Maailmassa on yksi vika. Ihmiset tekevät vääriä asioita. Se ei ole ihmisten vika, vaan jonkinlainen ohjelmointivirhe. Väärien asioiden tekeminen on palkitsevampaa kuin oikeiden.
Ihmiseläimen kannalta oleellista olisi jatkaa sukua ja huolehtia elinolosuhteista. Näistä ensimmäinen on vapaaehtoista ja voidaan jättää yksilöiden oman harkinnan varaan, kunhan hommaa ei tyystin unohdeta kovin pitkäksi aikaa. Jos kukaan ei saisi lapsia viiteenkymmeneen vuoteen, olisi 2100-lukua vastaanottamassa viimeiset ihmiset, joista nuorimmat silloin 82-vuotiaita.
Toinen homma, elinolosuhteista huolehtiminen, on vinoutunut jossain vaurastumisen vaiheessa elintasosta huolehtimiseksi. Elintasoon lasketaan mukaan kaikki se, mitä me markkinointiviestinnän tekijät saamme haluttavaksi tehtyä. Mitään absoluuttista rajaa riittävälle elintasolle ei ole, vaan huolehdittavaa riittää varallisuuden kasvusta riippumatta.
Alun perin elinolosuhteilla tarkoitettiin välttämättömyyshyödykkeiden riittävyyttä eli sellaisia tuotteita kuin vesi, energia ja happi. Näiden tarve ei ole maailmasta kadonnut vaikka niiden saatavuus onkin Suomessa melko hyvä. Jossain muualla voi olla huonompi.
Jotta ihmiskunta (eng. mankind) eläisi ja kukoistaisi (kling. live long and prosper), tulisi sen keskittyä elinolosuhteiden parantamiseen tai ainakin säilyttämiseen pitkällä tähtäimellä (huom! eng. long run vs. long shot). Välttämättömyyshyödykkeistä esimerkiksi energiaa (lat. fortum) saa energiayhtiöiltä maksamalla suojelurahaa ylimaallisille sähkönsiirtoyrityksille (austr. caruna).
Energiayhtiöt kaupittelevat kilvan omia sähkösopimuksiaan henkilöiden toimesta, joiden oma energiansaanti on riippuvainen siitä, kuinka monta sähkösopimusta he saavat myytyä. Myyjät, kuten muutkin ihmiset, tarvitsevat sähköenergian lisäksi syötävää energiaa eli ravintoa.
Nykyisin monet yritykset pyrkivät kuumeisesti löytämään ratkaisuja työntekijöiden korvaamiseksi pelkällä sähköenergialla toimivilla, mutta sähkön myyjän energiatarvetta tämäkään ei vähennä. Ja työstä se käy sähkösopimusten tarjoaminenkin, ei siinä mitään. Alan kilpailun ansiosta kuluttajatkin saavat edullisempaa sähköenergiaa. Valitettavasti itse tuotteen osuus on häviävän pieni verrattuna sen toimittamisen oheiskuluihin. Vaikka kuluttaja kilpailuttaisi sähkösopimuksensa aina kaupungilla asioidessaan tai jokaisen puhelimessa saadun tarjouksen perusteella, ei säästöä pääse pitkän päälle syntymään kovinkaan paljoa.
Yleinen uskomus on, että kaikki mistä maksetaan palkkaa, on hyödyksi yrityksille ja yhteiskunnalle. Mutta kuinka monta kertaa vuodessa kuluttajan tulisi vaihtaa sähkösopimuksensa, jotta bruttokansantuote nousisi toivotulle tasolle? Missä kohtaa sähkösopimusten myynti muuttuu hukkaan heitetyksi energiaksi?
