Kunhan veri ei lennä

Tämä tuntuu olevan peruste, jolla erotetaan lasten sotapelit aikuisten peleistä. Tappaminen aloitetaan Lego-peleillä ja realistisuutta lisätään iän karttuessa. Periaate on alusta asti sama: seikkailu jossa eliminoidaan kaikki mahdolliset vastaantulijat.

Tiedän että on rauhanomaisia ihmisiä, jotka vain tykkäävät taistelupeleistä. Itse olen enemmän autopelityyppiä. Tiedän myös ettei räiskintäpeleissä kuole sen enempää ihmisiä kuin autopelien autot saastuttavat luontoa. Itse asiassa todennäköisyys jatkaa pelaamalla opittua kaahailua maantiellä on varmasti suurempi kuin todennäköisyys kanssaihmisten ammuskeluun.

Mutta mutta. Kun annamme lasten pelata pelejä, joissa väkivalta on ratkaisu kaikkiin ongelmiin, emmekö altista heidät arveluttaville käyttäytymismalleille? Anna sodan ja väkivallan tulla tutuksi?

Väkivalta on minulle uusi maailma, mutta turvallinen. Väkivaltaa ei voi tehdä väärin, satuttaminen sattuu aina.

Itselläni raja tuli vastaan Fortniten (K12) kanssa. Tiedättehän, maailman suosituimpia konsolipelejä tällä hetkellä. Kerätään aseita ja tapetaan kaikki. Viimeinen henkiin jäänyt on voittaja. Vähän niin kuin paintballia, mutta tarkoituksena tappaa oikeasti. Siis leikisti. Pelissä osuman saaneet häipyvät vain pois kuvasta. Lääkintämiesten ei tarvitse raahata heitä ruumishuoneelle eikä heidän omaistensa surua näytetä. Veri ei lennä.

Yhteisön paine; ”kaikki kaverit pelaa” ja ala-asteen välitunneilla vertaillaan, kuka on saanut eniten tappoja. Ellet pelaa, olet ulkona piireistä. Kaverin sanoin: olisi tosi mukavaa, jos NN:kin voisi pelata.

Haluaisin olla väärässä. Haluaisin ajatella, että minut Royal Battlen alkumetreillä tappanut Feel Pain 01 on oikeasti mukava ihminen eikä uhkaa minua, kuten ei kukaan muukaan tosielämässä.

Mistä on pienet ampujat tehty? Huhuista, nenäonteloiden kurasta, vuotavista verisuonista, syljestä, sitalopraamista. Niistä on pienet ampujat tehty.

Pelasinhan itsekin lapsena jos jonkinmoisia ammuskelupelejä eikä niistä traumoja jäänyt. Ehkä nuorena oli hiukka tiukat mielipiteet joitakin lähipiirin demonisoimia ihmisryhmiä kohtaan, mutta nekin laantuivat kun sain oikeasti kohdata ryhmiin oletettuja.

Tein pienen gallupin ja ymmärsin, että ”kaikki” todellakin tarkoittaa koko konsolipelejä pelaavaa ikäluokallista poikalapsia niin pitkälle kuin tuttavapiirimme yltää. Maailmanlaajuisesti 45 miljoonaa pelaajaa. Nopea googlaus antoi vahvistuksen vauva.fin keskustelussa, jossa nimimerkki Vierailija niputtaa casen: on niitä huonompiakin pelejä olemassa.

Annoin periksi. Väkivalta on pahasta, mutta ei maailmaa voi yksin muuttaa.

Opin nauramaan vitseille verenmaku suussa, syntyi ajatus verestä, joka ei valu itsestä. Vitsistä joka ei pääty räkänauruun, vaan armon aneluun pianon takana pimeässä nurkassa.

Pahoittelut harhailevista ajatuksista. Luin samalla runotta. Siteeraukset ovat Tarita Ikosen koulukiusaamista ja kostofantasioita käsittelevästä teoksesta Kylmyyden monologi.

Kirjan avajaiset: O

Miten kaikki onkaan näennäisen merkityksetöntä. Kaikki touhuavat omiaan eikä mikään tunnu johtavan mihinkään, mutta silti asioilla on yllättäviä yhteyksiä.

