Kohtalo kuuluu teille

Jo se alkoi. Kevään vaalimainonnan ensimmäinen tyylipuhdas rimanalitus on nähty. ”Autot kuuluvat teille”. Tien päälle siis ja kuljettajille, omistajilleen. Tietysti kuuluvat. Ei sitä tarvitsisi tienvarsimainoksissa julistaa ellei mainostajalla olisi tarvetta hälventää ilmastonmuutoksen aiheuttamaa pelkoa omaan piikkiinsä.

Auto ja sen mahdollistama liikkuminen on monelle elämän tiesuola, se on välttämätön paha. Se on kompromissi, jolla tehdään kaupunkiympäristön ulkopuolella asumisesta tai vierailusta mahdollista, jopa miellyttävää. Toisille auto on unelma, jonka saavuttamiseksi on tehty mittavia uhrauksia. Auton valinta itsessään on prosessi, joka sitoo auton hankkijan monin tavoin kohteeseensa. Vapaus, tyyli, seksi, voima, liike, väri, kaikki.*

Siksi on halpamaista nostaa auto vaaliteemaksi. Menneisyysutopiassa elävälle populistipuolueelle se olisi ymmärrettävää, koska sellaisen edustajat eivät missään vaiheessa ole yrittäneetkään pelastaa ihmiskuntaa. Pitkäaikaista hallitusvastuuta kantaville suunnannäyttäjille autoilijoiden kosiskelu sen sijaan on anteeksiantamatonta.

Tienkäyttäjille suunnatun kampanjan tarkoitus on vapauttaa yksityisautoilijat vastuusta. Yksittäinen henkilö ei voikaan olla vastuussa ilmastonmuutoksesta ellei ole teollisuuspomo tai poliitikko. Heillä on valta ja voima ohjata ratkaisuja joko siihen suuntaan, että elämä maapallolla voi jatkua tai antaa sen loppua lyhyeen. Miksi kokoomus haluaa yksityiset ihmiset mukaan kiihdyttämään ilmastonmuutosta?

Kenties kampanja on viimeisessä hädässä lanseerattu yritys kääntää keskustelu muista paljon kiusallisemmista teemoista, joita Kasper Strömman nostaa blogissaan esille, mutta autoilijoilta ei voi saada synninpäästöä maanpetoksista. Enkä tarkoita nyt vain yhteiskunnan varojen kanavoimista veroparatiiseihin, jota kokoomus yrittää saada aikaiseksi sote-palveluiden valinnanvapauden nimissä, vaan oman maan kansalaisten harhaanjohtamista ilmastonmuutoksen ratkaisuissa. Oikea suunnannäyttäjä ymmärtää kyllä realiteetit – sen ettei polttomoottoriautoja voi teiltä ottaa yhdessä yössä tai vaalikaudessakaan – mutta tarjoaa taantumuksen sijaan tulevaisuutta.

Autot kuuluvat teille -kampanja paljastaa puolueen todellisen luonteen. Legitimoimalla ilmastoöykkäröinti, saadaan kansalaiset mukaan samaan moraalisesti arveluttavaan koplaan, joka perustelee monta pahaa paitsi talouden myös yksilönvapauden nimissä. Valmiita ratkaisuja liikennepäästöjen vähentämiseen ei juurikaan ole tarjolla, mutta ellei poliitikoilla ole edes tahtoa niiden löytämiseksi, niin kenellä sitten? En minäkään sitä vastuuta halua ottaa kannettavakseni, vaan vaadin poliittisilta päättäjiltä parempaa moraalia, kuin itselläni on.

Jos sattuisin elämään vielä puoli vuosisataa, ja jotkut meistä sattuu, mitä vastaankaan kun sen ajan lapset kysyvät, mitä teimme kun huomasimme tuhoavamme maapallon elinkelvottomaksi omilla toimillamme? Äänestimmekö poliitikkoja, jotka yrittivät löytää ratkaisuja ympäristöongelmiin vai taantumuksellisia, jotka vakuuttelivat meille, että sama meno voi ihan hyvin jatkua.

Tielläliikkujana saatan olla osa ongelmaa, mutta äänestäjänä haluan olla osa ratkaisua. Liikennepäästöt eivät ole kaikki kaikessa eikä Suomi koko maailma, mutta se ei tee pyrkimyksistä merkityksettömiä. Suomessa on ennenkin keksitty asioita, jotka ovat auttaneet ratkaisemaan maailman mittakaavassa merkittäviä ongelmia. Eikö sellaista kannattaisi kaikin keinoin tavoitella tässäkin kysymyksessä? Eikö suomalaiset ansaitsisi hiukan toivoa?

Vaikka yksityisautoilijoille myönnettäisiinkin synninpäästö, poliitikoille sitä ei voi myöntää. Ilmastonmuutos ei ole kohtalo, se on poliittinen päätös.

