Totuus keltaliiveistä ja muita tarinoita

Ranskassa mellakoidaan, mutta media ei anna tuoreeltaan tyydyttävää raporttia tapahtumista. Se puhuu vain EU:n talouden tilasta ja Macronin asemasta vallankahvassa – ei ranskalaisten ahdingosta. Vaikka Ranska on Euroopan ytimessä, ei tietoa diesel-veron korotuksesta alkaneesta kapinasta tihku Suomeen asti kuin pisaran verran. Mitkä ovat mielenosoittajien vaatimukset ja mitä siellä oikeasti tapahtuu? Euroopan keskustassa palaa, mutta media keskittyy joutavuuksiin. Näin nämä asiat koetaan.

Mutta sitten alkoi löytyä tietoa. Joku linkkasi jossain riippumattomalta vaikuttavaan kansalaismediaan, jossa oli autenttinen kuvaus sekavista olosuhteista. Niin sekavista, ettei parhaatkaan ammattimediat pysty kertomaan, mitä oikein tapahtuu. Löytyi ranskalaisten sosiaalisessa mediassa jakamia listoja vaatimuksista ja selontekoja paikan päältä. Sain myös selityksen sille, miksi tieto kulkee venäläisten medioiden ja Twitter-tilien kautta. Ne toimivat kansan parissa, kun eurooppalaiset tyytyvät haastattelemaan asiaa ymmärtämättömiä poliitikkoja studioiden turvissa. Ja samaan aikaan kadulla on käynnissä vallankumous. Eikö se sellainen ole, kun kansa vaatii presidentin eroa?

Tulen ymmärtäneeksi, että valtamedia vaikenee, koska se yrittää epätoivoisesti ylläpitää kuvaa vakaasta Euroopasta. Ja yhtäkkiä näen aiemmin luotettavina pitämäni uutismediat tavoitteellisina valemedioina, jotka keksimällä keksivät toinen toistaan julkeampia hämäyksiä, jotta huomio saataisiin pois Ranskasta. Ongelmasta, jonka suuruuden vain minä ja löytämäni vaihtoehtoinen media tuntuvat ymmärtävän. Sanomalehdet ja Yle eivät kerro mitään minun elämästäni. Se on uusi normaali.

Kun yksi aihe nousee ylitse muiden, heikkenee suhteellisuudentaju. Aivan kuten maahanmuuttokriitikoksi itsensä mieltävä ei koskaan saa tarpeekseen uutisia maahanmuuton aiheuttamista ongelmista, ei vallankumousta odottava voi tyytyä journalistisen harkinnan suhteellistamaan määrään tietoa Ranskan mellakoista. Mediakriittisyys muuttuukin kriittisyydeksi yhteiskunnallista tasapainoa ja konsensusta kohtaan.
Ranskassa ei ole vallankumousta. Siellä on mielenosoituksia, joiden osallistujien intressit ovat poliittisesti jäsentymättömiä. Politiikka on se tapa, jolla demokratiassa päätetään yhteisistä asioista. Valitaan presidentti ja poliittiset päättäjät, joita toki pitääkin vahtia ja kritisoida. Vahtia siksi, että heidän päätöksentekoonsa on vaikuttamassa äänestäjien lisäksi muunlaisia vallankäyttäjiä. Kritisoida silloin, kun he ovat unohtaneet äänestäjille antamansa lupaukset ja silloin, kun heidän toimensa ei ole yhteiskunnan parhaaksi.

Mielenosoitukset kuuluvat demokratian vaikuttamiskeinoihin. Osoittamalla mieltä voi vaikuttaa päätöksentekoon ja äänestyskäyttäytymiseen. Epäpoliittisissa mellakoissa ei kuitenkaan ole neuvottelevia osapuolia, joiden vaatimuksia voisi julkaista. Mielenosoitus ilman tavoitteita on anarkiaa, jolla saavutetaan vain sekasortoa. Se ei auta sen enempää ranskalaisten kuin suomalaistenkaan asiaa. Syyt siihen miksi Venäjän valtiojohtoinen media yllyttää eurooppalaisia sekasortoon on löydettävissä Venäjältä, ei Euroopan Unionista.

