Tämä tuntuu olevan peruste, jolla erotetaan lasten sotapelit aikuisten peleistä. Tappaminen aloitetaan Lego-peleillä ja realistisuutta lisätään iän karttuessa. Periaate on alusta asti sama: seikkailu jossa eliminoidaan kaikki mahdolliset vastaantulijat.

Tiedän että on rauhanomaisia ihmisiä, jotka vain tykkäävät taistelupeleistä. Itse olen enemmän autopelityyppiä. Tiedän myös ettei räiskintäpeleissä kuole sen enempää ihmisiä kuin autopelien autot saastuttavat luontoa. Itse asiassa todennäköisyys jatkaa pelaamalla opittua kaahailua maantiellä on varmasti suurempi kuin todennäköisyys kanssaihmisten ammuskeluun.

Mutta mutta. Kun annamme lasten pelata pelejä, joissa väkivalta on ratkaisu kaikkiin ongelmiin, emmekö altista heidät arveluttaville käyttäytymismalleille? Anna sodan ja väkivallan tulla tutuksi?

Väkivalta on minulle uusi maailma, mutta turvallinen. Väkivaltaa ei voi tehdä väärin, satuttaminen sattuu aina.

Itselläni raja tuli vastaan Fortniten (K12) kanssa. Tiedättehän, maailman suosituimpia konsolipelejä tällä hetkellä. Kerätään aseita ja tapetaan kaikki. Viimeinen henkiin jäänyt on voittaja. Vähän niin kuin paintballia, mutta tarkoituksena tappaa oikeasti. Siis leikisti. Pelissä osuman saaneet häipyvät vain pois kuvasta. Lääkintämiesten ei tarvitse raahata heitä ruumishuoneelle eikä heidän omaistensa surua näytetä. Veri ei lennä.

Yhteisön paine; ”kaikki kaverit pelaa” ja ala-asteen välitunneilla vertaillaan, kuka on saanut eniten tappoja. Ellet pelaa, olet ulkona piireistä. Kaverin sanoin: olisi tosi mukavaa, jos NN:kin voisi pelata.

Haluaisin olla väärässä. Haluaisin ajatella, että minut Royal Battlen alkumetreillä tappanut Feel Pain 01 on oikeasti mukava ihminen eikä uhkaa minua, kuten ei kukaan muukaan tosielämässä.

Mistä on pienet ampujat tehty? Huhuista, nenäonteloiden kurasta, vuotavista verisuonista, syljestä, sitalopraamista. Niistä on pienet ampujat tehty.

Pelasinhan itsekin lapsena jos jonkinmoisia ammuskelupelejä eikä niistä traumoja jäänyt. Ehkä nuorena oli hiukka tiukat mielipiteet joitakin lähipiirin demonisoimia ihmisryhmiä kohtaan, mutta nekin laantuivat kun sain oikeasti kohdata ryhmiin oletettuja.

Tein pienen gallupin ja ymmärsin, että ”kaikki” todellakin tarkoittaa koko konsolipelejä pelaavaa ikäluokallista poikalapsia niin pitkälle kuin tuttavapiirimme yltää. Maailmanlaajuisesti 45 miljoonaa pelaajaa. Nopea googlaus antoi vahvistuksen vauva.fin keskustelussa, jossa nimimerkki Vierailija niputtaa casen: on niitä huonompiakin pelejä olemassa.

Annoin periksi. Väkivalta on pahasta, mutta ei maailmaa voi yksin muuttaa.

Opin nauramaan vitseille verenmaku suussa, syntyi ajatus verestä, joka ei valu itsestä. Vitsistä joka ei pääty räkänauruun, vaan armon aneluun pianon takana pimeässä nurkassa.

Pahoittelut harhailevista ajatuksista. Luin samalla runotta. Siteeraukset ovat Tarita Ikosen koulukiusaamista ja kostofantasioita käsittelevästä teoksesta Kylmyyden monologi.