aika muuttuvat musiikin myötä ja se tuo mukanaan kaikuja ties kuinka kaukaa. Mitä olisikaan elämämme ilman välittömän kokemusmaailman ulkopuolelta kantautuvia viestejä? Lohduntuojia. Niitä pieniä siteitä, jotka liittävät meidät ihmiskuntaan ja yhteiseen historiaamme.

Lue myös: Eläköön radio!