Kunhan veri ei lennä

Tämä tuntuu olevan peruste, jolla erotetaan lasten sotapelit aikuisten peleistä. Tappaminen aloitetaan Lego-peleillä ja realistisuutta lisätään iän karttuessa. Periaate on alusta asti sama: seikkailu jossa eliminoidaan kaikki mahdolliset vastaantulijat.

Tiedän että on rauhanomaisia ihmisiä, jotka vain tykkäävät taistelupeleistä. Itse olen enemmän autopelityyppiä. Tiedän myös ettei räiskintäpeleissä kuole sen enempää ihmisiä kuin autopelien autot saastuttavat luontoa. Itse asiassa todennäköisyys jatkaa pelaamalla opittua kaahailua maantiellä on varmasti suurempi kuin todennäköisyys kanssaihmisten ammuskeluun.

Mutta mutta. Kun annamme lasten pelata pelejä, joissa väkivalta on ratkaisu kaikkiin ongelmiin, emmekö altista heidät arveluttaville käyttäytymismalleille? Anna sodan ja väkivallan tulla tutuksi?

Väkivalta on minulle uusi maailma, mutta turvallinen. Väkivaltaa ei voi tehdä väärin, satuttaminen sattuu aina.

Itselläni raja tuli vastaan Fortniten (K12) kanssa. Tiedättehän, maailman suosituimpia konsolipelejä tällä hetkellä. Kerätään aseita ja tapetaan kaikki. Viimeinen henkiin jäänyt on voittaja. Vähän niin kuin paintballia, mutta tarkoituksena tappaa oikeasti. Siis leikisti. Pelissä osuman saaneet häipyvät vain pois kuvasta. Lääkintämiesten ei tarvitse raahata heitä ruumishuoneelle eikä heidän omaistensa surua näytetä. Veri ei lennä.

Yhteisön paine; ”kaikki kaverit pelaa” ja ala-asteen välitunneilla vertaillaan, kuka on saanut eniten tappoja. Ellet pelaa, olet ulkona piireistä. Kaverin sanoin: olisi tosi mukavaa, jos NN:kin voisi pelata.

Haluaisin olla väärässä. Haluaisin ajatella, että minut Royal Battlen alkumetreillä tappanut Feel Pain 01 on oikeasti mukava ihminen eikä uhkaa minua, kuten ei kukaan muukaan tosielämässä.

Mistä on pienet ampujat tehty? Huhuista, nenäonteloiden kurasta, vuotavista verisuonista, syljestä, sitalopraamista. Niistä on pienet ampujat tehty.

Pelasinhan itsekin lapsena jos jonkinmoisia ammuskelupelejä eikä niistä traumoja jäänyt. Ehkä nuorena oli hiukka tiukat mielipiteet joitakin lähipiirin demonisoimia ihmisryhmiä kohtaan, mutta nekin laantuivat kun sain oikeasti kohdata ryhmiin oletettuja.

Tein pienen gallupin ja ymmärsin, että ”kaikki” todellakin tarkoittaa koko konsolipelejä pelaavaa ikäluokallista poikalapsia niin pitkälle kuin tuttavapiirimme yltää. Maailmanlaajuisesti 45 miljoonaa pelaajaa. Nopea googlaus antoi vahvistuksen vauva.fin keskustelussa, jossa nimimerkki Vierailija niputtaa casen: on niitä huonompiakin pelejä olemassa.

Annoin periksi. Väkivalta on pahasta, mutta ei maailmaa voi yksin muuttaa.

Opin nauramaan vitseille verenmaku suussa, syntyi ajatus verestä, joka ei valu itsestä. Vitsistä joka ei pääty räkänauruun, vaan armon aneluun pianon takana pimeässä nurkassa.

Pahoittelut harhailevista ajatuksista. Luin samalla runotta. Siteeraukset ovat Tarita Ikosen koulukiusaamista ja kostofantasioita käsittelevästä teoksesta Kylmyyden monologi.

2 vastausta artikkeliin “Kunhan veri ei lennä

  1. Erinomainen kirjoitus, kuten monet muut aikaisemmat. Tämä eniten kuitenkin nostatti tunteita, johtuen omasta läheisestä suhtautumisesta pelaamiseen.

    Olen rehellisesti puolueellinen kommentoitessani. Itse olin lapsi, joka rakasti Lego pelejä siitä lähtien, kun ”Lego Star Wars: The Video Game” julkaistiin vuonna 2005. Ei sitä edes ajatellut ala-aste ikäisenä pelissä esiintynyttä väkivaltaa. Tähän voisi myös pohtia, kuinka tärkeää on vanhemman tietämys lapsen ymmärrystasosta. Eli, mikä on lapsen henkisen iän kehitys ja todellisuudentaju. Itse pidän tätä enemmän tärkeänä kuin puhtaasti, vaikka ikäraja merkintöjä.