Miki Liukkosen O tavoittaa aikamme läpeensä yksilöllistyneen hengen nostamatta ketään tarinan keskiöön. Päähenkilö on vain yksi sadasta ja hänen ongelmansa tuntuvat tässä kavalkadissa häviävän pieniltä. Pakottavine rutiineineenkin Jerome W vaikuttaa hälyttävän tavalliselta aikalaiseltamme. Hänelläkin on tarve ja taipumus yrittää luoda järjestystä maailmaan, joka muodostuu hengästyttävästä määrästä informaatiota.

Keskeinen oivallus on jatkuvan informaatiotulvan vaikutukset ihmisen kykyyn havainnoida todellisuutta. Liukkonen luetteloi informaatiota tarkkuudella, joka tuo mieleen Veikko Huovisen tuotannolle tyypilliset absurdit listaukset ruokatarvikkeista, viinaksista ja milloin mistäkin. Mutta siinä missä kylmän sodan aikaa elävä Huovinen kehitteli ajatusta pommisuojasta, jättää Liukkonen henkilöidensä suojaksi vain neurooseille periksi antavan, hajoavan mielen.

Ylikorostunut tietoisuus omasta tietoisuudestaan johtaa kirjan henkilöillä neurooseihin, joilla he yrittävät alitajuisesti luoda järjestystä käsityskyvyn ylittävään maailmaan. Löytää merkityksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. Se että oireelle on ehditty keksiä niin harmittomalta kuulostava suomenkielinen termi kuin informaatioähky (eng. information overload), ei paljon nykyihmistä lohduta.

Kirjan avainhenkilöistä Jeromen ikätoveri Eric Aho purkaa asetelmaa mielessään näin: ”Nykyajan obsessiivinen ’ajan henki’ kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon.”

Huovisen läpimurtoteos Havukka-ahon ajattelija oli retki aikalaistensa ihmismieleen kuvatessaan korpifilosofia, jonka maailma oli kasvanut tiedon myötä, mutta jolle tiedon sovittaminen omaan maailmasuhteeseensa aiheutti lähinnä kutkuttavaa huvittuneisuutta.

Kuinka paljon elämämme onkaan muuttunut. Huovisen nuoruudesta ei ole kuin kahden sukupolven matka Liukkosen nuoruuteen. Siinä missä Pylkkäs-Konsta naureskeli heinää tutkiville maistereille, kohtaa Jerome W maailman, jossa saa olla tyytyväinen jos ymmärtää edes jostain jotain. Samaa on vain ihmisen viehtymys suurempaa ymmärrystä kohtaan. Kun Konsta matkustaa mielessään avaruudessa, tutkii Jerome aikavääristymän mahdollisuutta. Molemmilla on yhtä vähän toivoa päästä oikean tiedon jäljille.

Keskuudessamme elää molempien teosten aikalaisia. Jossain siinä välissä keski-ikäinen blogisti yrittää pitää elossa haavetta korvessa vaeltamisesta tai melomisesta. Puhdistavasta luontokokemuksesta, joka irrottaisi informaatioyhteiskunnasta ja mahdollistaisi luonnon kohtaamisen ilman häiriöitä. 1970-80-luvuilla kasvanut sukupolveni muistaa vielä ajan, jolloin olimme vain yhdessä paikassa kerrallaan. Noihin aikoihin soi usein Juha Vainion vapaudenjulistus Käyn ahon laitaa.

Mutta nykyihminen on ubiikki. Olen samaan aikaan blogistina tässä, töissä tuolla ja järven selällä miettimässä, mitä sekin luonnonrauhan vapauttaman muistin mieleen tuonut vanha tuttava ajatteli siitä Facebook-päivityksestä, joka oli oikeastaan tarkoitettu niille toisille siinä toisessa kontekstissa. Ja mitä johtopäätöksiä Facebookin koneäly teki siitäkin tykkäyksestä, jonka annoin tukeakseni henkilöä vaikeassa haasteessa haluamatta varsinaisesti keskustella koko asiasta. Ja ovatkohan ne töissä nyt tyytyväisiä siihen, mitä jätin koneet tekemään poissa ollessani ja jos ovat, niin pitäisiköhän minun huolestua siitä.