*Ei tarvitse pitkään pohtia sitä, että autot merkitsevät näille nuorille enemmän kuin arkkitehtuuri Euroopan muovaavalla vuosisadalla, noin 1750-1850. Ne ovat vapautta, tyyliä, seksiä, voimaa, liikettä, väriä – kaikkea yhdessä paketissa. – Tom Wolfe, The Kandy-Kolored Tangerine-Flake Streamline Baby.

Syyllistäminen

Kun tieto maailmantilasta lisääntyy, ei entiseen malliin eläminen tunnukaan enää niin vahvalle pohjalle rakennetulta ratkaisulta kuin aiemmin. Minkäs sille voi? Voi yrittää sopeuttaa tapojaan vastaamaan paremmin maapallon kantokykyä tai voi nostaa itsensä muiden eliöiden yläpuolelle. Ensimmäinen tie on vaikea, toinen kestämätön.

Tai sitten voi syyllistyä. Perussuomalaisten puoluekokouksesta kantautuvien viestien mukaan ongelma onkin siinä, että tavallisten ihmisten edellytetään koko ajan tuntevan syyllisyyttä siitä, mitä ajattelee, sanoo, syö tai millä kulkuvälineillä liikkuu. E-hei, ei edellytetä – he tuntevat syyllisyyttä aivan kuten kuka tahansa ihminen, joka älyää toimintansa ja maailmantilan välisen ristiriidan. Tyhmiähän he olisivat, elleivät älyäisi.

Mutta vakavasti ottaen, kuinka viestiä yhteiskunnallisista kysymyksistä syyllistämättä? Jos joku poliittinen toimija on saanut olla Suomessa kieli keskellä suuta, niin vihreä liike. Kun tavoitteena on ympäristönsuojelu yhteiskunnassa, jonka hyvinvointi perustuu luonnonvarojen maksimaaliseen hyödyntämiseen, on poliittinen vastustus taattu. Siinä ei yhtään auta perussuomalaisten kaltaiset vapaamatkustajat, jotka pitävät kovaa ääntä oikeudestaan syödä kermat – ellei kakun päältä – niin ainakin sieltä välistä. Eikä nyt puhuta rahasta, vaan maapallosta. On selvää, että pelkkä ympäristönäkökulman esiin nostaminen on omiaan aiheuttamaan syyllisyyden tunnetta jokaisessa, joka näkee ylikulutuspäivän kaltaisia viestejä.

Olisiko positiivinen viestintä mahdollista? Voisiko ikävistä asioista löytää myös hyviä puolia, kuten esimerkiksi Facebook-ryhmissä Sipsikaljavegaanit tai Pyöräily on hauskaa! Ainahan me olemme olleet sekasyöjiä ja monet vieläpä sekaliikkujia, mutta eihän jengi halua, että toiset pääsee sanomaan, että he elävät väärin.

Nykyisessä ilmapiirissä tuntuu radikaalilta jo sanoa, että tarjolla oleva kasvisruoka quarneineen ja vönereineen on hyvää. Entä miten suhtauduttaisiin siihen, että kasvisruokaan tottunut sanoisi sianlihan olevan jo ajatuksena ällöttävä noin niin kuin omasta mielestään? Tuomittaisiinko hänet kuin Emmanuel Macron, joka kehtaisi ilmeellään antaa aihetta meemiin, joka kyseenalaisti suomalaisen tavan valmistaa kahvia?

Jos puhutaan suomalaisen lihantuotannon vaikutuksesta Itämerelle, kääntyy keskustelu nanosekunnissa Venäjälle. Asiaan ei viitsitä perehtyä sen vertaa, että nähtäisiin kuinka Venäjän aiheuttamaa kuormaa on onnistuneesti vähennetty ja painetta muutokselle pitäisi suunnata Puolaan. Ja kenen harteille sen paineen luominen sitten taas jää, perussuomalaisten vai vihreiden?

Nyt suunnitellaan Itämeri-merkittyjä lihatuotteita, jotka kertoisivat positiivista viestiä ympäristövaikutuksista. Saa nähdä otetaanko merkki käyttöön myös kasvisruuissa. Itämeri on maailman saastunein meri. Onko meidän suojeltava meren sijaan ihmisiä, jotka loukkaantuvat siitä tiedosta, että heidän ravinnontuotantonsa aiheuttaa suuremman kuorman merellemme kuin toisin valitsevien?

Ei kannata syyllistyä, vaikka syyllisyyttä tuntisikin. Ympäristöihmiset saattavat olla ärsyttäviä, mutta ei kai sitä nyt maapallolle tarvitse kostaa.


Testaa oma kykysi olla syyllistymättä:

  • Taso 1, mittaa verenpaineesi lepotilassa ja tämän blogi-tekstin lukemisen jälkeen. Ei havaittavaa muutosta.
  • Taso 2, toista testi lukemalla John Nurmisen Säätiön vinkit Itämeren suojelemiseksi.
  • Taso 3, vahvan syyllistymättömyyden omaaville voi suositella myös WWF:n ruokaopasta.

