Mediaympäristönsuojelu

Tiedostava, tietoon pohjaava kansalaisuus saattaa osoittautua elämänmuotomme säilymisen kannalta yhtä tärkeäksi kuin puhdas vesi ja ilma. Elokuun 20. päivän Time-lehdessä kerrottiin tämän arvion ohella kahden kolmasosan amerikkalaisista saavan uutisensa sosiaalisen media kautta tietäen, että esimerkiksi Twitterissä välitetään valeuutisia kuusi kertaa mieluummin kuin totuudessa pysyviä. USA:ssa, jossa rahan ei ole annettu estää huonojenkaan ideoiden toteuttamista, ja jossa kaikki missä liikkuu raha on huomionarvoista, toimii organisaatioita, jotka paitsi lobbaavat miljoonatolkulla päättäjiä, vaikuttavat myös kuluttaja-äänestäjiin tavoilla, joita Suomessa on ollut tapana kutsua kusetukseksi.

No niin. Mediaympäristö on se viestinnällinen todellisuus, jossa elämme. Tilatessaan lehden sen lukija päättää valita mediaympäristön. Hän luottaa siihen, että toimittajat tuottavat hänelle punnittua tietoa, jonka varassa hän voi omassa ympäristössään toimia. Lukija altistaa itsensä myös toimituksen ulkopuolisille vaikutteille tietäen, että sellaiset vaikutuspyrkimykset ovat erotettavissa mainoksiksi. Lukija hyväksyy mainokset osana mediaympäristöä ja saattaa jopa arvostaa niitä hänelle kohdennettuina tiedonlähteinä.

Sosiaalisessa mediassa ympäristöä suojelee tai turmelee omat kaverit. Timen artikkelissa ehdotetaan, että valeuutisten jakamisesta pitäisi tehdä yhtä lailla sosiaalisesti paheksuttavaa kuin vaikkapa rattijuoppoudesta. Sitä sietäisi hävetä. Jos jokainen valeuutislinkin jakanut saisi roppakaupalla negatiivista palautetta teostaan, oppisi hän varmasti vastuullisemmaksi median kuluttaja-tuottajaksi.

Mutta mitä ovat valeuutiset? Kun linkitin kansalaistottelemattomuutta käsitelleen tekstini Facebook-keskusteluun Uuden Suomen artikkelin, sain kuulla tämänkin julkaisun kuuluvaan kategoriaan ”asenteellinen valemedia”. Kommentoija arvosti myös linkitetyn jutun kommentoijien nuivaa suhtautumista ja näki sen lähdekritiikkinä ja totuudenetsintänä. Jos joku sana on kärsinyt pahimman inflaation sitten Pravdan kulta-aikojen, niin totuus. Ja valhe.

Alma Median julkaisemassa Uudessa Suomessa työskentelee viitisen toimittajaa. Perinteinen valtamedia se ei laatulehden nimestään huolimatta ole. Asenteellinen? Varmasti. Mutta iso kysymys on, pyrkiikö toimitus noudattamaan journalistin ohjeita vai ei? Emme ennätä itse tarkistamaan jokaista faktaa, joten luotettavien mediabrändien arvo on yhteiskunnassamme niin suuri, ettei sitä pitäisi koskaan tieten tahtoen väärinkäyttää.

Myönnän, että olen väheksynyt valtamedian asenteellisuutta. Olen saanut opiskella ja työskennellä sitoutumattoman median aikana ja esimerkiksi Ylen poliittisesti kieroutunut historia oli paljastuessaan minulle yllätys, jota ei Ylen nykyisen journalismin perusteella voinut nähdä. Sama koskee lehtitaloja, jotka ovat löytäneet puolueettomuudesta tuotteen, joka korvaa aiemmin puolueilta saadun tuen. Näitä taloja ja niiden tapoja jonkin verran nähneenä en kuitenkaan pysty ymmärtämään, kuinka helposti sosiaalisessa mediassa jaetaan linkkejä ja kommentteja, jotka julistavat kaikkein luotettavimpiakin mediataloja valemedioiksi. Vaikuttaa siltä, että kaunat säilyvät pidempään kuin todellisuus.