Vaikka kuinka pakenisin, sulkisin puhelimen ja tietokoneen, eivät 24/7 voimassa olevat, pitkälti itse luomani, velvoitteet ja odotuksen väistä. Tarvitaan ajatukset totaalisesti täyttävä harrastus tai ulkomaanmatka, jossa ympäristönvaihdoksen myötä syntyvät aistihavainnot työntävät aiemmat ajatukset pois tieltään. Tai sitten kunnon neuroosi.

Ärsyttävät sähkönmyyjät

Maailmassa on yksi vika. Ihmiset tekevät vääriä asioita. Se ei ole ihmisten vika, vaan jonkinlainen ohjelmointivirhe. Väärien asioiden tekeminen on palkitsevampaa kuin oikeiden.

Ihmiseläimen kannalta oleellista olisi jatkaa sukua ja huolehtia elinolosuhteista. Näistä ensimmäinen on vapaaehtoista ja voidaan jättää yksilöiden oman harkinnan varaan, kunhan hommaa ei tyystin unohdeta kovin pitkäksi aikaa. Jos kukaan ei saisi lapsia viiteenkymmeneen vuoteen, olisi 2100-lukua vastaanottamassa viimeiset ihmiset, joista nuorimmat silloin 82-vuotiaita.

Toinen homma, elinolosuhteista huolehtiminen, on vinoutunut jossain vaurastumisen vaiheessa elintasosta huolehtimiseksi. Elintasoon lasketaan mukaan kaikki se, mitä me markkinointiviestinnän tekijät saamme haluttavaksi tehtyä. Mitään absoluuttista rajaa riittävälle elintasolle ei ole, vaan huolehdittavaa riittää varallisuuden kasvusta riippumatta.

Alun perin elinolosuhteilla tarkoitettiin välttämättömyyshyödykkeiden riittävyyttä eli sellaisia tuotteita kuin vesi, energia ja happi. Näiden tarve ei ole maailmasta kadonnut vaikka niiden saatavuus onkin Suomessa melko hyvä. Jossain muualla voi olla huonompi.

Jotta ihmiskunta (eng. mankind) eläisi ja kukoistaisi (kling. live long and prosper), tulisi sen keskittyä elinolosuhteiden parantamiseen tai ainakin säilyttämiseen pitkällä tähtäimellä (huom! eng. long run vs. long shot). Välttämättömyyshyödykkeistä esimerkiksi energiaa (lat. fortum) saa energiayhtiöiltä maksamalla suojelurahaa ylimaallisille sähkönsiirtoyrityksille (austr. caruna).

Energiayhtiöt kaupittelevat kilvan omia sähkösopimuksiaan henkilöiden toimesta, joiden oma energiansaanti on riippuvainen siitä, kuinka monta sähkösopimusta he saavat myytyä. Myyjät, kuten muutkin ihmiset, tarvitsevat sähköenergian lisäksi syötävää energiaa eli ravintoa.

Nykyisin monet yritykset pyrkivät kuumeisesti löytämään ratkaisuja työntekijöiden korvaamiseksi pelkällä sähköenergialla toimivilla, mutta sähkön myyjän energiatarvetta tämäkään ei vähennä. Ja työstä se käy sähkösopimusten tarjoaminenkin, ei siinä mitään. Alan kilpailun ansiosta kuluttajatkin saavat edullisempaa sähköenergiaa. Valitettavasti itse tuotteen osuus on häviävän pieni verrattuna sen toimittamisen oheiskuluihin. Vaikka kuluttaja kilpailuttaisi sähkösopimuksensa aina kaupungilla asioidessaan tai jokaisen puhelimessa saadun tarjouksen perusteella, ei säästöä pääse pitkän päälle syntymään kovinkaan paljoa.

Yleinen uskomus on, että kaikki mistä maksetaan palkkaa, on hyödyksi yrityksille ja yhteiskunnalle. Mutta kuinka monta kertaa vuodessa kuluttajan tulisi vaihtaa sähkösopimuksensa, jotta bruttokansantuote nousisi toivotulle tasolle? Missä kohtaa sähkösopimusten myynti muuttuu hukkaan heitetyksi energiaksi?

