Avainsana: Vonnegut

Elokuvia ilman kuvaa

Otsikko on lainaus Tom Waitsin näkemyksestä omasta tuotannostaan eikä sellaisenaan yleistettävissä radiosoitossa oleviin tyhjiin kertosäkeisiin. Lauluilla on kuitenkin mahdollisuus kertoa tarinoita, niinkin voimallisia kuin ne, jotka pitivät puuvillapelloilla uurastaneet orjat tolkuissaan. Eikä vain lauluilla, vaan musiikilla yleensäkin.

Sami Yaffan hämmästyttävä Soundtracker-sarja palaa aina uudestaan vaikeissa poliittisissa oloissa eläviin henkilöihin, jotka ilmaisevat asiaansa musiikin välityksellä. Sanoitukset ovat keino kuvata asioita, joita ei muuten voisi julkisesti suustaan päästää. Myös musiikki itse vaikuttaa olleen ihmisten tapa välittää tunteitaan jo aikana ennen sanoja.

Soundtrackerin Irlanti-jakso on oiva esimerkki matkasta eri tapoihin viestiä aina druideista hiphoppareihin. Viestiä ei heikennä edes irkkupunkkareiden artikulaatio tai ilman taustoja esiintyvien sean-nós-laulajien iirin kieli, jota harva enää ymmärtää. Musiikki puhuu jostain niin aikoja sitten syntyneestä positiosta, ettei sen tunnelmaa voi ymmärtää kovin väärin.

Jopa toivonsa menettänyt Kurt Vonnegutkin kuvaa Maaton mies -kirjassaan musiikin ihmisyyden viimeiseksi murtumattomaksi linnakkeeksi: ”Täysin siitä riippumatta, miten korruptoituneiksi, ahneiksi ja sydämettömiksi hallituksemme, yrityksemme, mediamme ja uskonnolliset ja hyväntekeväisyysjärjestömme muuttuvat, musiikki pysyy yhä suurenmoisena.”

Itselleni läheisiä ovat olleet artistit, jotka ”says something to me about my life”. Identiteetin muodostumisen kannalta tärkeiden kasvuvuosien osuminen 1980-luvulle oli omiaan aiheuttamaan vahvaa vieraantumista populaarimusiikin valtavirrasta. Mutta sekin kokemus osoittautui yhdistäväksi, sillä silloiset underground-bändit ovat muodostuneet tunnussanoiksi samanhenkisten yhteisöihin ympäri maailman, kuten Yaffakin on saanut huomata.

Vaikka musiikkiteollisuus tuntuu tekevän kaikkensa, jotta musiikki jäisi informaatiosisällöltään minimaaliseksi, onnistuu hititkin vuosi vuodelta herättämään jonkinlaisia tunteita: rakkautta ja nuoruuden ylistystä nyt ainakin. Elokuvavertaukseen palataksemme, ne ovat kertosäkeineen kuin sikermä suutelukohtauksia ja niitä täyttymyksen hetkiä, jotka katharsikseen johtaakseen tarvitsisivat ympärilleen uskottavan tarinan. Tosin radiotakin kuunnellaan usein vain toisella korvalla, jolloin kuulija voi liittää hetket huoletta omaan tarinaansa.

Mutta sille, joka malttaa antaa musiikille tilaa, ja joka uskaltautuu marginaalisemman tai ajattomamman musiikin pariin, tarjoutuu eteen kokonaisia maailmoja. Aikojen saatossa musiikkiin on tallentunut kaikki se, mikä nykyhetkestä kulloinkin puuttuu: henki, sielu, syvämietteisyys, surumielisyys, kaukokaipuu, ilo tai kapina.

