Avainsana: oikosulkuhallitus

Poliittinen viestintä ja median murros

Kuvitellaanpa asetelma, jossa pääministeri johtaa maata kuin yritystä. Tämä aiheuttaa väärinkäsityksiä, koska yritysten ja poliittisten toimijoiden suhde mediaan on kovin erilainen. Pääministeri polttaa nopeasti siltansa ensin yleisradioon, jota luuli johtavansa, ja lopulta koko mediakenttään.

Samaan aikaan media on elänyt murroskautta, jossa se on menettänyt roolinsa yhteistä todellisuutta tuottavana joukkoviestintänä. On ilmestynyt monenlaisia uusia kanavia, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia totuuksia ja heikentävät uskoa journalistisin periaattein tuotettuun tietoon. Syntyy ilmiö nimeltä todellisuudesta kieltäytyminen.

Perinteisesti poliitikkoja on pidetty kaikkien kavereina. Lipevinäkin mielistelijöinä, jotka uivat valtavirrassa ja välttelevät vastuuta. Joukkoviestinnän aikaan toimittajat pitivät heitä ruodussa ja kansalaisilla – siis äänestäjillä – oli suhteellisen yhtenäinen kuva kunkin poliitikon edesottamuksista. Toisaalta myös aatteet olivat vahvat ja ne tehtiin selviksi.

Median murroksen myötä yhtenäinen kuva on kadonnut ja samalla vaalikampanjointiin on tarjoutunut uusia suorempia kanavia, joita kampanja- ja mainostoimistot käyttävät huolella hyväkseen. Yhtäkkiä kokoomus onkin työväenpuolue ja keskustalainen yrittäjä lupaa laittaa kaupunkilaistenkin asiat kuntoon, pari esimerkkiä mainitakseni. Poliittinen viestintä on keskittynyt kampanjointiin ja tieto siitä, mitä poliitikot tekevät vaalien välillä, on vähentynyt.

On hyvä että monet poliitikot ovat saaneet äänensä entistä paremmin kuuluviin sosiaalisen median ja varsinkin blogien avulla, mutta todelliset vallankäyttäjät eivät niitä tarvitse. Hallitus ei katso asiakseen tiedottaa tekemisistään, vaikka juuri viestinnän avulla voitaisiin parantaa päätöksenteon avoimuutta. Se olisi vastuunkantoa, joka lisäisi äänestäjien luottamusta. Nyt tietoa ei päätösprosesseista valu oikosulkuun menneen hallituksen piirin ulkopuolelle ja media voi vain arvailla päätösten takana olevia motiiveja. Neljäs valtiomahti on menettänyt vaikutusvaltansa.

Ei ihme että sote-uudistuksesta on tullut katastrofi. Asiantuntijat ja virkamiehet, joilla on ollut tapana huolehtia siitä, että päätökset ovat ainakin jossain määrin kansalaisten edun ja Suomen lain mukaisia, pyörittelevät päitään. Hallitus ei kuuntele ketään, sanoo yhden hallituspuolueen lähellä oleva kommentoija. Suomen asioista päättää porukka, joka mahtuu yhteen tilataksiin, kirjoittaa toinen. Viestinnän puolella tiliä tekevät vain lobbarit.

Sote-uudistus on erinomainen esimerkki päätöksestä, johon äänestäjät eivät voi millään tavoin vaikuttaa. Ehdotuksen muodosta ei vaalien aikaan ollut hajuakaan ja nyt hallitus aikoo paaluttaa sen ennen seuraavia vaaleja, vaikka lain valmistelu on pahasti kesken. Yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan todella kauaskantoista uudistusta, joka normaalioloissa valmisteltaisiin virkamiestyönä, ollaan nyt viemässä läpi poliittisena projektina poliitikkojen toimesta, joiden kannatus ei vastaa demokraattista enemmistöä. Millä perusteella voidaan enää odottaa, että ratkaisu olisi Suomen parhaaksi?

Jos Natoon liittymiseksi vaaditaan kahden peräkkäisen eduskunnan hyväksyntä, olisiko kohtuuton vaatimus, että sote-uudistus toteutettaisiin vähintäänkin yhteistyössä opposition kanssa? Sen vaikutukset ovat julkiselle sosiaali- ja terveydenhuollolle vähintäänkin yhtä suuret kuin Nato-jäsenyydellä olisi puolustusvoimille puhumattakaan kansalaisista. Mitä jos hallitus päättäisi mielivaltaisen sote-uudistuksen ohella vaikkapa yksityistää koululaitoksen tai luonnonvarat, antaisimmeko senkin tapahtua?

Tässä asetelmassa voi vain toivoa, että yksittäiset kansanedustajat ovat hereillä, kun asioista äänestetään. Ryhmäkurilla on paikkansa, mutta kun esitettävät päätökset ovat selvässä ristiriidassa median ja asiantuntijoiden tarjoaman tiedon kanssa, pitäisi jokaisen edustajan muistaa vastuunsa äänestäjilleen. Kenenkään poliittinen ura tai arvovallan säilyminen ei voi olla tärkeämpi tavoite kuin kansallinen etu silloin kun tehdään peruuttamattomia päätöksiä, joiden arvaamattomat vaikutukset ulottuvat sukupolvien päähän.

