Miten kaikki onkaan näennäisen merkityksetöntä. Kaikki touhuavat omiaan eikä mikään tunnu johtavan mihinkään, mutta silti asioilla on yllättäviä yhteyksiä.
Miki Liukkosen O tavoittaa aikamme läpeensä yksilöllistyneen hengen nostamatta ketään tarinan keskiöön. Päähenkilö on vain yksi sadasta ja hänen ongelmansa tuntuvat tässä kavalkadissa häviävän pieniltä. Pakottavine rutiineineenkin Jerome W vaikuttaa hälyttävän tavalliselta aikalaiseltamme. Hänelläkin on tarve ja taipumus yrittää luoda järjestystä maailmaan, joka muodostuu hengästyttävästä määrästä informaatiota.
Keskeinen oivallus on jatkuvan informaatiotulvan vaikutukset ihmisen kykyyn havainnoida todellisuutta. Liukkonen luetteloi informaatiota tarkkuudella, joka tuo mieleen Veikko Huovisen tuotannolle tyypilliset absurdit listaukset ruokatarvikkeista, viinaksista ja milloin mistäkin. Mutta siinä missä kylmän sodan aikaa elävä Huovinen kehitteli ajatusta pommisuojasta, jättää Liukkonen henkilöidensä suojaksi vain neurooseille periksi antavan, hajoavan mielen.
Ylikorostunut tietoisuus omasta tietoisuudestaan johtaa kirjan henkilöillä neurooseihin, joilla he yrittävät alitajuisesti luoda järjestystä käsityskyvyn ylittävään maailmaan. Löytää merkityksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. Se että oireelle on ehditty keksiä niin harmittomalta kuulostava suomenkielinen termi kuin informaatioähky (eng. information overload), ei paljon nykyihmistä lohduta.
Kirjan avainhenkilöistä Jeromen ikätoveri Eric Aho purkaa asetelmaa mielessään näin: ”Nykyajan obsessiivinen ’ajan henki’ kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon.”
Huovisen läpimurtoteos Havukka-ahon ajattelija oli retki aikalaistensa ihmismieleen kuvatessaan korpifilosofia, jonka maailma oli kasvanut tiedon myötä, mutta jolle tiedon sovittaminen omaan maailmasuhteeseensa aiheutti lähinnä kutkuttavaa huvittuneisuutta.
Kuinka paljon elämämme onkaan muuttunut. Huovisen nuoruudesta ei ole kuin kahden sukupolven matka Liukkosen nuoruuteen. Siinä missä Pylkkäs-Konsta naureskeli heinää tutkiville maistereille, kohtaa Jerome W maailman, jossa saa olla tyytyväinen jos ymmärtää edes jostain jotain. Samaa on vain ihmisen viehtymys suurempaa ymmärrystä kohtaan. Kun Konsta matkustaa mielessään avaruudessa, tutkii Jerome aikavääristymän mahdollisuutta. Molemmilla on yhtä vähän toivoa päästä oikean tiedon jäljille.
Keskuudessamme elää molempien teosten aikalaisia. Jossain siinä välissä keski-ikäinen blogisti yrittää pitää elossa haavetta korvessa vaeltamisesta tai melomisesta. Puhdistavasta luontokokemuksesta, joka irrottaisi informaatioyhteiskunnasta ja mahdollistaisi luonnon kohtaamisen ilman häiriöitä. 1970-80-luvuilla kasvanut sukupolveni muistaa vielä ajan, jolloin olimme vain yhdessä paikassa kerrallaan. Noihin aikoihin soi usein Juha Vainion vapaudenjulistus Käyn ahon laitaa.
Mutta nykyihminen on ubiikki. Olen samaan aikaan blogistina tässä, töissä tuolla ja järven selällä miettimässä, mitä sekin luonnonrauhan vapauttaman muistin mieleen tuonut vanha tuttava ajatteli siitä Facebook-päivityksestä, joka oli oikeastaan tarkoitettu niille toisille siinä toisessa kontekstissa. Ja mitä johtopäätöksiä Facebookin koneäly teki siitäkin tykkäyksestä, jonka annoin tukeakseni henkilöä vaikeassa haasteessa haluamatta varsinaisesti keskustella koko asiasta. Ja ovatkohan ne töissä nyt tyytyväisiä siihen, mitä jätin koneet tekemään poissa ollessani ja jos ovat, niin pitäisiköhän minun huolestua siitä.
Vaikka kuinka pakenisin, sulkisin puhelimen ja tietokoneen, eivät 24/7 voimassa olevat, pitkälti itse luomani, velvoitteet ja odotuksen väistä. Tarvitaan ajatukset totaalisesti täyttävä harrastus tai ulkomaanmatka, jossa ympäristönvaihdoksen myötä syntyvät aistihavainnot työntävät aiemmat ajatukset pois tieltään. Tai sitten kunnon neuroosi.