Aikuisten vessajutuista

En tiedä ovatko ihmiset keskimäärin tyhmentyneet, mutta emme me kyllä ihan kauheasti ole viisastuneetkaan. Ajatellaanpa vaikka peruskoulun ala-asteen oppimäärää. Siellä opetetaan yhtä ja toista merkityksellistä tietoa, jonka luulisi aikuisuuden myötä vielä lisääntyvän ennen kuin meistä tulee vanhoja ja viisaita. Vilkaistaan sitten käyttäytymistämme tietoverkossa, jonka kautta on tavalla tai toisella saatavilla lähestulkoon kaikki maailman tieto tai ainakin lisätietoja sen saatavuudesta.

Eihän opetus koskaan täydellistä ole, ja on selvää, että peruskoulun uskonnonopetuksella on sormensa pelissä siinä, että Suomessakin voi vakaumuksellinen kreationisti päätyä puolueensa asettamaksi presidenttiehdokkaaksi (ei, en tarkoita kristillistä puoluetta). Mutta mistä johtuu, että osa aikuisväestöstä ei ole omaksunut ala-asteen oppimäärän vertaa ympäristöoppia?

Entä se verkkokäyttäytyminen? Yleisimmät googlehaut ovat pääosin peruskoulun oppimäärää täydentävää ja osin päivitettyä tietoa eikä ainakaan niiden perusteella ole havaittavissa hälyttävää taantumista. En löytänyt myöskään tutkimustietoa, joka osoittaisi verkkokeskustelijat keskimääräistä vähä-älyisemmiksi, joten oletan, että he kuvaavat suomalaista mieltä esiintymistiheytensä suhteessa.

Katsotaan mitä eniten luettu verkkomedia ilta-sanomat.fi kirjoittaa esimerkiksi 21.2.2018. Ainakin minut sinne saa uutinen poikkeuksellisesta pakkasaallosta. Tarkasteluajankohtana uutista on kommentoitu 325 kertaa ja kaksi suosituinta kommenttia menee tasan terveen ironian ja humoristiseksi tarkoitetun todellisuudesta kieltäytymisen kesken:

jösses 21.2. 11:13:
”Woe mahoton.. pakkasta talvella?”
=> 1272 tykkäystä

Päästöttelijä 21.2. 11:13:
”Mikä ihmeen ilmastonlämpiäminen??”
=> 1186 tykkäystä

Kun omalla pihalla on lunta ja pakkasta, osataan siitä edelleenkin vetää se typerryttävä johtopäätös, ettei ilmastonlämpeneminen voi olla totta. Noin viikon uutisten esittämän vertauksen mukaan ihminen, jolla on hampurilainen molemmissa käsissä, pitää sitä kiistattomana todisteena siitä, että aliravitsemusongelma on pötypuhetta.

Seuraava juttu sääuutisen alla kertoo vessasta. Tarkemmin sanottuna miestenvessasta, jonka oli jostain epäselväksi jääneestä syystä siivonnut nainen. Tämä nainen oli sitten mennyt asettamaan wc-paperirullan pisuaarin viereen. Uutinen ei kertonut naisen motiiveja, mutta voihan sitä arvata että pisuaaria siivotessa on tullut mieleen, että osan tästä kusesta olisi joutanut pyyhkiä jo ennen sen lattialle päätymistäkin. Kommentteja 259, joista johdossa:

JOrma 20.2. 19:43:
”Juu, ei pyyhitä paperilla. Mutta vaikka pyyhittäisiinkin, niin mihinkäs se pissainen paperi laitettaisiin? Tuonne pisuaariinko?”
=> 1407 tykkäystä

Hyvä kysymys. Ei nyt tyhmä ainakaan. Eikä tyhmiä kysymyksiä olekaan, koska kysymällä oppii. Tätäkin juttua varten löytyy Iltasanomat.fi:stä oma kategoriansa Asuminen, jonka kymmenen suosituimman artikkelin listalta löytyy tarkasteluhetkellä peräti viisi vessa-aiheista juttua tämä ykkösenä oleva pisuaariaiheinen artikkeli mukaan luettuna.

Sijalla 3. oleva juttu hämmästelee tietyn wc-arkkitehtuurisen suuntauksen vaikutuksia pöntölläistumiskulttuuriin.

Sijaa 6. pitävä juttu paljastaa, mitä wc-paperin käyttötapasi sinusta kertoo.