Valeuutiset vetoavat tunteisiin siinä, missä reportaasien keinot on rajattu faktoihin. Mediankuluttajan pitää malttaa odottaa, että asiat ja niiden mittasuhteet selkeytyvät. Sen sijaan propaganda ja disinformaatio ovat hetkessä kertomassa tarinoitaan. Niiden vaikutuskeinoihin perehtyneen Janne Riiheläisen mukaan tällaista tiedonkorviketta tuottavat tahot ovat saaneet äänensä hyvin kuuluviin keltaliivien selittämisessä.

Kun tuntee olevansa oikeassa, löytäneensä totuuden, on äärettömän vaikea myöntää tulleensa huijatuksi. Minä teen sen nyt. Halusin löytää tietoa Ranskan mellakoista ja kun löysin sitä, sain vahvistusta omiin epäilyksiini. Löysin uskottavan listauksen keltaliivien vaatimuksista ranskan kielellä, käännöksen siitä englanniksi ja vihdoin suomeksi. Kun vastauksia avoimiin kysymyksiin saa riittävästi, ei haittaa, että osa informaatiosta on hieman epämääräistä.

Kun tiedon tarve on suuri, tuntuu vastuullisen journalismin toiminta raivostuttavan hitaalta ja varovaiselta, vaikka lopulta se olisikin kattavaa. Sen sijaan taho, joka tuotti ranskankielisen kuvan keltaliivien vaatimuksista on täysin vapaa journalismin ja demokratian rajoitteista. Totuus on tarina muiden joukossa.

Talousjärjestelmämme voi hyvinkin olla kriisissä, ja se aiheuttaa maailmanlaajuisia ongelmia. Se ei kuitenkaan poista sitä, että jotkut ovat ottaneet asiakseen ajaa Eurooppaa hallitun rakennemuutoksen sijaan kaaokseen. Viestinnällisesti disinformaatio ja propaganda ovat kaltaisteni kriittisesti asioihin suhtautuvien hyväksikäyttöä. Demokratian häirintää sen omin asein.

Morrissey ja viestinnän vaikeus

Pop-maailman huonoin viestijä on valittu. Uransa aikana hän on yrittänyt alusta asti päästä eroon kokonimestään ja viimeiset 30 vuotta maineestaan The Smithsin laulajana. Vuonna 2018 Tiketti esittelee hänet näin: ”Stephen Patrick Morrissey tunnetaan 1980-luvun brittiläisen The Smithsin sanoittajana ja laulajana.” Kolmas asia, jota hän on yrittänyt sanoa on se, ettei hän ole rasisti. Nyt hänet tunnetaan myös rasistina.

Jos haluaa ymmärtää Morrisseyta, pitää tietää muutama seikka hänen taustoistaan. Ellei halua, voi toimia kuten muissakin asioissa: tuomita ja ylistää massan mukana, kulloisenkin trendin määräämällä tavalla. Ymmärtäminen ei kuitenkaan ole hyväksymistä, se on vain menetelmä, jolla voi halutessaan välttää rajoittuneisuudesta kertovan, yksinkertaistavan, jaon hyviin ja pahoihin ihmisiin.

Sitä paitsi kyseessä on sentään Morrissey. Ulkopuolisten puolustaja, joka on ansainnut sellaisia nimiä kantavia teoksia kuin Pyhä Morrissey tai Songs That Saved Your Life. Autenttisinpana lähteenä tietysti hänen taiteensa ja omaelämäkerta Autobiography.

Ihmisen hyvyys on jotain, mihin Morrissey ei ole voinut luottaa. Brittiläinen keltainen lehdistö on perinteisesti turvautunut skandaalinhakuisuudessaan sujuvasti myös valheisiin eikä musiikkitoimittajat ole koskaan olleet omimmalla maallaan tulkitessaan Morrisseyn kaltaisen – epämusikaalisen – artistin taidetta.

The Smithsin ensimmäisen levyn, Hand In Glove -singlen kannessa oli tyylitelty alastoman miehen kuva. Yksistään se riitti 1980-luvun Englannissa hyökkäykseen, joka täsmentyi B-puolen kappaleen Handsome Devil tekstiin. Sen tulkittiin kertovan lasten hyväksikäytöstä. Morrisseyn ristiretki mediaa vastaan lähti The Sunin ”haastattelusta”, jossa laulaja ”sanoi” ettei hänen mielestään ole lainkaan moraalitonta laulaa lasten hyväksikäytöstä. Vaikka levy-yhtiö Rough Trade vaati oikaisua The Sunilta ja samaan soppaan sotkeutuneelta Soundsilta, oli maito jo kaatunut.

