Kansalaistottelemattomuudesta

Jokaisella on oikeus puolustaa ihmisyyttä. Oikeutta olla olemassa. Se on selvää, että jos sinua lyödään tai yritetään tappaa, vastaan on pistettävä sanoi laki mitä tahansa. Jos näet että jotakuta muuta pahoinpidellään, menet väliin, jos suinkin uskallat. Oikeutettu väkivalta on yhteiskunnan yksinoikeus, mutta kuten Niko Kazantzakisin Zorbas kysyy, miten on mahdollista että vasta väkivallalla saadaan rauha?*

Kun vihreä poliitikko vastustaa maastakarkoitusta nousemalla seisomaan koneessa, tekee hän näkyväksi moraalin ja lain välisen ristiriidan. Ei hän muuta tee. Ei ala huutamaan, riehumaan, sättimään, vaan antaa saattaa itsensä ulos koneesta ilman, että siitä aiheutuu mainittavaa häiriötä kanssamatkustajille. Aiheutuva häiriö on vain ilmoille nouseva kysymys: onkohan tässä nyt joku pielessä?

Niin hieno järjestelmä kuin edustuksellinen demokratia onkin, on neljä vuotta pitkä aika odottaa hallituksen vaihtumista. Nyt vallalla olevat edustajat eivät tunnu pitävän ihmisen ja luonnon puolta kovin voimallisesti. Perussuomalaisina sisään valitut siniset ohjaavat ihmisoikeuskysymyksiä suuntaan, joka kyseenalaistaa meidän kaikkien oikeudet. Samaan aikaan keskusta ja kokoomus virittelevät talouskonetta, jolle luonnonsuojelu on enemmän haitta kuin ihmisen elinehto.

Näiden asioiden esille nostaminen on yhteiskunnallista keskustelua. Joskus median huomion herättäminen vaatii kansalaistottelemattomuutta. Viestinnällisesti katsottuna se on paitsi käsittämättömän pitkä termi, joka yksin riittää blogin otsikoksi, myös tehokas keino mittauttaa yhteisön lait ja oikeustaju julkisen keskustelun avulla.

En kuitenkaan usko, että seisomaan nousu koneessa olisi ollut Aino Pennaselle ensisijaisesti poliittinen teko. Se oli seinää vasten ajetun yksilön valinta tarjolla olleista toimintamalleista. Se oli turpaanlyönti päällekarkaustilanteessa. Kuten ei katutappelussakaan aina tiedä kuka on syypää, näkee vain että jollekin on käymässä huonosti ja päättää joko sallia sen tai yrittää estää. Kun akuutti tilanne on ratkaistu, tekee laki tehtävänsä ja tuomitsee lain – ei moraalin – mukaan.

Hätä ei lue lakia. Joskus on juostava kadun yli vaikka punaiset palaisivatkin. Ensinnäkään se ei vaaranna liikenneturvallisuutta sen enempää kuin seisomaan nousu vaarantaa lentoturvallisuutta. Toisekseen se on siltikin vielä eri asia kuin ajaa tarkoituksella toisen päälle. Mutta parhaimmillaan hädän edessä tehty, kenties epätoivoinenkin teko, tekee näkyväksi lain ja moraalin ristiriidan. Osaltaan se saattaa edesauttaa lakimuutosta tai muutosta lain tulkinnassa, sikäli kuin ihmisyytemme sellaista vaatii.

Kaikki me ollaan puolustuskannalla. Se on puoluetoiminnan idea. Perussuomalaiset puolustavat itseään pelätessään muukalaisia. Vihreät puolustavat ihmistä ihmisen luomaa uhkaa vastaan. Keskustalaiset ihmisen oikeutta hyödyntää luonnonvaroja. Kokoomuslaiset oikeutta vaurastua. Vasemmistolaiset oikeutta tulla toimeen. Demarit ammattiyhdistysliikettä.

Jotta muutkin yhteiset asiat saataisiin hoidettua siinä samalla, tarvitaan yhteiskunnallista keskustelua, oli vallassa näistä puolueista sitten mitkä tahansa. Jos joku todistaa yllä olevat pelkistykset vääriksi, on tämäkin keskustelu ollut hyödyksi. Kun yhteiskunnassa on jotain niin isosti pielessä, kuin ihmisoikeuskehitys tällä hetkellä on, pitää jonkun uskaltaa avata keskustelu niillä keinoilla, jotka ovat käytettävissä. Sivistyneesti, väkivallattomasti, mutta huomiota herättäen.

*Täällä on tapahtunut jotakin ihmeellistä isäntä… Jotakin ihmeellistä, joka saa minut ymmälle. Kaikki nuo katalat teot, ryöstöt ja murhat, joita me kapinalliset olemme täällä suorittaneet, nehän toivat Yrjö kuninkaan Kreetalle. Vapauden! – Niko Kazantzakis, Kerro minulle, Zorbas.