Sote-keskustelu oikosulussa

On paljon sellaista mitä en ymmärrä, mutta luulen ymmärtäväni miksi sote-uudistus valinnanvapauksineen jakaa mielipiteitä. Sen ainakin ymmärrän, että autokatsastustoiminta haluttiin yksityistää vaikka veronmaksajina menetimme siinäkin keikauksessa rahaa miljoonatolkulla. Yksityisellä palveluasemalla on mukavampi asioida kuin kaikkivaltiaan katsastusinssin tai terveyskeskuslääkärin pakeilla. Julkea julkinen puoli kun mahdollistaa vallan vääristymän, jollaista ei ole nähty sitten Neuvostoliiton.

Mutta sumentaako kommunismin pelko Suomessa jo harkintakykyä? Finnwatch muistutti toissa viikolla pykälästä 59, jonka pitäisi vahtia veronmaksua Suomeen. Heidän selvityksensä mukaan suomalaisen elinkeinoelämän nimissä toimivat ylimaallisten terveyspalveluyritysten edunvalvojat ovat lobanneet sote-yrityksille muita toimialoja väljemmät velvollisuudet tuloksensa ilmoittamisesta ja sitä kautta verojen maksun osalta. Sekin on julkeaa.

Ei näyttäisi olevan pienintäkään merkkiä siitä, etteikö MOT:n kymmenen vuotta sitten raportoimat katsastustoiminnan yksityistämisestä johtuvat ongelmat toisintuisi kaavaillussa sote-uudistuksessa. Nyt vain puhutaan miljoonien eurojen sijaan miljardeista. Jos kilpailun palauttaminen katsastustoimialalle on ollut vaikeaa, on se monin verroin isompia pääomia ja investointeja vaativalle terveydenhoitoalalle mahdotonta. Kun valinnan terveyspalvelujen tuottajien välillä tekee kuluttaja, tulee pelkät markkinointikustannukset ylittämään monen perinteisen terveyskeskuksen toimintabudjetin. Mikä kerran yksityistetään ei julkiseksi enää palaa.

Jos tavoitteena on kustannussäästöt, miksi tuijotamme palvelun tuotantokustannuksia ja vertaamme niitä yksityisen sektorin vastaaviin emmekä huomaa, että maksamme samasta pussista sekä palvelut, niillä tehtävän katteen että työmarkkinareservin? Jos vaikka palkkasäästöjä yksityisellä sektorilla syntyisikin, me kustannamme myös työttömyysturvan ja alipalkattujen asumistuen. Tietysti maksamme myös henkilökunnan koulutuksen. Yksityisen palveluntarjoajan ei näistä tarvitse huolehtia, mutta meidän veronmaksajien tarvitsee.

Onko jotain mitä emme nyt näe? Olisiko apua jos katsoisimme vaikka osuuskaupan toimintamallia: mitä tapahtuu kun markkinoilla on toimija, jonka ei tarvitse jakaa tuottojaan maailmalle, vaan se voi käyttää ne toimintansa kehittämiseen ja asiakasomistajiensa hyväksi? Syntyy vahva tarjoaja, joka pärjää niin palveluiden laadussa kuin saatavuudessakin mille tahansa yksityiselle toimijalle. Se ei ole sen enempää sosialismia kuin kapitalismiakaan, se on yhteistoimintaa (eng. co-op). Liiketoimintaa, joka omistetaan ja johdetaan palvelujen käyttäjien toimesta.

Kyse on tahtotilasta. Enemmän kuin toimivaa terveyspalvelujärjestelmää haluamme omaa arvomaailmaamme mukailevan ratkaisun. Yhdet sosiaalisen ja toiset markkinavoimaisen. Mutta se joka eniten jotain haluaa, on terveyspalveluyritykset. Varallisuuden keskittyminen maailmassa ei ole sattumaa, vaan se on rahan logiikkaa. Sen ymmärtäminen ei ole kommunismia, mutta sen kieltäminen on typeryyttä. Raha etsii koko ajan uusia rahallistettavia sektoreita. Maassa jonka poliitikot ovat kyllin hulluja lupaamaan toimivat, lähes maksuttomat terveyspalvelut kaikille, on niin ison bisneksen paikka, että siihen kannattaa satsata. Mutta se että raha on saanut tahtonsa läpi Ruotsissa tai jossain muualla, ei tarkoita sitä, että sen pitäisi tapahtua Suomessa.

Nykyinen hallitus on päättänyt olla kuuntelematta virkamiesten ja asiantuntijoiden, jopa lääkäreiden varoituksia ja uskoo omassa oikosulkuun suljetussa piirissään markkinaehtoisuuteen välittämättä siitä, että ennalta sovittu verotulojen siirto terveyspalveluyrityksille on rikos yhteiskuntaa ja jälkipolvia vastaan. Jos taas veronkiertoasia ja vapaan markkinatalouden varmistaminen ovat hallituksen mielestä kunnossa, olisiko tuo kummoinen juttu perustella kansalaisille? Ongelma lienee, että kun laittaa mustaa valkoiselle, ei valhe enää olekaan valkoinen.

Ihmisiähän ministeritkin vain ovat. Ja saattaahan jotkut päättäjät itsekin hyötyä verovaroin pyöritettävästä terveyspalvelumarkkinasta kiitos hallintarekisterilain. Mutta kysymys onkin nyt siitä, haluaako yli puolet kansanedustajista jättää nimensä historiaan hölmöinä, jotka eivät oppineen mitään sen enempää katsastustoimialan yksityistämisestä kuin Digitan tai Fortumin verkkojenkaan myynnistä?