Vai onko sittenkin kyse vain yksittäisen toimittajan asenteellisuudesta? Jutun näkökulmasta, joka tukee tai ei tue lukijan aiempaa käsitystä asioiden laidasta. Onko valemedia se, joka ei edes yritä noudattaa journalistisia periaatteita vai se, joka antaa tilaa näkökulmille, jotka näyttäytyvät lukijan kokemuksen mukaan valheellisina?

Vapaaseen mediaa mahtuu asenteita, ennakko-olettamuksia, kolumneja ja blogeja, jotka eivät aina miellytä. Mutta jos lukija kokee kaiken journalistien tuottaman tiedon valheeksi, eikä osaa erottaa yksittäisen toimittajan asenteita koko median linjasta, eikö hän silloin ole valelukija? Mediankäyttäjä ilman sen käyttöön tarvittavaa medianlukutaitoa.

Mutta miksi mielipiteenvaihto ei riitä? Ei toimittajat erehtymättömiä ole. Jos heidän sanomisensa tuntuu väärältä, on mahdollista yrittää perustella se vääräksi. Tällaisiakin aikeita näkyi yllä mainitun Uuden Suomen artikkelin (nyt jo lukukelpoiseksi siivotussa) kommenttiosuudessa. Olkoonkin että monien kommentoijien mielipiteen poikkesivat omistani.

Rattijuoppo jää kiinni pysäyttämällä. Medianmyrkyttäjä faktantarkistuksella. Ratsioilla ei näistä saa kiinni kuin murto-osan, mutta lähipiirin asiaan puuttumisella voisi saada aika monen. Valheet ja salaliitot saattavat tuntua houkuttelevilta, koska ne palkitsevat mitä-minä-sanoin-resistoreitamme ja humalluttavat herättämällä meissä vahvoja tunteita. Mutta jos niitä jakelevaa medianmyrkyttäjää vertaa ympäristörikolliseen, tulee hän sosiaalisessa mediassa yhtä lähelle kuin kaveri, joka tyhjentää autonsa tuhkakupin pihallesi tai kiittää saunakutsusta kusemalla kiukaallesi.

Jos tällainen roskaaja tai myrkyttäjä menee vieläpä henkilökohtaisuuksiin, on siihen lupa vastata mediaympäristönsuojelun nimissä kapteeni Haddockin sanoin: Rääviö! Tuulenpieksijä! Häpäisijä! Makean veden piraatti! Lumppujussi! Harhauttaja! Mokoma kärsäkuoriainen! Älä saastuta yhteiskuntamme mediaympäristöä!

Poliittinen viestintä ja median murros

Kuvitellaanpa asetelma, jossa pääministeri johtaa maata kuin yritystä. Tämä aiheuttaa väärinkäsityksiä, koska yritysten ja poliittisten toimijoiden suhde mediaan on kovin erilainen. Pääministeri polttaa nopeasti siltansa ensin yleisradioon, jota luuli johtavansa, ja lopulta koko mediakenttään.

Samaan aikaan media on elänyt murroskautta, jossa se on menettänyt roolinsa yhteistä todellisuutta tuottavana joukkoviestintänä. On ilmestynyt monenlaisia uusia kanavia, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia totuuksia ja heikentävät uskoa journalistisin periaattein tuotettuun tietoon. Syntyy ilmiö nimeltä todellisuudesta kieltäytyminen.

Perinteisesti poliitikkoja on pidetty kaikkien kavereina. Lipevinäkin mielistelijöinä, jotka uivat valtavirrassa ja välttelevät vastuuta. Joukkoviestinnän aikaan toimittajat pitivät heitä ruodussa ja kansalaisilla – siis äänestäjillä – oli suhteellisen yhtenäinen kuva kunkin poliitikon edesottamuksista. Toisaalta myös aatteet olivat vahvat ja ne tehtiin selviksi.

Median murroksen myötä yhtenäinen kuva on kadonnut ja samalla vaalikampanjointiin on tarjoutunut uusia suorempia kanavia, joita kampanja- ja mainostoimistot käyttävät huolella hyväkseen. Yhtäkkiä kokoomus onkin työväenpuolue ja keskustalainen yrittäjä lupaa laittaa kaupunkilaistenkin asiat kuntoon, pari esimerkkiä mainitakseni. Poliittinen viestintä on keskittynyt kampanjointiin ja tieto siitä, mitä poliitikot tekevät vaalien välillä, on vähentynyt.

