Se on vain rock ’n’ rollia

Mutta tykkään siitä. Ei se sitä ole, elän sitä. Rock and roll -unelmaa elää jokainen, joka on saanut kosketuksen elämänsä bändiin. Yksinkertaista, mutta totta laulaa Ismo Alanko Neljän Baritonin Pop-musiikkia-kappaleessa. Se on yhden rock-jumalan yritys sanoittaa kaikkien kokemusta. En väitä, että kaikki saavat musiikista samanlaista kivijalkaa elämälleen kuin minä, mutta väitän, että sinä tiedät mistä puhun. Ethän muuten olisi lukenut näin pitkälle.

Tarina. Se miten herkkyysiässä, jossain 13-23-ikävuosien välillä, kuulemamme biisit vaikuttavat kaikkeen, mitä myöhemmin olemme ja teemme. Miten monella tavoin rytmi, asenne, sanat ja mielikuvat kietoutuvatkaan meihin. On kuin osa geeneistämme olisi periytynyt korvien kautta.

Hurriganes esitti Remu Aaltosen suulla juuri oikeat sanat. Get on ei varsinaisesti tarkoita mitään, mutta sen viesti on sitäkin kirkkaampi. Get on tarkoittaa samaa kuin C’mon Everybody, All The Young Dudes, Rock This Town ja sadat muut ikäpolvikokemukset, jotka uusintavat ikiaikaista voimaa. Se on lähtökäsky: mene ja koe maailma. Ota se omaksesi.

Nuoruuden suosikit kulkevat mukana läpi elämän. Joku saattaa sulkea nostalgian kokemusmaailmastaan ja unohtaa vuosiksi, mutta se ei poista sitä, että tietyt kappaleet laukaisevat merkityksiä. Kun vanhuuden kynnyksellä alamme purkaa elämäämme on aivan varmaa, että nämä samat biisit raikaavat vanhainkodeissa ja nyt eläkeläistapahtumissa esiintyvät iskelmäpumput tekevät tilaa coverbändeille.

Mutta rock on ikinuori. Se pesee kasvonsa, vetää vanhat heimovaatteet päälleen ja jatkaa eteenpäin. Kun The Rolling Stones lauloi I know, it’s only rock’n’roll, but I like it, siirtyi rock taas muutaman sukupolven. Brittibändi uudisti afroamerikkalaista rhythm and bluesia, mutta mitä traditiota he tarkkaan ottaen jatkoivat? Ihmisen alkukodista kulkeutunutta rytmiä, joka kolisee. Musiikkia jolla on merkitystä.

Mistä merkitys syntyy? Yllä olevan perusteella olen pakotettu vastaamaan, että merkitys syntyy merkityksen etsinnästä. Se syntyy tarpeeseen. Herkkyysikä, tietty nuoruuden vaihe, jossa kiinnostumme suvunjatkamiseen johtavista käytänteistä ja etsimme itseämme vanhempiemme ja opettajiemme määrittämässä maailmassa. Merkitys syntyy rakkaudesta ja anarkiasta.

Musiikkiteollisuus on oppinut tuottamaan kysyntää vastaavaa musiikkia, mutta sekin onnistuu vain silloin kun artistilla on herkkyyttä tunnistaa aikansa tendenssejä intuitionaalisesti – epä-älyllisesti, jos sallitte. Last year I was twenty-one, I didn’t have lot of fun. And now I gonna be twenty-two, I say oh my and boo-hoo. Ei Iggy Popilla ollut The Stoogesin ensilevyä tehdessään mitään käsitystä siitä, kuinka monia miljoonia kuulijoita hän tulisi puhuttelemaan. Ei ole vieläkään, mutta niin vain kävi. Tietty akti saattaa matkaan oikeat siemenet ja lopputulos olet sinä. Alku on täyttä sattumaa ja loppu jatkoa kerran alkaneelle tarinalle.

Bourdieu puhuu habituksesta tarkoittaen yksilön olemusta. Sitä miten ilmennämme itseämme ja määrittelemme itsemme. En tiedä mitään voimaa, joka vaikuttaisi siihen pop-musiikin tavoin. Ainakin omalla kohdallani se ylittää lukemani kirjallisuuden ja näkemäni elokuvat. Se ylittää vanhempieni tarjoaman mallin, jonka rooli lienee aiemmille sukupolville ollut ylittämätön. Vai onko, haettiinko silloinkin omaa kuvaa naapurin sedistä, tädeistä ja shamaaneista? Onko ihmisen kehitys ollut aina kapinaa auktoriteettejä vastaan? Geenipoolin etäännyttämistä omasta sukulinjasta. Oman merkityksen etsimistä ja löytämistä.