Poliittinen viestintä ja median murros

Kuvitellaanpa asetelma, jossa pääministeri johtaa maata kuin yritystä. Tämä aiheuttaa väärinkäsityksiä, koska yritysten ja poliittisten toimijoiden suhde mediaan on kovin erilainen. Pääministeri polttaa nopeasti siltansa ensin yleisradioon, jota luuli johtavansa, ja lopulta koko mediakenttään.

Samaan aikaan media on elänyt murroskautta, jossa se on menettänyt roolinsa yhteistä todellisuutta tuottavana joukkoviestintänä. On ilmestynyt monenlaisia uusia kanavia, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia totuuksia ja heikentävät uskoa journalistisin periaattein tuotettuun tietoon. Syntyy ilmiö nimeltä todellisuudesta kieltäytyminen.

Perinteisesti poliitikkoja on pidetty kaikkien kavereina. Lipevinäkin mielistelijöinä, jotka uivat valtavirrassa ja välttelevät vastuuta. Joukkoviestinnän aikaan toimittajat pitivät heitä ruodussa ja kansalaisilla – siis äänestäjillä – oli suhteellisen yhtenäinen kuva kunkin poliitikon edesottamuksista. Toisaalta myös aatteet olivat vahvat ja ne tehtiin selviksi.

Median murroksen myötä yhtenäinen kuva on kadonnut ja samalla vaalikampanjointiin on tarjoutunut uusia suorempia kanavia, joita kampanja- ja mainostoimistot käyttävät huolella hyväkseen. Yhtäkkiä kokoomus onkin työväenpuolue ja keskustalainen yrittäjä lupaa laittaa kaupunkilaistenkin asiat kuntoon, pari esimerkkiä mainitakseni. Poliittinen viestintä on keskittynyt kampanjointiin ja tieto siitä, mitä poliitikot tekevät vaalien välillä, on vähentynyt.

On hyvä että monet poliitikot ovat saaneet äänensä entistä paremmin kuuluviin sosiaalisen median ja varsinkin blogien avulla, mutta todelliset vallankäyttäjät eivät niitä tarvitse. Hallitus ei katso asiakseen tiedottaa tekemisistään, vaikka juuri viestinnän avulla voitaisiin parantaa päätöksenteon avoimuutta. Se olisi vastuunkantoa, joka lisäisi äänestäjien luottamusta. Nyt tietoa ei päätösprosesseista valu oikosulkuun menneen hallituksen piirin ulkopuolelle ja media voi vain arvailla päätösten takana olevia motiiveja. Neljäs valtiomahti on menettänyt vaikutusvaltansa.

Ei ihme että sote-uudistuksesta on tullut katastrofi. Asiantuntijat ja virkamiehet, joilla on ollut tapana huolehtia siitä, että päätökset ovat ainakin jossain määrin kansalaisten edun ja Suomen lain mukaisia, pyörittelevät päitään. Hallitus ei kuuntele ketään, sanoo yhden hallituspuolueen lähellä oleva kommentoija. Suomen asioista päättää porukka, joka mahtuu yhteen tilataksiin, kirjoittaa toinen. Viestinnän puolella tiliä tekevät vain lobbarit.

Sote-uudistus on erinomainen esimerkki päätöksestä, johon äänestäjät eivät voi millään tavoin vaikuttaa. Ehdotuksen muodosta ei vaalien aikaan ollut hajuakaan ja nyt hallitus aikoo paaluttaa sen ennen seuraavia vaaleja, vaikka lain valmistelu on pahasti kesken. Yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan todella kauaskantoista uudistusta, joka normaalioloissa valmisteltaisiin virkamiestyönä, ollaan nyt viemässä läpi poliittisena projektina poliitikkojen toimesta, joiden kannatus ei vastaa demokraattista enemmistöä. Millä perusteella voidaan enää odottaa, että ratkaisu olisi Suomen parhaaksi?

Jos Natoon liittymiseksi vaaditaan kahden peräkkäisen eduskunnan hyväksyntä, olisiko kohtuuton vaatimus, että sote-uudistus toteutettaisiin vähintäänkin yhteistyössä opposition kanssa? Sen vaikutukset ovat julkiselle sosiaali- ja terveydenhuollolle vähintäänkin yhtä suuret kuin Nato-jäsenyydellä olisi puolustusvoimille puhumattakaan kansalaisista. Mitä jos hallitus päättäisi mielivaltaisen sote-uudistuksen ohella vaikkapa yksityistää koululaitoksen tai luonnonvarat, antaisimmeko senkin tapahtua?

Tässä asetelmassa voi vain toivoa, että yksittäiset kansanedustajat ovat hereillä, kun asioista äänestetään. Ryhmäkurilla on paikkansa, mutta kun esitettävät päätökset ovat selvässä ristiriidassa median ja asiantuntijoiden tarjoaman tiedon kanssa, pitäisi jokaisen edustajan muistaa vastuunsa äänestäjilleen. Kenenkään poliittinen ura tai arvovallan säilyminen ei voi olla tärkeämpi tavoite kuin kansallinen etu silloin kun tehdään peruuttamattomia päätöksiä, joiden arvaamattomat vaikutukset ulottuvat sukupolvien päähän.