Viisi vuotta David Bowiesta

Joskus sattuu, että yllättävä tapahtuma saa pysähtymään kuin seinään. Vaikutus on uusi ja ennalta arvaamaton. Mitä nyt tapahtuu? Minulle sellainen oli David Bowien kuolema päivälleen viisi vuotta sitten. Olin tuntenut hänen tuotantonsa ja sen kertautuneen vaikutuksen monien itselleni tärkeiden artistien kautta. Kuitenkin vasta kuolema sai minut tutustumaan mieheen paremmin. Hänen filosofiaansa.

Vain kaksi päivää ennen Bowien poismenoa julkaistiin albumi, joka esitteli maailmalle hänen viimeisen hahmonsa, kuolevan rock-tähden, Blackstarin. Hänen kuolemaansa johtanut sairaus onnistuttin pitämään salassa niin hyvin, että uutiset tulivat yllätyksenä. Alati muuttuva Bowie kuului niin olennaisena osana ikinuoreen pop- ja rock-kulttuuriin, ettei hänen poismenonsa ollut oikeastaan tullut mieleenkään. Puhun tietysti omasta sukupolvestani.

Olen syntynyt samana vuonna kuin Ziggy Stardust laskeutui maan pinnalle. Hunky Dory, The Man Who Sold The World ja Space Oddity olivat jo sitä ennen, joten oman kokemukseni mukaan en voinut kuvitella muuta, kuin Bowien olevan ikuinen. Vilkaisu levyhyllyyn osoitti hänen olevan kaikkialla Morrisseysta Ismo Alankoon. Bowien tavoin he ovat rock-taiteilijoita, jotka ymmärtävät kyseen olevan paljon muustakin kuin musiikista.

Mistä Bowiessa oli kyse? Taiteellisesta vaikuttumisesta ainakin. Hän imi taidetta ja katalysoi vaikutteet osaksi omia teoksiaan. Koulutukseltaan Bowie oli alimman mahdollisen asteen taidekoululainen, mutta itseään etsiessään hän luki valtavasti. Kirjoista löytämiään persoonia ja tietoisuuksia hän ammensi musiikkiinsa. Uran alkuaikoina Jean Genet ja Iggy Pop yhdistyivät Jean Genieksi ja scifi-romaani Odd Johnista syntyi Oh! You Pretty Things. Itse hän kertoi olleensa ennen kaikkea rock-fani, mistä todisteeksi jäi lukuisia levytettyjä tulkintoja aina Syd Barretista Nina Simoneen.

Taiteen ohella Bowieta kiehtoi todellisuus. Maailman hän näki kaaoksena, josta voi vain yrittää ottaa selvän. Black Tie White Noise -DVD:n haastatteluraidalla hän kertoo valinneensa pop- ja rockmusiikin, koska piti sitä kaikista taiteenlajeista sosiologisimpana. Taiteena, joka pyrkii ymmärtämään ihmistä sekä yksilönä että yhteiskuntana, mutta ennen kaikkea suhteessa välittömään ympäristöönsä. Hänen tuotantonsa pyrki aina kuvaamaan kulloisessakin ajassa vaikuttaneita ilmiöitä, mistä sai kuvan ajan seuraamisesta. Oikeampaa olisi sanoa, että hän tutki kulttuuria ja onnistui osaltaan myös synnyttämään trendejä, kuten glamrock. Viimeistä levyään, Blackstaria, tehdessään hän tutustui jazz-musiikkiin.

Vaikka Bowiesta on kirjoitettu enemmän kuin kenties kestään muusta rock-muusikosta, saa hänen persoonastaan selkeimmän kuvan niistä suhteellisen harvoista haastatteluista, joita hän antoi. Lehdistä ja kokoomakirjoista (Bowie – The Last Interview ja Bowie on Bowie) löytyville haastatteluille tyypillistä on, ettei hän malttanut koskaan puhua julkaisemistaan levyistä, vaan keskusteli mieluummin työn alla olleista projekteista, joiden johtoajatus oli vasta muotoutumassa.