    Mitä lapsi ”oppii” väkivaltapeleistä ja mitä ei sitten? Itselläni ja tuntemilleni ikätovereille on aina ollut selvää, että pelit (kuten muukin viihde) ei ole totta. On tärkeää varmistaa tämä ymmärrys lapseltaan, jolloin usein vältetään jo isoimmat virheet elämässä. Jos vanhempi tietää, ettei reaali- ja fantasiamaailman välinen ymmärrys ole tarpeeksi kehittynyt lapsellaan, on hänellä velvollisuus yhdessä käsitellä aihetta, jolloin lapsen ymmärrys kasvaa ja pitää erossa väkivaltapeleistä siihen asti.

    Toisaalta, jos pohditaan tilannetta, jossa lapsi ymmärtää eron ja pelaa väkivaltapelejä niin onko siitä mitään hyötyä. Itse pelatessani esim. 2 WW liittyvää sotapeliä näen ja koen aidosti mitä elämä silloin oli. Vaikutus on raaka, koska olet osa maailmaa. Tämän takia en ehkä nykytekniikalla tehtyjä realistisia sotapelejä antaisi alle 13-v pelata ainakaan ja harkitsisin myös 13-14 v kohdalla riippuen yksilöstä. Mutta siihen hyöty kohtaan, jos nuori pelaa peliä ja näkee mitä tapahtui silloin. Kuinka moni nuori haluaa ikinä kokea sitä oikeassa elämässä?

    Ymmärrän silti nykypelien luomat uudet ongelmat. Raja aikuisen- ja lastenpeleissä on hämärtynyt esim. Fortnite tyylisten pelien myötä. Ymmärrän silloin täysin, että kritisoidaan vanhempia, jotka valittavat pelin väkivaltaisuudesta, kun ikäraja merkintä on selkeä K18. Tällöin on ollut vastuu vanhemmalla, jos hommaa kyseisen pelin alaikäiselle. Kuinka raja vedetään Fortnite tyylisten pelien kohdalle? Itse myönnän, että todennäköisesti antaisin lapsen pelata peliä. Tiedän tämän sotivan jo nyt edellisen kappaleeni tekstin kanssa, mutta tämä näyttää kuinka vaikea aihepiiri on. En halua myös lähteä demonisoimaan väkivaltapelejä, jolloin niiden ”kielletyn hedelmän” houkutus vain kasvaa ja samalla ymmärrys niiden olevan fantasiaa häviää. Enemmän kannustaisin vanhempia seuraamaan lapsen pelaamista, osallistumaan siihen esim. co-oppien myötä ja keskustelemaan näkemästään. Samalla näkee onko peli sellainen, jota lapsi oikeasti haluaa pelata vai onko kyseessä enemmän ryhmäpaine takapiruna.

    Tämä on hyvä ja erittäin hankala aihepiiri, josta voisi keskustella, kuinka paljon tahansa ja varmasti löytää monia näkökulmia. Tärkeimpänä pidän, että lapsi ymmärtää eron todellisuuden ja pelien välillä. Väkivalta on kuitenkin iso osa nykymaailmaa, jolta ei voi suojella lasta ja yhä nopeammin se tulee eteen. Itse näen pelit mahdollisuutena, kunhan järki pidetään mukana eikä laiteta K18 pelin eteen mitään 7 v. Pelien avulla voidaan näyttää väkivallan ilkeä puoli varsin turvallisesti ja kysyä nuorelta tai jo lapsiltakin, haluaako hän tätä maailmaa todellisuudeksi. Harva ihannoi väkivaltaa tai muuta negatiivisia asioita todellisessa maailmassa, vaikka niistä aihepiireistä pelaakin.

    Tykkää

  2. Kiitos, toit keskusteluun vastuullisen aikuisen näkökulman. Itse tunnen olevani enemmänkin kuin lapsi, joka ihmettelee miksi tämä maailma on tällainen. Vaikka eiväthän lapset ihmettele, he toimivat. Vanhempana olen kuitenkin saanut seurata toiminnan laukaisijoita ja usein ne ovat vertaissuosittelun tai ihan vaan markkinoinnin tulosta. Väkivaltaa sisältävät seikkailut ja taistelut ovat niitä elementtejä, joilla on saatu ainakin poikalasten suosio ehkä liiankin helposti. Lego-pelit ovat ihan älyttömän hienoja, mutta petyin siihen, ettei niihinkään ole keksitty muuta tapaa kohdata ongelmia kuin väkivalta. Petyin, koska Legot ovat lapsille suunnatuista tuotteista monella tapaa innovatiivisimpia. Jos ajatellaan vaikka kestosuosiota nauttivaa Star Warsia, niin onhan siinä taistelujen osuus huomattavan suuri verrattuna filosofisempaan Star Trekiin. Lapset ovat fiksuja, ja niin ovat monet väkivaltaa sisältävistä peleistäkin, mutta toivoisin että heidän älynsä annettaisiin ponnistella haasteiden edessä, jotka johtaisivat rauhanomaisempaan yhteiseloon, dialogiin ja toisten ymmärtämiseen. Toisin sanoen: parempaan maailmaan.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s