Lue myös: Viestejä edeltä jo menneiltä – ”Elvis elää, mutta vain niin kauan kuin muistamme hänet”.

Röyhkeää voimaa (RollFM)

Kuvittelin, että talo meren rannalla on joku vanha huvila Lauttasaaressa. Aikaa nähnyt puurakennus, joka uhmaa sään ja ihmisen vaikutuksia. Rautaa ja lasia suojaamassa salaisuutta, joka ei aukene minulle. Kuvittelin, että siinä huvilassa on vallalla mystiset voimat, että siinä asuu Kauko Röyhkä.

Vuosien jälkeen sain kuulla toisenlaisen tarinan. Tarinan mielikuvituksesta ja taiteellisesta vaikuttumisesta, jollaista itsekin koen näitä lauluja kuunnellessani. Se kertoi munasta syntyneistä Salvador Dalista ja hänen vaimostaan Galasta sekä heidän ihmeellisestä ja epätodellisesta talostaan.

Minulle rock-lyriikoiden hienous on ratkaisematon mysteeri. Tiedän tekeväni vääryyttä runoudelle verratessani rockin tekstejä siihen. Silti on vaikea keksiä muutakaan vertailukohtaa. Pienoisnovelleja ehkä, mutta vahvasti sanataiteellisia sellaisia ja samaan aikaan alisteisia sävelille.

Omalle ajalleni, joka on vielä hetken yleisemminkin tunnistettavissa, suomalaiset rock-lyriikat ovat olleet tapa välittää tunteita aina universaaleista parinmuodostuskäyttäytymisen teemoista pohjoisen elämän ja kuoleman kysymyksiin. Tarkastellessani Kauko Röyhkän tekstejä en voi olla hämmästymättä sitä, mihin kaikkeen rock-lyriikka voikaan taipua. Kuinka ehjiä tarinoita sillä voi luoda ja kuinka suuren jännitteen niihin saa musiikin avulla aikaiseksi. Kaikki tämä kolmessa minuutissa.

Niin hienoja muusikoita kuin Röyhkän taustalla onkin soittanut, vain harvoin kappaleet toimisivat ilman laulajan persoonaa. Ylen vuonna 2010 tuottamassa Rock-Suomi-sarjassa Riku Mattila mietti sitä, kuinka laulaja on se joka tekee musiikista mielenkiintoista. Tai vastaavasti vaikeasti lähestyttävää. Kyse on siis mitä suurimmassa määrin kuuntelijan ja laulajan maailmojen kohtaamisesta. Silloin kun ne kohtaavat, on kuuntelija valmis joustamaan taiteellisista kriteeristä ja elleivät kohtaa, ei mikään auta.

Samassa sarjassa Melrosen laulaja Tokela painotti rockiin kuuluvaa vaaran tuntua – röyhkeyttä. Se on kiehtova elementti, joka on leimannut koko rock’n’rollin historiaa. Paholainenkin on kaivettu tarkoitushakuisesti esiin aina kun jumalan kansa on päässyt tylsistymään. Sekin on taiteen merkki, jolla osoitetaan normien kapeus ja kyseenalaistetaan vallitsevaa ilmapiiriä. Röyhkä tekee sitä mielellään.

Aikakausi on taas vaihtumassa ja uudet taiteen muodot puhuttelevat tulevia polvia. Röyhkän sanoituksissa on paljon sellaista, joka ei sovi tähän aikaan, mutta kuka olisi niin hullu, että vaatisi soveliaisuutta Kauko Röyhkältä? Sehän olisi kuin odottaisi Iggy Popin esiintyvän näyttämättä keskisormea yleisölle – ja kaikille.

Silti Facebook-kirjoitukset ja niistä koostettu Kauko Röyhkä (Virallinen) -kirja todistaa, että hänen sielunsa on puhdas paljosta sellaisesta kuonasta, johon moni kuuliaisempi kansalainen uhkaa tukehtua. Kauko Röyhkän ja Iggy Popin kaltaiset taiteilijat uskaltavat sanoa silloinkin, kun kyse on ihmisyyden perustasta, kuten ihmisoikeuksista. Silloin sanassa on taas voimaa. Jään odottamaan Röyhkän vastinetta Post Pop Depressionille.

Kauko Röyhkän tekstejä kuunnellaan ja käännellään Vapaakytkimen radiospesiaalissa 15.10.2019 klo 13.00. Studiossa mukana Röyhkän tekstejä kielitieteen näkökulmasta tutkaillut Pönde. RollFM pääkaupunkiseudulla 107,4 MHz ja verkossa www.rollfm.fi.

Lue myös: Elokuvia ilman kuvaa.