Hänellä oli tapana kääntää haastattelut keskusteluiksi, joissa haastattelija joutui perustelemaan ja jakamaan omia kulttuurisia näkemyksiään. Ylen Anne Flinkkilän kanssa juuri 49 täyttänyt Bowie pohti elämän lyhyyttä. Sitä miten eksistentiaaliset pohdinnat eivät meinaa ennättää edes vauhtiin, kun elämä onkin jo ohi. Tuolloin hänellä oli vielä kaksikymmentä vuotta.

Mitä Bowien kuoleman jälkeen sitten tapahtui. Tutustuin jatkuvasti uutta etsivään kokeilunhaluiseen taiteilijaan, joka kannusti myös muita toteuttamaan itseään. Hänen mukaansa kaikki taiteet ovat yhtä. Jokainen voi löytää itselleen sopivan ilmaisumuodon ja tulla sen kautta syvemmäksi ja ehjemmäksi ihmiseksi. Jokainen eletty päivä on mahdollisuus oppia jotain, jokainen päivä lisää elämänkokemustamme. Se miten merkitykselliseksi itse oman elämämme tunnemme, on paljolti kiinni siitä teemmekö asioita, jotka koemme merkityksellisiksi. Opimmeko löytämään niitä, ja annammeko niille tilaa edes vähän. Tunnin pari, joitakin minuutteja.

We’ve got five years.

Kirjoita jotakin, niin Olli näkee sen…

Näin lukee kuolleen ystävän Facebook-sivuilla. Se on kaunis ajatus ja varmasti totta. Yhtä totta kuin se, että Olli järjesti huvikseen vaihdevian, joka sai junani myöhästymään kahdella tunnilla matkatessani hänen hautajaisiinsa. Rautatieasemalta suunnistin neuvottomana Rosebudin kirjakauppaan, jossa viisas henkilökunta neuvoi minua eteenpäin. Sillä eteenpäin on ihmisen mentävä.

Ajoin metrolla Hakaniemeen. Vai kävelinkö sittenkin, en muista. Lounastin musta puku päällä Juttutuvassa ja muistelin yhteisiä aikoja. Kinaporissa ja Vasiksella, mutta ennen kaikkea 1990-luvun Punavuoressa: Erottaja, Maki, Café Fredrik. Jostain näistä aina löysimme toisemme. Vedit minut pöytääsi vaikka seuraa olisi ollut kuinka. Ei haitannut että tulin ulkoa.

Olli oli suuri, Olli oli veli. Isoveli, joka ei valvonut, mutta opasti ja tuki. Hän piti rehellisyydestä, suoruudesta, joka helpotti ja vaikeutti asioita. Hellittämätön muisti kaipasi unohdusta. Elämä, joka oli kaikki, ei antanut rauhaa miltään. Tuska ja rakkaus yhdessä tuottivat elämänjanoa ja kuolemanpelkoa. Liian suurta.

Ollilla oli kyky nähdä merkityksiä. Tuottaa ja välittää niitä. Populaarikulttuurin historia on täynnä toinen toistaan suurempia tunteita, mutta liian usein ne hukkuvat mitäänsanomattomaan massaan. Olli ei arvottanut mitään, ja hän arvotti kaiken. Mielipide oli totuutta vahvempi ja siltikin vain mielipide. We shall not be moved.

Ihminen, joka tuntee syvästi, on paitsi voimakas myös haavoittuva. Joka osaa haltioitua populaarikulttuurista Ollin tavoin, on auki. Hän antaa vaikutteiden tulla ja vaikuttaa. Kuuntelee Blurin Universalin kaksisataa kertaa putkeen ja huomenna taas jotain muuta. Altistaa itsensä taiteelle, joka on naamioitu brittiläisen työväenkulttuurin iloihin ja murheisiin. Oasis pitää mainita. Ja The Stone Roses.

