Avainsana: Kauko Röyhkä

Sanojen valtakunta (RollFM)

Tuomari Nurmiolta ja Jarkko Martikaiselta on juuri ilmestymäisillään sanakirjat. Siis laulujen sanat kirjoina. Näin siitäkin huolimatta, että kovin monet artistit ovat itsekin sitä mieltä, ettei laululyriikoita pitäisi tulkita irrallaan yhteydestään. ”Lauluja kannattaa kuunnella levyiltä, koska vasta laulettuina niiden idea välittyy”, opasti Kauko Röyhkä toimittamansa ”Get on – 101 rocklyriikan parasta” -kirjan esipuheessa. Siksi Sanojen valtakunta on radio-ohjelma.

Lauletut sanat ovat kuitenkin vain yksi osa esitettyä musiikkia, eivätkä siksi useinkaan saa ansaitsemaansa huomiota. Ismo Alanko katsoi parhaaksi liittää Hei Soturit -levyn mukaan tilauslomakkeen, jolla tekstit sai postitse. Monitasoiset ja abstraktiudessaan vertaansa hakevat sanoitukset hukkuivat varsinkin Sielun Veljien alkuaikoina kolmiäänisen laulun ja tarkoituksella epävireisen soiton syövereihin. Nyttemmin sanat on julkaistu kirjoina ja löytyvät esimerkillisesti myös osoitteesta ismoalanko.com. Sillä ja jos. Elleivät sanat kestä lukemista, voisiko se johtua siitä, että sanat eivät kanna?

Sanojen valtakunta -ohjelma keskittyy Suomi-rollin kultakauteen, mutta ei jätä tyystin huomiotta muitakaan musiikin alueita. Vastakohtana autenttisuuteen pyrkivälle rokille voi nähdä tuottamalla tuotteistetut kappaleet, joiden esittäjä tulkitsee tekstintuottajan hänelle tekemää teosta miten taitaa. Kappaleiden jännitys puretaan Auto-Tunella synteettiseksi mössöksi, joka ei juuri ihmismieltä puhuttele. Soinnuiksi joiden yhteyttä reaalimaailmaan ei äänimassasta erota sen paremmin kuin muidenkaan instrumenttien.

Toinen laita on iskelmälyriikka, jonka kulta-aika oli Juha Vainion aktiivivuosina 1960-1980-luvuilla, jolloin samainen mies vastasi yli 2400 levytyksen sanoituksista. Tässä yhteydessä riittää, että kerromme Junnun hioneen sanoitustekniikkansa sekä omaleimaiseksi että nopeaksi. Hän täytti rivit kuten sanaristikon, joita teki kertoman mukaan kirjoitusnopeudella muun keskustelun lomassa. Junnun oppaana toimi Unto Kupiaisen Lyhyt runousoppi. Alunperin Pohjois-Karjalan Opiston kansankorkeakoulun luentojen pohjalta vuonna 1949 julkaistu kirjanen tutustutti hänet sointuisen lyriikan orjuuttavimpiin perinteisiin. Näiden mukaan ”loppusoinnillisissa sanoissa vallitsee täydellinen yhtäläisyys soinnun ensimmäisestä vokaalista lähtien”.

Junnu laati ensin riimit, ja täytti vasta sen jälkeen sanoituksen sisällöt siten, että jokaista nuottia vastasi yksi tavu. Hänen neroutensa näkyi siinä, että hän onnistui pakottavasta muodosta huolimatta tuomaan kappaleisiin tunnetta ja kestävää sisältöä. Tällöin itsestään selväkään loppusointu ei tuhonnut koko tekstiä vaan jännite syntyi nimenomaan siitä, minkälaisen sillan kautta arvattavaan lopputulokseen päädytään. Oppi jonka myöhemmät iskelmänikkarit ovat onnistuneet hukkaamaan lähes jäljettömiin. Lainatkaamme Kupiaisen lyyrillistä tasapainolakia: ”Hivelevinkään sanonta ei saa tarpeellista kantavuutta, ellei ajatussisällys anna sille lentovoimaa, ja taas toisaalta parhainkin ajatus putoaa kesken runon siiviltään, ellei sitä ole kannattamassa tarpeeksi runollinen sanailmaisu.”

Jos Juicen katsotaan jatkaneen riimittelyn perinnettä rock-lyriikassa, kasvoi seuraavasta polvesta omalakisempi. Kauko Röyhkä sopinee esimerkiksi alun alkaenkin täysin sääntöjä kumartamattomasta lyrikoinnista, joka taas vaatii laulajalta vahvaa uskoa tekstiin. Siinä missä riimeihin perustuvia ralleja on helppo kenen tahansa laulaa, ovat omalakisemmat tekstintekijät – maailmalta mainittakoon vaikka Morrissey – yhtä kappaleidensa kanssa. Heidän tuotantoaan eivät juuri muut osaa esittääkään.