On hyvä että monet poliitikot ovat saaneet äänensä entistä paremmin kuuluviin sosiaalisen median ja varsinkin blogien avulla, mutta todelliset vallankäyttäjät eivät niitä tarvitse. Hallitus ei katso asiakseen tiedottaa tekemisistään, vaikka juuri viestinnän avulla voitaisiin parantaa päätöksenteon avoimuutta. Se olisi vastuunkantoa, joka lisäisi äänestäjien luottamusta. Nyt tietoa ei päätösprosesseista valu oikosulkuun menneen hallituksen piirin ulkopuolelle ja media voi vain arvailla päätösten takana olevia motiiveja. Neljäs valtiomahti on menettänyt vaikutusvaltansa.

Ei ihme että sote-uudistuksesta on tullut katastrofi. Asiantuntijat ja virkamiehet, joilla on ollut tapana huolehtia siitä, että päätökset ovat ainakin jossain määrin kansalaisten edun ja Suomen lain mukaisia, pyörittelevät päitään. Hallitus ei kuuntele ketään, sanoo yhden hallituspuolueen lähellä oleva kommentoija. Suomen asioista päättää porukka, joka mahtuu yhteen tilataksiin, kirjoittaa toinen. Viestinnän puolella tiliä tekevät vain lobbarit.

Sote-uudistus on erinomainen esimerkki päätöksestä, johon äänestäjät eivät voi millään tavoin vaikuttaa. Ehdotuksen muodosta ei vaalien aikaan ollut hajuakaan ja nyt hallitus aikoo paaluttaa sen ennen seuraavia vaaleja, vaikka lain valmistelu on pahasti kesken. Yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan todella kauaskantoista uudistusta, joka normaalioloissa valmisteltaisiin virkamiestyönä, ollaan nyt viemässä läpi poliittisena projektina poliitikkojen toimesta, joiden kannatus ei vastaa demokraattista enemmistöä. Millä perusteella voidaan enää odottaa, että ratkaisu olisi Suomen parhaaksi?

Jos Natoon liittymiseksi vaaditaan kahden peräkkäisen eduskunnan hyväksyntä, olisiko kohtuuton vaatimus, että sote-uudistus toteutettaisiin vähintäänkin yhteistyössä opposition kanssa? Sen vaikutukset ovat julkiselle sosiaali- ja terveydenhuollolle vähintäänkin yhtä suuret kuin Nato-jäsenyydellä olisi puolustusvoimille puhumattakaan kansalaisista. Mitä jos hallitus päättäisi mielivaltaisen sote-uudistuksen ohella vaikkapa yksityistää koululaitoksen tai luonnonvarat, antaisimmeko senkin tapahtua?

Tässä asetelmassa voi vain toivoa, että yksittäiset kansanedustajat ovat hereillä, kun asioista äänestetään. Ryhmäkurilla on paikkansa, mutta kun esitettävät päätökset ovat selvässä ristiriidassa median ja asiantuntijoiden tarjoaman tiedon kanssa, pitäisi jokaisen edustajan muistaa vastuunsa äänestäjilleen. Kenenkään poliittinen ura tai arvovallan säilyminen ei voi olla tärkeämpi tavoite kuin kansallinen etu silloin kun tehdään peruuttamattomia päätöksiä, joiden arvaamattomat vaikutukset ulottuvat sukupolvien päähän.

Aikuisten vessajutuista

En tiedä ovatko ihmiset keskimäärin tyhmentyneet, mutta emme me kyllä ihan kauheasti ole viisastuneetkaan. Ajatellaanpa vaikka peruskoulun ala-asteen oppimäärää. Siellä opetetaan yhtä ja toista merkityksellistä tietoa, jonka luulisi aikuisuuden myötä vielä lisääntyvän ennen kuin meistä tulee vanhoja ja viisaita. Vilkaistaan sitten käyttäytymistämme tietoverkossa, jonka kautta on tavalla tai toisella saatavilla lähestulkoon kaikki maailman tieto tai ainakin lisätietoja sen saatavuudesta.