Musiikkiteollisuus ja sen tuotteet elävät julkisuudesta. Viimeistään Autobiography paljastaa, kuinka tärkeitä listasijoitukset Morrisseylle ovat, joten hän myös janoaa julkisuutta. Valitettavasti indie-levy-yhtiöille julkaiseva marginaaliartisti ei saa koskaan riittävästi markkinointia vaan hänen pitää luoda maineensa toisin keinoin. Ja julkisuushan nostaa esille sen, millä on julkisuusarvoa.

The Smiths jäi 1980-luvulle ja laulajan tie jatkui monen väärinymmärryksen ja skandaalin kautta Viva Hate -levystä alkaneeseen soolouraan. Vihaamalla saa vihollisia. Jos kohderyhmänä on yhtään ajattelevat ihmiset, julkinen hyökkäys koko media-alaa kohtaan saattaa hyvinkin olla huonoin mahdollinen viestintästrategia. Sillä saa pahansuopaisuutta – ja kyllä – myös tahallista väärinymmärrystä. Journalistisia periaatteita kunnioittamattomien valemedioiden osalta jopa disinformaatiota, jonka uhreja olemme kaikki.

Mutta se että hyökkää journalisteja kohtaan tässä maailmassa, jossa monet heistä tekevät työtään henkensä kaupalla, on yksinkertaisesti moukkamaista. Mediakritiikki on aina paikallaan, mutta kategorinen median demonisointi on yhtä vainoharhaista kuin World Peace Is Not Your Business -kappaleen kehotus olla äänestämättä, jotta ”systeemi” ei vahvistuisi. Äänestäminen on demokratian perusta yhtä lailla kuin luotettava media on yhteisen todellisuuden edellytys.

Morrissey on eristäytynyt mies, joka etsii rakkautta. Hän etsii sitä myös meiltä suomalaisilta. Vuonna 2014, kahdesta loppuunmyydystä Finlandia-talon keikastaan ensimmäisellä, hän kysyi, miksi me yleisössä olleet olemme niin kilttejä hänelle? Morrissey esittää keikoillaan oikeasti rajuja kantoja eläinten oikeuksien puolesta ja ihmisiä vastaan, jotka niitä rikkovat. Meat is Murderista on muodostunut anarkovegaanien pyhä teksti ja Bullfighter Dies juhlii härkätaistelijan kuolemaa. Saiko Morrissey Suomesta rakkautta? Kyllä vain. Yleisö seurasi koko keikan seisten ja joku huusi oikean vastauksen artistin esittämään kysymykseen: ”Because we love you!”. Kiertueyhteenvedossaan hän nosti Helsingin keikan (first night) oman suosikkilistansa kolmanneksi.

Nyt tämä maailmasta ja aidosta vuoropuhelusta itsensä syrjäyttänyt, kohta kuusikymppinen pop-tähti – Antti Nylénin sanoin ”häiriintynyt ihminen, joka tekee häiriintyneisyydestään taidetta” – tulkitsee asioita näkökulmasta, joka vastustaa journalisteja ja tunnettuja medioita. Monet hänen kannanotoistaan on peräisin lähteistä, joita voi hyvällä syyllä kutsua valemedioiksi. Siksi Morrisseyn puheisiin on syytä suhtautua varauksella. Siksi myöskään hänen käsityksensä rasismista ei vastaa rasismia kokeneiden tuntemuksia.

Mutta myös puolustus on vahva. Tekstit kuten National Front Disco ja This Is Not Your Country tuomittiin jo 1990-luvun Englannissa rasistisiksi kertosäkeidensä perusteella vaikka tarkemmin kuunneltuina ne olisi yhtä hyvin voitu nähdä aikalaiskertomuksina, jotka tekivät näkyväksi silloisen yhteiskunnan sokeita pisteitä. National Front Disco oli itsessään vitsi, koska diskon juuret ovat soulissa ja funkissa, joita ei olisi ilman ryhmiä, joita National Front vastusti. Yhtä lailla Morrisseyta syytettiin väkivallan ihannoinnista kertoessaan gangstereista kappaleessaan The Last Of The Famous International Playboys.

