Kuolleet elävät eri ajassa. Mielessämme he elävät. He ovat tuolla jossain sellaisina kuin edesmennessään olivat, eivät nuorempina, mutta eivät myöskään enempää vanhenneina. Siksi nuorena kuolleet ovat ikuisesti nuoria.
Muistamme heidät. Edeltä menneet viestivät meille muistojemme kautta ja kuolevat uudestaan kanssamme. Elvis elää, mutta vain niin kauan kuin muistamme hänet. Hänen levynsä siirtyvät alennuslaariin sitä mukaa kuin hänen suuruutensa muistavat kuolevat. Muistisairauksista kärsivät menettävät ensin lähimuistinsa ja hiljalleen myös mielikuvituksensa ja kykynsä toivoa. Silloin heidän persoonansakin muuttuu. Mutta pisimpään he muistavat elviksensä – nuoruutensa vaikuttavimmat tunteet.
Mutta millaisena muistamme vakavasti sairastuneen, jonka olemus muuttuu perustavanlaatuisesti? Haluamme muistaa hänet sellaisena kuin hän oli ennen sairastumistaan. Kuoleeko ihminen siis kun hän lakkaa olemasta tuntemamme ihminen – oma itsensä – vai vasta silloin, kun hän lakkaa hengittämästä? Kun ruumis maatuu tai tuhkataan, katoaa viimeisetkin merkit olemassaolosta. Ihmisestä, joka oli täynnä tunteita ja muistoja, jää jäljelle vain muisto. Ei mitään muuta.
Kun muistelen isoäitiäni, elää hän edelleen siinä samassa mineriittilaatoilla vuoratussa talossa, jossa hän eli kun olin nuori. Laattavuoraus oli tehty taloon jälkeenpäin, mutta minulle se oli aina. Sittemmin talo on saanut lautavuorauksen ja uudet asukkaat, mutta kun näen siitä unta, elää isoäitini henki siellä edelleen. Hän elää samassa talossa nykyisten asukkaiden kanssa, mutta toisessa ajassa.
Mekin muodostumme muistoista. Se mitä muistamme itsestämme, muodostaa minäkuvamme. Suurinta roolia siinä näyttelee tunteet, jotka vain me tunnemme. Vahvimpia ihmisyyttä (ja hobittiutta) määritteleviä tunteita on näläntunne. Se saa meidät muistamaan olemuksemme osana ekosysteemiä. Yhteiskunnissa joissa näläntunne pystytään pitämään kurissa unohtuu helposti, että yhteiskuntarauhan rikkoutuminen on aina vain kolmen nauttimatta jääneen aterian päässä.
Kun muistot ja tunteet heittelevät meitä mielemme mukaan, luulemme tietävämme jotain maailmasta. Jossain hyvin kaukana mielemme perukoilla elää kuitenkin aavistus todellisesta maailmasta, joka jatkaa olemistaan vielä meidän jälkeenkin. Se on usein unohdettu tiedon jyvä, pienenpieni sivuseikka elämämme tarinassa. Se on tieto siitä, että olemme osa elävää planeettaa joka kiitää avaruudessa.
Kun Elvis unohdetaan kuolleeksi, jatkuu elämä vielä pitkään. Kun Elvis unohdetaan, muistetaan Bowie vielä. Kun Bowiekin unohdetaan, alkaa tuntemamme aika olla ohi. Maailmaa tämä ei kuitenkaan hetkauta. Se jatkaa olemassaoloaan miljardeja vuosia vielä ihmisen ikuisuuden jälkeenkin.