Joskus sattuu, että yllättävä tapahtuma saa pysähtymään kuin seinään. Vaikutus on uusi ja ennalta arvaamaton. Mitä nyt tapahtuu? Minulle sellainen oli David Bowien kuolema päivälleen viisi vuotta sitten. Olin tuntenut hänen tuotantonsa ja sen kertautuneen vaikutuksen monien itselleni tärkeiden artistien kautta. Kuitenkin vasta kuolema sai minut tutustumaan mieheen paremmin. Hänen filosofiaansa.
Vain kaksi päivää ennen Bowien poismenoa julkaistiin albumi, joka esitteli maailmalle hänen viimeisen hahmonsa, kuolevan rock-tähden, Blackstarin. Hänen kuolemaansa johtanut sairaus onnistuttin pitämään salassa niin hyvin, että uutiset tulivat yllätyksenä. Alati muuttuva Bowie kuului niin olennaisena osana ikinuoreen pop- ja rock-kulttuuriin, ettei hänen poismenonsa ollut oikeastaan tullut mieleenkään. Puhun tietysti omasta sukupolvestani.
Olen syntynyt samana vuonna kuin Ziggy Stardust laskeutui maan pinnalle. Hunky Dory, The Man Who Sold The World ja Space Oddity olivat jo sitä ennen, joten oman kokemukseni mukaan en voinut kuvitella muuta, kuin Bowien olevan ikuinen. Vilkaisu levyhyllyyn osoitti hänen olevan kaikkialla Morrisseysta Ismo Alankoon. Bowien tavoin he ovat rock-taiteilijoita, jotka ymmärtävät kyseen olevan paljon muustakin kuin musiikista.
Mistä Bowiessa oli kyse? Taiteellisesta vaikuttumisesta ainakin. Hän imi taidetta ja katalysoi vaikutteet osaksi omia teoksiaan. Koulutukseltaan Bowie oli alimman mahdollisen asteen taidekoululainen, mutta itseään etsiessään hän luki valtavasti. Kirjoista löytämiään persoonia ja tietoisuuksia hän ammensi musiikkiinsa. Uran alkuaikoina Jean Genet ja Iggy Pop yhdistyivät Jean Genieksi ja scifi-romaani Odd Johnista syntyi Oh! You Pretty Things. Itse hän kertoi olleensa ennen kaikkea rock-fani, mistä todisteeksi jäi lukuisia levytettyjä tulkintoja aina Syd Barretista Nina Simoneen.
Taiteen ohella Bowieta kiehtoi todellisuus. Maailman hän näki kaaoksena, josta voi vain yrittää ottaa selvän. Black Tie White Noise -DVD:n haastatteluraidalla hän kertoo valinneensa pop- ja rockmusiikin, koska piti sitä kaikista taiteenlajeista sosiologisimpana. Taiteena, joka pyrkii ymmärtämään ihmistä sekä yksilönä että yhteiskuntana, mutta ennen kaikkea suhteessa välittömään ympäristöönsä. Hänen tuotantonsa pyrki aina kuvaamaan kulloisessakin ajassa vaikuttaneita ilmiöitä, mistä sai kuvan ajan seuraamisesta. Oikeampaa olisi sanoa, että hän tutki kulttuuria ja onnistui osaltaan myös synnyttämään trendejä, kuten glamrock. Viimeistä levyään, Blackstaria, tehdessään hän tutustui jazz-musiikkiin.
Vaikka Bowiesta on kirjoitettu enemmän kuin kenties kestään muusta rock-muusikosta, saa hänen persoonastaan selkeimmän kuvan niistä suhteellisen harvoista haastatteluista, joita hän antoi. Lehdistä ja kokoomakirjoista (Bowie – The Last Interview ja Bowie on Bowie) löytyville haastatteluille tyypillistä on, ettei hän malttanut koskaan puhua julkaisemistaan levyistä, vaan keskusteli mieluummin työn alla olleista projekteista, joiden johtoajatus oli vasta muotoutumassa.
Hänellä oli tapana kääntää haastattelut keskusteluiksi, joissa haastattelija joutui perustelemaan ja jakamaan omia kulttuurisia näkemyksiään. Ylen Anne Flinkkilän kanssa juuri 49 täyttänyt Bowie pohti elämän lyhyyttä. Sitä miten eksistentiaaliset pohdinnat eivät meinaa ennättää edes vauhtiin, kun elämä onkin jo ohi. Tuolloin hänellä oli vielä kaksikymmentä vuotta.
Mitä Bowien kuoleman jälkeen sitten tapahtui. Tutustuin jatkuvasti uutta etsivään kokeilunhaluiseen taiteilijaan, joka kannusti myös muita toteuttamaan itseään. Hänen mukaansa kaikki taiteet ovat yhtä. Jokainen voi löytää itselleen sopivan ilmaisumuodon ja tulla sen kautta syvemmäksi ja ehjemmäksi ihmiseksi. Jokainen eletty päivä on mahdollisuus oppia jotain, jokainen päivä lisää elämänkokemustamme. Se miten merkitykselliseksi itse oman elämämme tunnemme, on paljolti kiinni siitä teemmekö asioita, jotka koemme merkityksellisiksi. Opimmeko löytämään niitä, ja annammeko niille tilaa edes vähän. Tunnin pari, joitakin minuutteja.