Sanojen valtakunta tuo korviinne kaikkea tältä väliltä. Edellä mainittujen lisäksi kivijalkoina toimivat ainakin Edu Kettunen ja Kari Peitsamo. Tekstit kumpuavat keski-ikäisten rokkidiggareiden muistoista, joten kuulijoilta toivomme opastusta koskien eri sukupolvien ja -puolien teoksia. Omasta puolestamme aiomme nostaa esille sellaisia nimiä kuin Juha Lehti, Tomi Kontio, Juha Menna, Samuli Mäkisalo, Juha-Matti Pesonen…

Sanoilla leikittelijöitä, taitavia sellaisia. Ihmeentekijöitä, jotka rakentavat visuaalisia maailmoja vain muutamalla sanalla: ”Mä laitan tuonne asfaltin ja kattopellit. Nostan pystyyn tv-antennit. Laitan kadunkulmaan bensapumput simpukka-Shellin. Mä jatkan siitä mihin poikasena jäin, kun lelut piti koota kaappiin.” – Sanojen valtakunta. Kiitos Kauko, tästä jatkaa Pönde ja Kari.

Kuuntele Sanojen Valtakunta: Lapsuus (8.9.2020) Mixcloudissa.

Radio RollFM pääkaupunkiseudulla 102.0 MHz tai verkossa Rollfm.fi

Röyhkeää voimaa (RollFM)

Kuvittelin, että talo meren rannalla on joku vanha huvila Lauttasaaressa. Aikaa nähnyt puurakennus, joka uhmaa sään ja ihmisen vaikutuksia. Rautaa ja lasia suojaamassa salaisuutta, joka ei aukene minulle. Kuvittelin, että siinä huvilassa on vallalla mystiset voimat, että siinä asuu Kauko Röyhkä.

Vuosien jälkeen sain kuulla toisenlaisen tarinan. Tarinan mielikuvituksesta ja taiteellisesta vaikuttumisesta, jollaista itsekin koen näitä lauluja kuunnellessani. Se kertoi munasta syntyneistä Salvador Dalista ja hänen vaimostaan Galasta sekä heidän ihmeellisestä ja epätodellisesta talostaan.

Minulle rock-lyriikoiden hienous on ratkaisematon mysteeri. Tiedän tekeväni vääryyttä runoudelle verratessani rockin tekstejä siihen. Silti on vaikea keksiä muutakaan vertailukohtaa. Pienoisnovelleja ehkä, mutta vahvasti sanataiteellisia sellaisia ja samaan aikaan alisteisia sävelille.

Omalle ajalleni, joka on vielä hetken yleisemminkin tunnistettavissa, suomalaiset rock-lyriikat ovat olleet tapa välittää tunteita aina universaaleista parinmuodostuskäyttäytymisen teemoista pohjoisen elämän ja kuoleman kysymyksiin. Tarkastellessani Kauko Röyhkän tekstejä en voi olla hämmästymättä sitä, mihin kaikkeen rock-lyriikka voikaan taipua. Kuinka ehjiä tarinoita sillä voi luoda ja kuinka suuren jännitteen niihin saa musiikin avulla aikaiseksi. Kaikki tämä kolmessa minuutissa.

Niin hienoja muusikoita kuin Röyhkän taustalla onkin soittanut, vain harvoin kappaleet toimisivat ilman laulajan persoonaa. Ylen vuonna 2010 tuottamassa Rock-Suomi-sarjassa Riku Mattila mietti sitä, kuinka laulaja on se joka tekee musiikista mielenkiintoista. Tai vastaavasti vaikeasti lähestyttävää. Kyse on siis mitä suurimmassa määrin kuuntelijan ja laulajan maailmojen kohtaamisesta. Silloin kun ne kohtaavat, on kuuntelija valmis joustamaan taiteellisista kriteeristä ja elleivät kohtaa, ei mikään auta.

Samassa sarjassa Melrosen laulaja Tokela painotti rockiin kuuluvaa vaaran tuntua – röyhkeyttä. Se on kiehtova elementti, joka on leimannut koko rock’n’rollin historiaa. Paholainenkin on kaivettu tarkoitushakuisesti esiin aina kun jumalan kansa on päässyt tylsistymään. Sekin on taiteen merkki, jolla osoitetaan normien kapeus ja kyseenalaistetaan vallitsevaa ilmapiiriä. Röyhkä tekee sitä mielellään.

Aikakausi on taas vaihtumassa ja uudet taiteen muodot puhuttelevat tulevia polvia. Röyhkän sanoituksissa on paljon sellaista, joka ei sovi tähän aikaan, mutta kuka olisi niin hullu, että vaatisi soveliaisuutta Kauko Röyhkältä? Sehän olisi kuin odottaisi Iggy Popin esiintyvän näyttämättä keskisormea yleisölle – ja kaikille.

Silti Facebook-kirjoitukset ja niistä koostettu Kauko Röyhkä (Virallinen) -kirja todistaa, että hänen sielunsa on puhdas paljosta sellaisesta kuonasta, johon moni kuuliaisempi kansalainen uhkaa tukehtua. Kauko Röyhkän ja Iggy Popin kaltaiset taiteilijat uskaltavat sanoa silloinkin, kun kyse on ihmisyyden perustasta, kuten ihmisoikeuksista. Silloin sanassa on taas voimaa. Jään odottamaan Röyhkän vastinetta Post Pop Depressionille.

Kauko Röyhkän tekstejä kuunnellaan ja käännellään Vapaakytkimen radiospesiaalissa 15.10.2019 klo 13.00. Studiossa mukana Röyhkän tekstejä kielitieteen näkökulmasta tutkaillut Pönde. RollFM pääkaupunkiseudulla 107,4 MHz ja verkossa www.rollfm.fi.

Lue myös: Elokuvia ilman kuvaa.