8:nneksi kiinnostavin on asiantuntija, joka ratkaisee kodin ikuisuuskiistan siitä, kumminpäin rulla pitää asettaa.

Sijan 9 juttu kertoo kestovessapaperin käyttötavan jakavan ulostajat eri koulukuntiin.

Vasta kymmenentenä Asuminen-listalla on 5 kuumaa sisustustrendiä, jotka on helppo toteuttaa myös omassa kodissa.

”Här famlar vi omkring, och fattar ingenting” – Vilka tror vi att vi är, Bo Kaspers Orkester (san. Bo Kasper).

Vapaakytkin-soundtrack kuunneltavissa Spotifyssa.

Mistä maksan lehtitilauksessa tai Yle-verossa?

Onhan se mukava saada lehti laatikkoon ja uutiset tai joku hyvä kotimainen sarja telkkariin. Lehtien verkkoversioistakin on tullut ihan ok lisä. Myönnettäköön vielä sekin, että Ylen Teema, Areena ja Elävä arkisto ovat aika hienoja palveluja nekin. Mutta enemmän kuin omasta viihtymisestäni, olen valmis maksamaan journalismista. Siitä että joku selvittää yhteiskunnallisia asioita ja raportoi niistä julkisesti ja ymmärrettävästi.

Ennen vanhaan joukkoviestimillä oli yhteiskunnassa selkeä ja kiistaton tiedonvälityksellinen, jos kohta myös tiedonhallinnallinen rooli. Nyttemmin median pirstaloiduttua eri kanaviin ja lähteisiin on alaa muokannut ansaintalogiikan muutos: tilaustuotot ovat vähentyneet ja mainostulot jakautuneet osin uusille toimijoille. Kasvava osa näistä toimijoista on sellaisia, jotka eivät maksa sisällön tuottamisesta tai joiden tuottama sisältö ei noudata journalistisia, vaan puhtaasti julkaisijan omaa agendaa mukailevia periaatteita.

Tiedonvälityksen kannalta on siis erityisen tärkeää huolehtia journalistiikkaa harjoittavien medioiden toimeentulosta. Nykymallissa tämä tapahtuu tilausmaksujen ja Yle-veron muodossa. Jos vastaava kulu olisi upotettu yleiseen verotukseen, ei sen – tai suuremmankaan summan – maksamiseen olisi minkäänlaista kynnystä, vaan kulut hyväksyttäisiin välttämättömänä osana yhteiskunnan ylläpitomenoja. Onkin hyvä kysymys, miksi Yle-veroa pitää nykyisin maksaa erikseen?

Johtuuko se siitä, että vallan vahtikoira puree myös ruokkivaa kättä, etenkin jos käsi tekee pahaa. Kuten ei rikokseen syyllistyvä ole turvassa lehden uutisoinnilta, vaikka tilaaja olisikin, ei mediaa tukeva valtiokaan voi välttyä julkiselta kritiikiltä, kun siihen aihetta löytyy. Toisaalta media – neljäs valtiomahti – tukee valtiota välittämällä punnittua tietoa poliittisten päätösten perusteista ja auttaa pitämään yhteiskuntaa koossa tuottamalla yhteistä todellisuutta.

On niitäkin, jotka eivät salli valtamedioille vahtikoiran roolia. Sellaisia, jotka epäilevät journalistien motiiveja ja mediatalojen puolueettomuutta. Ja kuuluuhan journalistista uskottavuuttakin kyseenalaistaa tai ainakin tarkastella kriittisesti. Siksi tarvitsisimme entistä useampia medioita toteuttamaan lehdistönvapautta ja antamaan moniäänisempää kuvaa todellisuudesta. Toimittajat eivät kuitenkaan elä pelkästä oikeudenmukaisuudesta, vaan hekin tarvitsevat palkan työstään. On turha odottaa tutkivaa journalismia, jos ei ole valmis maksamaan edes omaa Yle-veroaan tai sanomalehden tilausmaksuaan.

