Onhan se mukava saada lehti laatikkoon ja uutiset tai joku hyvä kotimainen sarja telkkariin. Lehtien verkkoversioistakin on tullut ihan ok lisä. Myönnettäköön vielä sekin, että Ylen Teema, Areena ja Elävä arkisto ovat aika hienoja palveluja nekin. Mutta enemmän kuin omasta viihtymisestäni, olen valmis maksamaan journalismista. Siitä että joku selvittää yhteiskunnallisia asioita ja raportoi niistä julkisesti ja ymmärrettävästi.
Ennen vanhaan joukkoviestimillä oli yhteiskunnassa selkeä ja kiistaton tiedonvälityksellinen, jos kohta myös tiedonhallinnallinen rooli. Nyttemmin median pirstaloiduttua eri kanaviin ja lähteisiin on alaa muokannut ansaintalogiikan muutos: tilaustuotot ovat vähentyneet ja mainostulot jakautuneet osin uusille toimijoille. Kasvava osa näistä toimijoista on sellaisia, jotka eivät maksa sisällön tuottamisesta tai joiden tuottama sisältö ei noudata journalistisia, vaan puhtaasti julkaisijan omaa agendaa mukailevia periaatteita.
Tiedonvälityksen kannalta on siis erityisen tärkeää huolehtia journalistiikkaa harjoittavien medioiden toimeentulosta. Nykymallissa tämä tapahtuu tilausmaksujen ja Yle-veron muodossa. Jos vastaava kulu olisi upotettu yleiseen verotukseen, ei sen – tai suuremmankaan summan – maksamiseen olisi minkäänlaista kynnystä, vaan kulut hyväksyttäisiin välttämättömänä osana yhteiskunnan ylläpitomenoja. Onkin hyvä kysymys, miksi Yle-veroa pitää nykyisin maksaa erikseen?
Johtuuko se siitä, että vallan vahtikoira puree myös ruokkivaa kättä, etenkin jos käsi tekee pahaa. Kuten ei rikokseen syyllistyvä ole turvassa lehden uutisoinnilta, vaikka tilaaja olisikin, ei mediaa tukeva valtiokaan voi välttyä julkiselta kritiikiltä, kun siihen aihetta löytyy. Toisaalta media – neljäs valtiomahti – tukee valtiota välittämällä punnittua tietoa poliittisten päätösten perusteista ja auttaa pitämään yhteiskuntaa koossa tuottamalla yhteistä todellisuutta.
On niitäkin, jotka eivät salli valtamedioille vahtikoiran roolia. Sellaisia, jotka epäilevät journalistien motiiveja ja mediatalojen puolueettomuutta. Ja kuuluuhan journalistista uskottavuuttakin kyseenalaistaa tai ainakin tarkastella kriittisesti. Siksi tarvitsisimme entistä useampia medioita toteuttamaan lehdistönvapautta ja antamaan moniäänisempää kuvaa todellisuudesta. Toimittajat eivät kuitenkaan elä pelkästä oikeudenmukaisuudesta, vaan hekin tarvitsevat palkan työstään. On turha odottaa tutkivaa journalismia, jos ei ole valmis maksamaan edes omaa Yle-veroaan tai sanomalehden tilausmaksuaan.
Ilmaiseen mediaan on aina syytä suhtautua kriittisesti. Mainosrahoitteiset ilmaisjakelulehdet ovat sieltä selkeimmästä päästä, mutta nekään eivät aina ole sitä, miltä näyttää. Pahoin pelkään, ettei kaikki Kärkkäisen KauppaSuomea lukevat vieläkään tunne lehden piiloagendaa. Myös advertoriaalien ja yhteistyöblogien kohdalla on mediakriittisyys tarpeen. Kaikkein arveluttavimpia ovat tällaiset nyt lukemasi kaltaiset mediat, joiden tuottaja esiintyy puolueettomana eikä näytä saavan työstään minkäänlaista tuloa (ellei nyt oman työn markkinointia sellaiseksi lasketa). Silloin taustalla on joko pyyteetön harrastuneisuus tai jonkinlainen tarve vaikuttaa sinuun. Kumman näistä arvelette synnyttävän MV-median kaltaisia ulostimia?
Mitenkään väheksymättä kaikkea muuta verovaroilla toteutettavaa palvelutuotantoa, voisi väittää että Yle-veron käyttö on sieltä hyödyllisimmästä päästä ihan ilman viihdetarjontaakin. Mitä taas tulee paikallisen sanomalehden perinteiseen tai digitaaliseen tilaukseen, on vaikea kuvitella mitään muuta tahoa, joka pystyisi vastaavalla summalla saamaan aikaiseksi jotain yhtä hyödyllistä yhteiskunnan ja sinun itsesi kannalta.
Lisätietoa journalistisista periaatteista vastuullistajournalismia.fi.
Tässä on perinteinen media nukkunut kyllä aika pahasti, ja mielestäni nukkuu vähän vieläkin. Kun katselee nuorten käytöstä, niin ei paljon sanomalehden kiinnosta – ei paperilla eikä netissä. Mielipiteet ja nopeat, räväkät jutut saavat huomion, ja kun haetaan tietoa (esim. koulutöitä varten) niin wikipedia tuntuu olevan ”se” juttu. Mielestäni ”oikean” median (yle, hesari sun muut vastaavat journalistisesti toimivat tahot) pitäisi tehdä työtä myös oman olemassaolonsa perustelun suhteen. Kertoa ihmisille, etenkin nuorille, miten sisältöä tuotetaan ja miksi se on luotettavampaa kuin mikä tahansa netistä löytyvä hömppä. Taustoittaa paitsi artikkelien tietosisältöä, myös sitä, miten se on hankittu.
Netissäkin lehdillä on aika heikosti (taas siis vain minun mielestäni) hyödynnetty mahdollisuuksia. Esim. Hesari (tai Yle tms) voisi ihan hyvin rakentaa omista artikkeleistaan jotain wikipedian kaltaista laadukkaasti ristiinlinkitettyä sisältöä, josta voisi tehdä yleistä hakua. Näin näitä saataisiin enemmän uuden sukupolven tietoisuuteen. Artikkeleita kyllä voi nytkin hakea, mutta niiden linkitykset ovat ihan luokattoman vaihtelevalla tasolla – välillä hyvin, välillä tuntuu ettei juuri mitään ole liitetty mihinkään -> täytyy hypätä muualle nettiin jos haluaa lisää tietoa, jota varmaan kuitenkin näillä medioilla olisi tarjota.
Naulan kantaan. Joukkoviestinnän konsepti ei palvele yksilöllistä elämänmenoa, vaan tietoa pitää saada silloin kuin sitä tarvitaan. Toimitetun tiedon yhdistely esittämälläsi tavalla, jossa valtio olisi mukana Ylen panoksella, voisi olla hedelmällistä. Yleissivistävässä uutistoiminnassa medioilla on vielä paikansa, mutta sekin olisi syytä brändätä kohderyhmää kiinnostavaksi. Jos perinteikäs sanomalehti mielletään aiempien sukupolvien jutuksi, ei siitä tehty sähköinen näköisversio muuta tilannetta millään tapaa. Vanhan konseptin rinnalle pitäisi luoda rohkeasti kohderyhmämedioita, joiden imago ja brändi ovat sen mukaiset. Lisäarvoa tuottaen, mistään luopumatta.