Morrisseyn maailma on surua ihmisten ja eläinten kokemista vääryyksistä ja iloa sanan ja älyn voimasta. Viestinnän vaikeus syntyy tasapainoilusta kaikkein kauneimman ja kauheimman välillä. Morrissey on aina rakastanut haastavia aiheita eikä hänellä ole minkäänlaisia ambitioita olla ilmeinen tai helppo – hän ei arvosta sellaista taidetta. Mutta kohdatessaan rakkautta jossain maailman kolkassa, osaa hän siihen myös vastata. Tästä esimerkkinä Mexico: ”It seems if you’re rich and you’re white, you’ll be alright. I just don’t see why, this should be so.”

Maailmaa kiertävälle Morrisseylle kansallisvaltiot ovat kuin pop-bändejä, joita voi luokitella paremmuusjärjestykseen omien mieltymystensä mukaan. Ajatus monikulttuurisuudesta on hänelle yhtä kauhistuttava kuin band aid, joka sekoittaa yksilölliset artistit yhteiseksi perheeksi. Yhteisöksi joka säteilee ympärilleen liian paljon, liian kivuliasta rakkautta.

Morrisseyn piina jatkuu. Tiketin mainostama keikka on peruttu arvatenkin takkuilevan lipunmyynnin takia. Omaksi puolustuksekseen hän on avannut Morrissey Central -blogin, jossa hän yrittää oikaista median puolelta kokemiaan vääryyksiä. Blogi auttaa näkemään, ettei Morrissey selvästikään edes tunne rasismia ja sen uhrien kokemuksia kovin hyvin. Hän haluaa parantaa maailmaa, mutta tavoite ei ole rauhanomaisessa rinnakkaiselossa vaan ihmisten karsinoimisessa ”omille” mailleen. Hän etsii epätoivoisesti paluutietä kansallisvaltioista koostuvaan maailmaan välittämättä siitä, ettei hänen rakastamaansa Englantia ole todellisuudessa koskaan ollut. Autobiography todistaa pelkkää kurjuutta, joka väistyi Morrisseyn elämästä vasta hänen muutettuaan pois maasta.

Maailma muuttuu eikä sen kohtaaminen ole kenellekään helppoa. Ei varsinkaan Morrisseyn kaltaisille, jotka ovat kiintyneet kolonialismin ajan hedelmistä nauttineeseen Englantiin tai muihin suljettuihin kansallisvaltioihin. Silloin on vaarassa puolustaa myös jatkossa samoin mekanismein ylläpidettäviä ”systeemeitä”. Hän unohtaa ettei rajat sulkevalla Englannilla ole olemassaolon edellytyksiä ilman siirtomaapolitiikan aikaista väkivaltaa. Se on surullinen tavoite, joka edellyttää eriarvoisuuden hyväksymistä. Perusteiden luomista sille, että myös sinut voidaan sulkea ulkopuolelle.

Muiden maahanmuuttokriitikkojen tapaan Morrissey on sortunut valittamaan kuinka hänet yritetään vaientaa. Usein kyse on kuitenkin siitä, ettei ihmisarvoa loukkaavia mielipiteitä jaksa kuunnella kukaan, joka arvostaa itseään. Nationalismista tulee yksinkertaisesti paha olo.

Mistä maksan lehtitilauksessa tai Yle-verossa?

Onhan se mukava saada lehti laatikkoon ja uutiset tai joku hyvä kotimainen sarja telkkariin. Lehtien verkkoversioistakin on tullut ihan ok lisä. Myönnettäköön vielä sekin, että Ylen Teema, Areena ja Elävä arkisto ovat aika hienoja palveluja nekin. Mutta enemmän kuin omasta viihtymisestäni, olen valmis maksamaan journalismista. Siitä että joku selvittää yhteiskunnallisia asioita ja raportoi niistä julkisesti ja ymmärrettävästi.