Ilmaiseen mediaan on aina syytä suhtautua kriittisesti. Mainosrahoitteiset ilmaisjakelulehdet ovat sieltä selkeimmästä päästä, mutta nekään eivät aina ole sitä, miltä näyttää. Pahoin pelkään, ettei kaikki Kärkkäisen KauppaSuomea lukevat vieläkään tunne lehden piiloagendaa. Myös advertoriaalien ja yhteistyöblogien kohdalla on mediakriittisyys tarpeen. Kaikkein arveluttavimpia ovat tällaiset nyt lukemasi kaltaiset mediat, joiden tuottaja esiintyy puolueettomana eikä näytä saavan työstään minkäänlaista tuloa (ellei nyt oman työn markkinointia sellaiseksi lasketa). Silloin taustalla on joko pyyteetön harrastuneisuus tai jonkinlainen tarve vaikuttaa sinuun. Kumman näistä arvelette synnyttävän MV-median kaltaisia ulostimia?

Mitenkään väheksymättä kaikkea muuta verovaroilla toteutettavaa palvelutuotantoa, voisi väittää että Yle-veron käyttö on sieltä hyödyllisimmästä päästä ihan ilman viihdetarjontaakin. Mitä taas tulee paikallisen sanomalehden perinteiseen tai digitaaliseen tilaukseen, on vaikea kuvitella mitään muuta tahoa, joka pystyisi vastaavalla summalla saamaan aikaiseksi jotain yhtä hyödyllistä yhteiskunnan ja sinun itsesi kannalta.

Lisätietoa journalistisista periaatteista vastuullistajournalismia.fi.

Elokuvia ilman kuvaa

Otsikko on lainaus Tom Waitsin näkemyksestä omasta tuotannostaan eikä sellaisenaan yleistettävissä radiosoitossa oleviin tyhjiin kertosäkeisiin. Lauluilla on kuitenkin mahdollisuus kertoa tarinoita, niinkin voimallisia kuin ne, jotka pitivät puuvillapelloilla uurastaneet orjat tolkuissaan. Eikä vain lauluilla, vaan musiikilla yleensäkin.

Sami Yaffan hämmästyttävä Soundtracker-sarja palaa aina uudestaan vaikeissa poliittisissa oloissa eläviin henkilöihin, jotka ilmaisevat asiaansa musiikin välityksellä. Sanoitukset ovat keino kuvata asioita, joita ei muuten voisi julkisesti suustaan päästää. Myös musiikki itse vaikuttaa olleen ihmisten tapa välittää tunteitaan jo aikana ennen sanoja.

Soundtrackerin Irlanti-jakso on oiva esimerkki matkasta eri tapoihin viestiä aina druideista hiphoppareihin. Viestiä ei heikennä edes irkkupunkkareiden artikulaatio tai ilman taustoja esiintyvien sean-nós-laulajien iirin kieli, jota harva enää ymmärtää. Musiikki puhuu jostain niin aikoja sitten syntyneestä positiosta, ettei sen tunnelmaa voi ymmärtää kovin väärin.

Jopa toivonsa menettänyt Kurt Vonnegutkin kuvaa Maaton mies -kirjassaan musiikin ihmisyyden viimeiseksi murtumattomaksi linnakkeeksi: ”Täysin siitä riippumatta, miten korruptoituneiksi, ahneiksi ja sydämettömiksi hallituksemme, yrityksemme, mediamme ja uskonnolliset ja hyväntekeväisyysjärjestömme muuttuvat, musiikki pysyy yhä suurenmoisena.”

Itselleni läheisiä ovat olleet artistit, jotka ”says something to me about my life”. Identiteetin muodostumisen kannalta tärkeiden kasvuvuosien osuminen 1980-luvulle oli omiaan aiheuttamaan vahvaa vieraantumista populaarimusiikin valtavirrasta. Mutta sekin kokemus osoittautui yhdistäväksi, sillä silloiset underground-bändit ovat muodostuneet tunnussanoiksi samanhenkisten yhteisöihin ympäri maailman, kuten Yaffakin on saanut huomata.

Vaikka musiikkiteollisuus tuntuu tekevän kaikkensa, jotta musiikki jäisi informaatiosisällöltään minimaaliseksi, onnistuu hititkin vuosi vuodelta herättämään jonkinlaisia tunteita: rakkautta ja nuoruuden ylistystä nyt ainakin. Elokuvavertaukseen palataksemme, ne ovat kertosäkeineen kuin sikermä suutelukohtauksia ja niitä täyttymyksen hetkiä, jotka katharsikseen johtaakseen tarvitsisivat ympärilleen uskottavan tarinan. Tosin radiotakin kuunnellaan usein vain toisella korvalla, jolloin kuulija voi liittää hetket huoletta omaan tarinaansa.