Poliittinen viestintä ja median murros

Kuvitellaanpa asetelma, jossa pääministeri johtaa maata kuin yritystä. Tämä aiheuttaa väärinkäsityksiä, koska yritysten ja poliittisten toimijoiden suhde mediaan on kovin erilainen. Pääministeri polttaa nopeasti siltansa ensin yleisradioon, jota luuli johtavansa, ja lopulta koko mediakenttään.

Samaan aikaan media on elänyt murroskautta, jossa se on menettänyt roolinsa yhteistä todellisuutta tuottavana joukkoviestintänä. On ilmestynyt monenlaisia uusia kanavia, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia totuuksia ja heikentävät uskoa journalistisin periaattein tuotettuun tietoon. Syntyy ilmiö nimeltä todellisuudesta kieltäytyminen.

Perinteisesti poliitikkoja on pidetty kaikkien kavereina. Lipevinäkin mielistelijöinä, jotka uivat valtavirrassa ja välttelevät vastuuta. Joukkoviestinnän aikaan toimittajat pitivät heitä ruodussa ja kansalaisilla – siis äänestäjillä – oli suhteellisen yhtenäinen kuva kunkin poliitikon edesottamuksista. Toisaalta myös aatteet olivat vahvat ja ne tehtiin selviksi.

Median murroksen myötä yhtenäinen kuva on kadonnut ja samalla vaalikampanjointiin on tarjoutunut uusia suorempia kanavia, joita kampanja- ja mainostoimistot käyttävät huolella hyväkseen. Yhtäkkiä kokoomus onkin työväenpuolue ja keskustalainen yrittäjä lupaa laittaa kaupunkilaistenkin asiat kuntoon, pari esimerkkiä mainitakseni. Poliittinen viestintä on keskittynyt kampanjointiin ja tieto siitä, mitä poliitikot tekevät vaalien välillä, on vähentynyt.

On hyvä että monet poliitikot ovat saaneet äänensä entistä paremmin kuuluviin sosiaalisen median ja varsinkin blogien avulla, mutta todelliset vallankäyttäjät eivät niitä tarvitse. Hallitus ei katso asiakseen tiedottaa tekemisistään, vaikka juuri viestinnän avulla voitaisiin parantaa päätöksenteon avoimuutta. Se olisi vastuunkantoa, joka lisäisi äänestäjien luottamusta. Nyt tietoa ei päätösprosesseista valu oikosulkuun menneen hallituksen piirin ulkopuolelle ja media voi vain arvailla päätösten takana olevia motiiveja. Neljäs valtiomahti on menettänyt vaikutusvaltansa.

Ei ihme että sote-uudistuksesta on tullut katastrofi. Asiantuntijat ja virkamiehet, joilla on ollut tapana huolehtia siitä, että päätökset ovat ainakin jossain määrin kansalaisten edun ja Suomen lain mukaisia, pyörittelevät päitään. Hallitus ei kuuntele ketään, sanoo yhden hallituspuolueen lähellä oleva kommentoija. Suomen asioista päättää porukka, joka mahtuu yhteen tilataksiin, kirjoittaa toinen. Viestinnän puolella tiliä tekevät vain lobbarit.

Sote-uudistus on erinomainen esimerkki päätöksestä, johon äänestäjät eivät voi millään tavoin vaikuttaa. Ehdotuksen muodosta ei vaalien aikaan ollut hajuakaan ja nyt hallitus aikoo paaluttaa sen ennen seuraavia vaaleja, vaikka lain valmistelu on pahasti kesken. Yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan todella kauaskantoista uudistusta, joka normaalioloissa valmisteltaisiin virkamiestyönä, ollaan nyt viemässä läpi poliittisena projektina poliitikkojen toimesta, joiden kannatus ei vastaa demokraattista enemmistöä. Millä perusteella voidaan enää odottaa, että ratkaisu olisi Suomen parhaaksi?

Jos Natoon liittymiseksi vaaditaan kahden peräkkäisen eduskunnan hyväksyntä, olisiko kohtuuton vaatimus, että sote-uudistus toteutettaisiin vähintäänkin yhteistyössä opposition kanssa? Sen vaikutukset ovat julkiselle sosiaali- ja terveydenhuollolle vähintäänkin yhtä suuret kuin Nato-jäsenyydellä olisi puolustusvoimille puhumattakaan kansalaisista. Mitä jos hallitus päättäisi mielivaltaisen sote-uudistuksen ohella vaikkapa yksityistää koululaitoksen tai luonnonvarat, antaisimmeko senkin tapahtua?

Tässä asetelmassa voi vain toivoa, että yksittäiset kansanedustajat ovat hereillä, kun asioista äänestetään. Ryhmäkurilla on paikkansa, mutta kun esitettävät päätökset ovat selvässä ristiriidassa median ja asiantuntijoiden tarjoaman tiedon kanssa, pitäisi jokaisen edustajan muistaa vastuunsa äänestäjilleen. Kenenkään poliittinen ura tai arvovallan säilyminen ei voi olla tärkeämpi tavoite kuin kansallinen etu silloin kun tehdään peruuttamattomia päätöksiä, joiden arvaamattomat vaikutukset ulottuvat sukupolvien päähän.