Ennen vanhaan joukkoviestimillä oli yhteiskunnassa selkeä ja kiistaton tiedonvälityksellinen, jos kohta myös tiedonhallinnallinen rooli. Nyttemmin median pirstaloiduttua eri kanaviin ja lähteisiin on alaa muokannut ansaintalogiikan muutos: tilaustuotot ovat vähentyneet ja mainostulot jakautuneet osin uusille toimijoille. Kasvava osa näistä toimijoista on sellaisia, jotka eivät maksa sisällön tuottamisesta tai joiden tuottama sisältö ei noudata journalistisia, vaan puhtaasti julkaisijan omaa agendaa mukailevia periaatteita.

Tiedonvälityksen kannalta on siis erityisen tärkeää huolehtia journalistiikkaa harjoittavien medioiden toimeentulosta. Nykymallissa tämä tapahtuu tilausmaksujen ja Yle-veron muodossa. Jos vastaava kulu olisi upotettu yleiseen verotukseen, ei sen – tai suuremmankaan summan – maksamiseen olisi minkäänlaista kynnystä, vaan kulut hyväksyttäisiin välttämättömänä osana yhteiskunnan ylläpitomenoja. Onkin hyvä kysymys, miksi Yle-veroa pitää nykyisin maksaa erikseen?

Johtuuko se siitä, että vallan vahtikoira puree myös ruokkivaa kättä, etenkin jos käsi tekee pahaa. Kuten ei rikokseen syyllistyvä ole turvassa lehden uutisoinnilta, vaikka tilaaja olisikin, ei mediaa tukeva valtiokaan voi välttyä julkiselta kritiikiltä, kun siihen aihetta löytyy. Toisaalta media – neljäs valtiomahti – tukee valtiota välittämällä punnittua tietoa poliittisten päätösten perusteista ja auttaa pitämään yhteiskuntaa koossa tuottamalla yhteistä todellisuutta.

On niitäkin, jotka eivät salli valtamedioille vahtikoiran roolia. Sellaisia, jotka epäilevät journalistien motiiveja ja mediatalojen puolueettomuutta. Ja kuuluuhan journalistista uskottavuuttakin kyseenalaistaa tai ainakin tarkastella kriittisesti. Siksi tarvitsisimme entistä useampia medioita toteuttamaan lehdistönvapautta ja antamaan moniäänisempää kuvaa todellisuudesta. Toimittajat eivät kuitenkaan elä pelkästä oikeudenmukaisuudesta, vaan hekin tarvitsevat palkan työstään. On turha odottaa tutkivaa journalismia, jos ei ole valmis maksamaan edes omaa Yle-veroaan tai sanomalehden tilausmaksuaan.

Ilmaiseen mediaan on aina syytä suhtautua kriittisesti. Mainosrahoitteiset ilmaisjakelulehdet ovat sieltä selkeimmästä päästä, mutta nekään eivät aina ole sitä, miltä näyttää. Pahoin pelkään, ettei kaikki Kärkkäisen KauppaSuomea lukevat vieläkään tunne lehden piiloagendaa. Myös advertoriaalien ja yhteistyöblogien kohdalla on mediakriittisyys tarpeen. Kaikkein arveluttavimpia ovat tällaiset nyt lukemasi kaltaiset mediat, joiden tuottaja esiintyy puolueettomana eikä näytä saavan työstään minkäänlaista tuloa (ellei nyt oman työn markkinointia sellaiseksi lasketa). Silloin taustalla on joko pyyteetön harrastuneisuus tai jonkinlainen tarve vaikuttaa sinuun. Kumman näistä arvelette synnyttävän MV-median kaltaisia ulostimia?

Mitenkään väheksymättä kaikkea muuta verovaroilla toteutettavaa palvelutuotantoa, voisi väittää että Yle-veron käyttö on sieltä hyödyllisimmästä päästä ihan ilman viihdetarjontaakin. Mitä taas tulee paikallisen sanomalehden perinteiseen tai digitaaliseen tilaukseen, on vaikea kuvitella mitään muuta tahoa, joka pystyisi vastaavalla summalla saamaan aikaiseksi jotain yhtä hyödyllistä yhteiskunnan ja sinun itsesi kannalta.

Lisätietoa journalistisista periaatteista vastuullistajournalismia.fi.