Mutta sille, joka malttaa antaa musiikille tilaa, ja joka uskaltautuu marginaalisemman tai ajattomamman musiikin pariin, tarjoutuu eteen kokonaisia maailmoja. Aikojen saatossa musiikkiin on tallentunut kaikki se, mikä nykyhetkestä kulloinkin puuttuu: henki, sielu, syvämietteisyys, surumielisyys, kaukokaipuu, ilo tai kapina.

Musiikki vie kotiin. Sillä on kyky ylittää muiden aistien välittämä informaatio. Luoda elokuvia, jotka voi kuvitella itse. Paikka ja aika muuttuvat musiikin myötä ja se tuo mukanaan kaikuja ties kuinka kaukaa. Mitä olisikaan elämämme ilman välittömän kokemusmaailman ulkopuolelta kantautuvia viestejä? Lohduntuojia. Niitä pieniä siteitä, jotka liittävät meidät ihmiskuntaan ja yhteiseen historiaamme.

Lue myös: Eläköön radio!

Viestejä edeltä jo menneiltä

Kuolleet elävät eri ajassa. Mielessämme he elävät. He ovat tuolla jossain sellaisina kuin edesmennessään olivat, eivät nuorempina, mutta eivät myöskään enempää vanhenneina. Siksi nuorena kuolleet ovat ikuisesti nuoria.

Muistamme heidät. Edeltä menneet viestivät meille muistojemme kautta ja kuolevat uudestaan kanssamme. Elvis elää, mutta vain niin kauan kuin muistamme hänet. Hänen levynsä siirtyvät alennuslaariin sitä mukaa kuin hänen suuruutensa muistavat kuolevat. Muistisairauksista kärsivät menettävät ensin lähimuistinsa ja hiljalleen myös mielikuvituksensa ja kykynsä toivoa. Silloin heidän persoonansakin muuttuu. Mutta pisimpään he muistavat elviksensä – nuoruutensa vaikuttavimmat tunteet.

Mutta millaisena muistamme vakavasti sairastuneen, jonka olemus muuttuu perustavanlaatuisesti? Haluamme muistaa hänet sellaisena kuin hän oli ennen sairastumistaan. Kuoleeko ihminen siis kun hän lakkaa olemasta tuntemamme ihminen – oma itsensä – vai vasta silloin, kun hän lakkaa hengittämästä? Kun ruumis maatuu tai tuhkataan, katoaa viimeisetkin merkit olemassaolosta. Ihmisestä, joka oli täynnä tunteita ja muistoja, jää jäljelle vain muisto. Ei mitään muuta.

Kun muistelen isoäitiäni, elää hän edelleen siinä samassa mineriittilaatoilla vuoratussa talossa, jossa hän eli kun olin nuori. Laattavuoraus oli tehty taloon jälkeenpäin, mutta minulle se oli aina. Sittemmin talo on saanut lautavuorauksen ja uudet asukkaat, mutta kun näen siitä unta, elää isoäitini henki siellä edelleen. Hän elää samassa talossa nykyisten asukkaiden kanssa, mutta toisessa ajassa.

Mekin muodostumme muistoista. Se mitä muistamme itsestämme, muodostaa minäkuvamme. Suurinta roolia siinä näyttelee tunteet, jotka vain me tunnemme. Vahvimpia ihmisyyttä (ja hobittiutta) määritteleviä tunteita on näläntunne. Se saa meidät muistamaan olemuksemme osana ekosysteemiä. Yhteiskunnissa joissa näläntunne pystytään pitämään kurissa unohtuu helposti, että yhteiskuntarauhan rikkoutuminen on aina vain kolmen nauttimatta jääneen aterian päässä.