Musiikki vie kotiin. Sillä on kyky ylittää muiden aistien välittämä informaatio. Luoda elokuvia, jotka voi kuvitella itse. Paikka ja aika muuttuvat musiikin myötä ja se tuo mukanaan kaikuja ties kuinka kaukaa. Mitä olisikaan elämämme ilman välittömän kokemusmaailman ulkopuolelta kantautuvia viestejä? Lohduntuojia. Niitä pieniä siteitä, jotka liittävät meidät ihmiskuntaan ja yhteiseen historiaamme.

Lue myös: Eläköön radio!

Mikä hiton vapaakytkin?

Suomessa alettiin valmistaa henkilöautoja vuonna 1968. Malli otettiin ulkomailta, kuten niin monella muullakin teollisuuden alalla. Autoksi valikoitui ruotsalainen Saab 96. Alun perin Svenska Aeroplan Aktiebolagetin kehittelemä 96 oli varustettu Saabin omalla kaksitahtimoottorilla, mutta jo ruotsalaisten toimesta se oli korvattu modernimmalla nelitahtisella Fordin V4-koneella.

Kaksitahtisen moottorin voitelu perustui polttoaineen mukana kiertävään voiteluöljyyn, joka poistui samaa tietä pakokaasujen kanssa jättäen sinisen pilven taakseen. Kylmäkäynnistyksessä bensiinistä erottunut öljy aiheutti hitonmoisen savupilven, mikä eräänkin kertomuksen mukaan pimensi kokonaisen kaupungin. Saab Cape Cod -nimisen firman omistaja ja johtaja, kertojan lahjoistaan myöhemmin tunnetuksi tullut, Kurt Vonnegut, kirjoitti Maaton mies -kirjassaan autoilun yleensäkin olleen pahinta, mitä hän on ympäristölleen tehnyt. ”Olin kerran niin kovassa pilvessä, ettei edes crackin muodossa poltettu kokaiini vetäisi sille vertoja. Se tapahtui silloin kun olin juuri saanut ajokortin – pois alta, maailma, täältä tulee Kurt Vonnegut!”. Kaksitahtimoottoreita käytetään vielä tänäkin päivänä joissakin pienkoneissa ja perämoottoreissa, jotka tunnistaa kesäisen järven päällä leijuvasta sinisestä katkusta ja veneen perään jäävästä öljyvanasta.

Vapaakytkin on kaksitahtimoottoria varten kehitetty keksintö, jolla estettiin moottorin vaurioituminen polttoaineen ja siten myös voiteluöljyn syötön lakatessa. Saabilla keksintöä pidettiin siinä määrin potentiaalisena, että se päätettiin jättää myös nelitahtisiin 96-malleihin. Säästihän vapaakytkin ainakin polttoainetta kytkiessään moottorin automaattisesti vapaalle vedon loppuessa. Samaan tapaan siis kuin polkupyörän vapaaratas säästää polkijan voimia: kun polkeminen lakkaa, voi ajaja lasketella vapaalla tai antaa lisää vauhtia mielensä ja voimiensa mukaan. Vapaakytkimellä varustettu auto toimii kuten mikä tahansa napavaihteinen polkupyörä.

Siinä pääpiirteissään viestinvälityksen kysymyksiin keskittyvän Vapaakytkin-blogin toimintaperiaate. Kun kytkin ottaa kiinni, vauhti kiihtyy ja juttu kulkee. Vauhdin hiipuessa viesti katkeaa ja ajatukset siirtyvät vapaan assosiaation tilaan. Vapaalla olevaan masiinaan voi huoletta tarjoilla pienempää sisään tai nostaa kierroksia ja kokeilla etenemistä isommalla vaihteella.

Olennaisempaa kuin toimintaperiaate, on kuitenkin Vapaakytkimen tehtävä. Se kytkee ajatukset vapaalle niin median kuluttajalta kuin tuottajaltakin. Vapaakytkin on media, jossa viestinnäntekijät lepuuttavat omia rattaitaan.

Edit. 1.10.2018 Vapaakytkin on nyt myös radio-ohjelma.
Edit. 18.3.2021 Vapaakytkin on nyt myös kirja.