En tiedä miten elit päivästä toiseen. Viime vuosina matkaa välillämme lyhensi vain Facebook. Tuhannet jakamasi musiikkivideot kertoivat maailmastasi ja niistä tunnelmista, jotka olivat muuten tavoittamattomissa. Genren tuttuuden ansiosta ne olivat ilmaisuvoimaisin taidemuoto, jonka kuvitella saattaa. Jokainen jakamasi video kertoi jotain hetkestä siinä maailmassa, jossa sinä elit. Niiden merkitys syntyi siitä, että sinä jaoit ne.

Kiitos kaikesta siitä, minkä jaoit kanssamme. Lepää rauhassa, ystävä.

Viestejä edeltä jo menneiltä

Kuolleet elävät eri ajassa. Mielessämme he elävät. He ovat tuolla jossain sellaisina kuin edesmennessään olivat, eivät nuorempina, mutta eivät myöskään enempää vanhenneina. Siksi nuorena kuolleet ovat ikuisesti nuoria.

Muistamme heidät. Edeltä menneet viestivät meille muistojemme kautta ja kuolevat uudestaan kanssamme. Elvis elää, mutta vain niin kauan kuin muistamme hänet. Hänen levynsä siirtyvät alennuslaariin sitä mukaa kuin hänen suuruutensa muistavat kuolevat. Muistisairauksista kärsivät menettävät ensin lähimuistinsa ja hiljalleen myös mielikuvituksensa ja kykynsä toivoa. Silloin heidän persoonansakin muuttuu. Mutta pisimpään he muistavat elviksensä – nuoruutensa vaikuttavimmat tunteet.

Mutta millaisena muistamme vakavasti sairastuneen, jonka olemus muuttuu perustavanlaatuisesti? Haluamme muistaa hänet sellaisena kuin hän oli ennen sairastumistaan. Kuoleeko ihminen siis kun hän lakkaa olemasta tuntemamme ihminen – oma itsensä – vai vasta silloin, kun hän lakkaa hengittämästä? Kun ruumis maatuu tai tuhkataan, katoaa viimeisetkin merkit olemassaolosta. Ihmisestä, joka oli täynnä tunteita ja muistoja, jää jäljelle vain muisto. Ei mitään muuta.

Kun muistelen isoäitiäni, elää hän edelleen siinä samassa mineriittilaatoilla vuoratussa talossa, jossa hän eli kun olin nuori. Laattavuoraus oli tehty taloon jälkeenpäin, mutta minulle se oli aina. Sittemmin talo on saanut lautavuorauksen ja uudet asukkaat, mutta kun näen siitä unta, elää isoäitini henki siellä edelleen. Hän elää samassa talossa nykyisten asukkaiden kanssa, mutta toisessa ajassa.

Mekin muodostumme muistoista. Se mitä muistamme itsestämme, muodostaa minäkuvamme. Suurinta roolia siinä näyttelee tunteet, jotka vain me tunnemme. Vahvimpia ihmisyyttä (ja hobittiutta) määritteleviä tunteita on näläntunne. Se saa meidät muistamaan olemuksemme osana ekosysteemiä. Yhteiskunnissa joissa näläntunne pystytään pitämään kurissa unohtuu helposti, että yhteiskuntarauhan rikkoutuminen on aina vain kolmen nauttimatta jääneen aterian päässä.

Kun muistot ja tunteet heittelevät meitä mielemme mukaan, luulemme tietävämme jotain maailmasta. Jossain hyvin kaukana mielemme perukoilla elää kuitenkin aavistus todellisesta maailmasta, joka jatkaa olemistaan vielä meidän jälkeenkin. Se on usein unohdettu tiedon jyvä, pienenpieni sivuseikka elämämme tarinassa. Se on tieto siitä, että olemme osa elävää planeettaa joka kiitää avaruudessa.

Kun Elvis unohdetaan kuolleeksi, jatkuu elämä vielä pitkään. Kun Elvis unohdetaan, muistetaan Bowie vielä. Kun Bowiekin unohdetaan, alkaa tuntemamme aika olla ohi. Maailmaa tämä ei kuitenkaan hetkauta. Se jatkaa olemassaoloaan miljardeja vuosia vielä ihmisen ikuisuuden jälkeenkin.