Kun muistot ja tunteet heittelevät meitä mielemme mukaan, luulemme tietävämme jotain maailmasta. Jossain hyvin kaukana mielemme perukoilla elää kuitenkin aavistus todellisesta maailmasta, joka jatkaa olemistaan vielä meidän jälkeenkin. Se on usein unohdettu tiedon jyvä, pienenpieni sivuseikka elämämme tarinassa. Se on tieto siitä, että olemme osa elävää planeettaa joka kiitää avaruudessa.

Kun Elvis unohdetaan kuolleeksi, jatkuu elämä vielä pitkään. Kun Elvis unohdetaan, muistetaan Bowie vielä. Kun Bowiekin unohdetaan, alkaa tuntemamme aika olla ohi. Maailmaa tämä ei kuitenkaan hetkauta. Se jatkaa olemassaoloaan miljardeja vuosia vielä ihmisen ikuisuuden jälkeenkin.

Mikä hiton vapaakytkin?

Suomessa alettiin valmistaa henkilöautoja vuonna 1968. Malli otettiin ulkomailta, kuten niin monella muullakin teollisuuden alalla. Autoksi valikoitui ruotsalainen Saab 96. Alun perin Svenska Aeroplan Aktiebolagetin kehittelemä 96 oli varustettu Saabin omalla kaksitahtimoottorilla, mutta jo ruotsalaisten toimesta se oli korvattu modernimmalla nelitahtisella Fordin V4-koneella.

Kaksitahtisen moottorin voitelu perustui polttoaineen mukana kiertävään voiteluöljyyn, joka poistui samaa tietä pakokaasujen kanssa jättäen sinisen pilven taakseen. Kylmäkäynnistyksessä bensiinistä erottunut öljy aiheutti hitonmoisen savupilven, mikä eräänkin kertomuksen mukaan pimensi kokonaisen kaupungin. Saab Cape Cod -nimisen firman omistaja ja johtaja, kertojan lahjoistaan myöhemmin tunnetuksi tullut, Kurt Vonnegut, kirjoitti Maaton mies -kirjassaan autoilun yleensäkin olleen pahinta, mitä hän on ympäristölleen tehnyt. ”Olin kerran niin kovassa pilvessä, ettei edes crackin muodossa poltettu kokaiini vetäisi sille vertoja. Se tapahtui silloin kun olin juuri saanut ajokortin – pois alta, maailma, täältä tulee Kurt Vonnegut!”. Myöhemmin Vonnegut arveli, ettei hän koskaan voinut voittaa kirjallisuuden Nobelia, koska oli julkisesti parjannut ruotsalaista autoteknologiaa.

Vapaakytkin on kaksitahtimoottoria varten kehitetty keksintö, jolla estettiin moottorin vaurioituminen polttoaineen, ja siten myös voiteluöljyn, syötön lakatessa. Saabilla keksintöä pidettiin siinä määrin potentiaalisena, että se päätettiin jättää myös nelitahtisiin 96-malleihin. Säästihän vapaakytkin ainakin polttoainetta kytkiessään moottorin automaattisesti vapaalle vedon loppuessa. Samaan tapaan siis kuin polkupyörän vapaaratas säästää polkijan voimia: kun polkeminen lakkaa, voi ajaja joko lasketella vapaalla tai antaa lisää vauhtia mielensä ja voimiensa mukaan. Vapaakytkimellä varustettu auto toimii siis kuten mikä tahansa napavaihteinen polkupyörä.

Siinä pääpiirteissään viestinvälityksen kysymyksiin keskittyvän Vapaakytkin-blogin toimintaperiaate. Kun kytkin ottaa kiinni, vauhti kiihtyy ja juttu kulkee. Vauhdin hiipuessa viesti katkeaa ja ajatukset siirtyvät vapaan assosiaation tilaan. Vapaalla olevaan masiinaan voi huoletta tarjoilla pienempää sisään tai nostaa kierroksia ja kokeilla etenemistä isommalla vaihteella.

Olennaisempaa kuin toimintaperiaate, on kuitenkin Vapaakytkimen tehtävä. Se kytkee ajatukset vapaalle niin median kuluttajalta kuin tuottajaltakin. Vapaakytkin on media, jossa viestinnäntekijät lepuuttavat omia rattaitaan.

Edit. 1.10.2018 Vapaakytkin on nyt myös radio-ohjelma.
Edit. 18.3.2021 Vapaakytkin on nyt myös kirja.