Eihän opetus koskaan täydellistä ole, ja on selvää, että peruskoulun uskonnonopetuksella on sormensa pelissä siinä, että Suomessakin voi vakaumuksellinen kreationisti päätyä puolueensa asettamaksi presidenttiehdokkaaksi (ei, en tarkoita kristillistä puoluetta). Mutta mistä johtuu, että osa aikuisväestöstä ei ole omaksunut ala-asteen oppimäärän vertaa ympäristöoppia?

Entä se verkkokäyttäytyminen? Yleisimmät googlehaut ovat pääosin peruskoulun oppimäärää täydentävää ja osin päivitettyä tietoa eikä ainakaan niiden perusteella ole havaittavissa hälyttävää taantumista. En löytänyt myöskään tutkimustietoa, joka osoittaisi verkkokeskustelijat keskimääräistä vähä-älyisemmiksi, joten oletan, että he kuvaavat suomalaista mieltä esiintymistiheytensä suhteessa.

Katsotaan mitä eniten luettu verkkomedia ilta-sanomat.fi kirjoittaa esimerkiksi 21.2.2018. Ainakin minut sinne saa uutinen poikkeuksellisesta pakkasaallosta. Tarkasteluajankohtana uutista on kommentoitu 325 kertaa ja kaksi suosituinta kommenttia menee tasan terveen ironian ja humoristiseksi tarkoitetun todellisuudesta kieltäytymisen kesken:

jösses 21.2. 11:13:
”Woe mahoton.. pakkasta talvella?”
=> 1272 tykkäystä

Päästöttelijä 21.2. 11:13:
”Mikä ihmeen ilmastonlämpiäminen??”
=> 1186 tykkäystä

Kun omalla pihalla on lunta ja pakkasta, osataan siitä edelleenkin vetää se typerryttävä johtopäätös, ettei ilmastonlämpeneminen voi olla totta. Noin viikon uutisten esittämän vertauksen mukaan ihminen, jolla on hampurilainen molemmissa käsissä, pitää sitä kiistattomana todisteena siitä, että aliravitsemusongelma on pötypuhetta.

Seuraava juttu sääuutisen alla kertoo vessasta. Tarkemmin sanottuna miestenvessasta, jonka oli jostain epäselväksi jääneestä syystä siivonnut nainen. Tämä nainen oli sitten mennyt asettamaan wc-paperirullan pisuaarin viereen. Uutinen ei kertonut naisen motiiveja, mutta voihan sitä arvata että pisuaaria siivotessa on tullut mieleen, että osan tästä kusesta olisi joutanut pyyhkiä jo ennen sen lattialle päätymistäkin. Kommentteja 259, joista johdossa:

JOrma 20.2. 19:43:
”Juu, ei pyyhitä paperilla. Mutta vaikka pyyhittäisiinkin, niin mihinkäs se pissainen paperi laitettaisiin? Tuonne pisuaariinko?”
=> 1407 tykkäystä

Hyvä kysymys. Ei nyt tyhmä ainakaan. Eikä tyhmiä kysymyksiä olekaan, koska kysymällä oppii. Tätäkin juttua varten löytyy Iltasanomat.fi:stä oma kategoriansa Asuminen, jonka kymmenen suosituimman artikkelin listalta löytyy tarkasteluhetkellä peräti viisi vessa-aiheista juttua tämä ykkösenä oleva pisuaariaiheinen artikkeli mukaan luettuna.

Sijalla 3. oleva juttu hämmästelee tietyn wc-arkkitehtuurisen suuntauksen vaikutuksia pöntölläistumiskulttuuriin.

Sijaa 6. pitävä juttu paljastaa, mitä wc-paperin käyttötapasi sinusta kertoo.

8:nneksi kiinnostavin on asiantuntija, joka ratkaisee kodin ikuisuuskiistan siitä, kumminpäin rulla pitää asettaa.

Sijan 9 juttu kertoo kestovessapaperin käyttötavan jakavan ulostajat eri koulukuntiin.

Vasta kymmenentenä Asuminen-listalla on 5 kuumaa sisustustrendiä, jotka on helppo toteuttaa myös omassa kodissa.

 

”Här famlar vi omkring, och fattar ingenting” – Vilka tror vi att vi är, Bo Kaspers Orkester (san. Bo Kasper).

Vapaakytkin-soundtrack kuunneltavissa Spotifyssa.